Lead me into the night.

Otsikko on varmaan kiertänyt täällä ennenkin mutta whatever, sattui soimaan tuossa juuri sopivasti ja on aina hyvä piisi. Tällä elämänkokemuksella (jota on muuten ihan hirviästi) saanut jo uusiakin merkityksiä. 

Itte asiassa kyseinen kipale innoitti kirjautumaan PikkuMustaan piiiiitkästä aikaa. Taaskaan en siis kuollut, ainuastaan vaan aloitin harjottelun. Monta kertaa aattelin, että hei, nyt minä tulen kertomaan, että saatiin meijän gradusta JUMANKEKKA VITONEN ja se on nyt luettavissa, jos jotaki onnetonta kiinnostaa. No, parempi myöhään ko ei milloinkaan. Taitaa olla meikän motto. Selkeesti on niin törkiän hyvä työ, että kannatteepi ihan kaikkien käyä lukemassa. Löy'ätte varmaan kuukkeloimalla sen.

Ihan valamiita tässä ei vieläkään olla, harjottelu vetelee ihan viimisiään, mutta aika erilaista on tänä syksynä ollut. Jos siis vertaa lipaston penkkien kuluttamiseen. Tämmönen herkkis ko oon, oon antanu ajan jo mullata eiku siis kullata kaikki muistot ja ihan tippa linssissä muistelin tuossa äskönki ensimmäisen opiskelusyksyn viimisiä hetkiä bätmänluolassa kera iki-ihanan Marjuskan ja viinilasin, mutta siis työelämä (tai siis "työelämä") on kuiteski kivempaa ko opiskelu. 

Ei itku ko minua nyt melekeen itkettää tämä ajan kuluminen. Tuntuu, että eilen olin ekaa kertaa ihan into piukeena siitä, että minulla on ihka oma (siivouskomeron kokoinen) työhuone! Ja vähintäänkin toissa päivänä yleensäkin tanssin riemusta siitä syystä, että pääsin logopedialle opiskelemaan. 

Eli summa summarum, vaikka en oo saanukaan viettää syyslomaa kiitos palakattoman harjottelun, syksy on menny ihan valtavan nopiaa vauhtia ja eilen oisin ottanu vastaan harjotteluni viimisen asiakkaan (jos hää ois vaan muistanu tulla paikalle). Että tässä se nyt sitten sekin oli. Mitä? Hetkinen, ei voinu olla. Mutta oli kuitenkin. Vinkki vitonen, jos harjottelun alussa tuntuu, ettei ei heleketti, nelijä kuukautta, niiiiiin pitkä aika, niin ihan kohta tet huomaatta, että mihis kuttuun se nelijä kuukautta oikeen katos?

Ja vaikka on välillä v-ituttanu ajella tuota työmatkaa tuossa, niin siltikin voin sanoa, että ite työstäni olen nauttinut suunnattomasti. Mitään hirviän vaikiaa en harjotteluni aikana kohannu ja täytyy sanoa, että suhteettoman palijon pyörin artikulaatiohommien kans, mutta kivaa on ollut! Oon kyllä tykännyt ihan kaikesta ja huonot päivät on johtunu lähinnä siitä, että väsyttää. Tai että ajokeli on ollu ihan syvältä sieltä. Palakattoman harjottelun hyviä (varmaan ainoita sellasia) puolia on ollu kuuen tunnin mittaset päivät, jokka meikällä on siis ajomatkoineen ollu about sen kaheksan. Se, että oon teheny 9-15 päiviä, on kyllä helepottanu suunnattomasti, ko ei oo tarvinu olla tuolla naapuripitäjän puolella heti aamulla kaheksalta. Ja ohan mulla kyllä ollu aika mahtava työyhteisö, täytyy myöntää! Kahavihuonehuumoria tullee ikävä.

Ja ja ja ja. Mitäs sitä. No en tiijä, isoa osaa päivistä leimaa tällä hetkellä ajatus siitä, että on joulu, IHANAA ja just tällä hetkellä se, että on PERJANTAI, ihanaa (säännöllisessä arkielämässä oppii tosiaanki arvostamaan viikonloppuja) ja sitten semmone haikeus siitä, että ihan kohta oon oikiasti aikuinen ihiminen enkä vaan opiskelija. Oon hulluna kerrannu ja pyöritelly tässä muutenkin mennyttä elämääni about viimisen viijen vuojen ja vähän pitemmänkin ajalta, kaippa tää on joku neljännesvuosisadan kriisi. 

Mutta kaikesta haikeu'esta huolimatta elämä on kivaa. Eiku ihanaa. No kaikkia ylisanoja. Elämä osaa yllättää ja huonotkin asiat tuppaa jossain vaiheessa kääntymään hyviksi. 

Työelämästä en vielä uskalla sanoa juuta enkä jaata, sillä nyt haluan kattella päivän kerrallaan. Tai etapin. Ja tällä hetkellä se suurin etappi on se, ko seison maisterin paperit kourassa Hutkin päädyssä ja oon että uuulalaa. Vaikka ehkä oon vähän nyyhkiskin, ko siellä ei kuulemma ole enää Snelluakaan! Kauhiaa. 

Mutta tiijättekö ihimiset. Oon minä vaan onnekas olento. Saanu elämältä jo nyt aika hirviästi. Uskalla aatellakaan, että mitä kaikkia se elämä vielä tuokaan tullessaan. Auttaa varmaan, ko on aina niin pienestä onnellinen. Tällä hetkellä esmes siitä, että ihan kohta saan roudata sisään elämäni ensimmäisen ihka oman joulukuusen. Ja täytyy sanoa, että sen jäläkeen muutenki ko oon laskeutunu Makkaravaaraan, elämä on ollu ihan eri kivaa! Mettäurpo mikä mettäurpo, minkäs teet. Minä olen elementissäni ko saan vetää karvalakin päähän ja ajaa okkelilla pellolla ympyrää.

Tämän myötä haluanki toivottaa kaikille oikein ihanaa ja rauhallista ja just ittensä näköistä joulua! Viettäkää pyhät hyvin, minä harkkailen vielä pari päivää ennen joulua ja sitten aijoin nauttia oikeen urakalla ennenkö käyn paketoimassa harjoittelun. 

Tulukoon vuojesta 2016 entistä huipumpi! Ehkä saatan taas käyä huutelemassa täällä, että miltä tuntuu olla paperit kourassa tms. jotain semmosta, ko nytkään ei kerta menny puolta vuotta tässä välissä. Ainuastaan semmoset viis kuukautta. 

Peace!