Anna mun mennä mä paikkani tiedän.

Huoh, olen muuttanut. Enkä helevetti tiiä miksi kiusaan ittiäni ja oon vielä hereillä ko oon heränny aamukuuelta mentyäni kiitos joittenki nimeltä mainittemattomien apinoitten puoli yheltä nukkumaan. Tsiisus, olen niin väsynyt ettei ees väsytä enää. :D

Mutta minulla on nyt paikka, jota voisi melekeen sanoa jo vähän niinkö kodiksi. Ei nyt ihan kuitenkaan, kämppä se on edelleen, ko koti on täällä Sallassa, mutta kyllä sinne semmone pesä syntyi ja syntynee, kuhan saan paikat kuntoon ja kohilleen, että kyllä siellä kehtaa jopa asuaki. Etellisen batmanluolan karmeus paljastui lopullisesti jopa äitilleki siinä vaiheessa ko mopattiin tyhyjän kämpän lattiaa ja tajuttiin että vaikka ikkunassa ei oo verhoja ja kaikki lamput palaa, sisällä vallitsee sellainen pimeys että siivoaminenki oli vaikiaa. Onneksi se ovi on meikäläisen elämässä sulijettu nyt lopullisesti. Inhosin sitä paikkaa alusta asti, ikinä en siellä viihtyny ja kotoisaksi sitä ei voinu sanoa ees vitsillä. En jää kaipaamaan. 

Ja ps. meikä ei muuta sitten enää ikinä. Että siinähän yritätte sitten posaus nakata meikäläisen tuolta pihalle, ehei, en lähe ees kulumalla... Korkeintaan Kulumaan.

Russian girls.

Hehe, piti tulla jakamaan tänne vielä, että hankintalistaltani löytyvät myös nämät seuraavat tuotteet:

- neuvostoliittolainen koppalakki

- maastokuosiset alushousut

- musta kommandoneulepaita

- ja sitten vielä tuhat muuta kaikkia kivaa juttua!

Ah kyllä, minulla on fetissi kaikenlaiseen armeijahenkiseen ja camokuosiseen. Koppalakki ois vaan niin komia! Ja nuo alushousut, ai että. Maastokuviointi on lyömätön vaatetusvaihtoehto mettään, mutta sitten on olemassa vielä erikseen pyhämaastokuosiset vaatteet. Omistan kahet pyhämallin maastohousut, ja haaveilen tuosta samasta housumallista vielä mustanaki. Netki mustat BDU:t voisi toki lisätä tuohon listaan yllä.

Mutta joo, meisi vois alakaa yrittää unille, vaikka se tuntuu liian pitkäksi venyneen viime yön jäläkeen aika epätoivoselta. Kauniita unia ja omien BDU:iden kuvia!

Scream at the top of your lungs if your body's feeling right.

En saanu eilen unta vielä hetkeen, joten päädyin sitten miettimään, että mitä voisin ostaa itelleni joululahajaksi saaduilla rahoilla ja löysin kyllä kaikkia mahollista. Päädyin toistaiseksi siihen, että nämät voisi olla net kaikista todennäköisimmät vaihtoehot:

Eli Paul Mitchellin lahajapakkaus Sokoksesta, joka pitää sisällään volyymishampoon ja -hoitoaineen sekä tyvikohottajan, Remingtonin kiharrinpuikko ja Shock Absorberin urheiluliivit. Poissuljettua ei ole myöskään kunnolliset juoksuhanskat tai alelöydöt urheiluliikkeestä tai mistään muualtakaan. Kaihoisasti tutkiskelin myös Iittalan ja Arabian astioita, haluaisin lisää noita omenanvihireitä Kartio-laseja, omenanvihiriän Kastehelmi-tarjoiluvadin, Essencen punaviini- ja valakoviinilaseja sekä yhen Oiva Toikan Krouvi-tuopin. Seikkailumuumi-purkit ja -kaadin sekä tarjoiluvati ei myöskään oisi yhtään hassumpia, tai mustavalakonen Taika-sarjan iso kulho. Lisäksi haaveilen myös ohukais- ja etanapannusta. Toisaalta hyvät kirjat, kuten Irvingin Garpin maailma tai Oman elämänsä sankari, voisi olla hyvä investointi. Ja koska tämä sitten jossain vaiheessa karkasi käsistä, tulin myös siihen tulokseen, että Finlaysonin Seikkailumuumi-lakanat oisi edelleen poikaa, samoin Optinen omena punaisena ja/tai mustana (no minähän ottaisin kyllä melekeen mitkä vaan Finlaysonin lakanat!), sekä yksiväriset mustat, valakoset ja punaset käsipyyhkeet. Myös Marimekolla on ihania lakanoita ja kuoseja ja esimerkiksi Räsymatto-teepannu, Pentikin juttujakaan unohtamatta.

Mutta kaikkea ihanaa kattamiseen, sisustamiseen ja tämmöseen liittyvää tärkiämpää ois ehkä kuiten uusi satsi piilareita, jotka meikällä sattuu olemaan merkkiä Air Optix Aqua (ja koska silimät on näön suhteen eri paria, kaksi rasiaa näitä), sekä Lumenen Natural Coden kasvojen kuorinta-aine, punaisuutta vähentävä kosteusvoide, meikkipuuteri ja punaisuuden & kiillon häivyttäjä. Myös uuet sheivausterät, sähköhammasharjan vaihtopäitä, kaikkia tämmöstä pakollista ja ihan tylsää. Ostaisin palijon mieluummin vaikkapa Kalevala korun Pore-sarjan mustat korvikset, Setukaisten kääty -korvikset tai hopeisen Lapin sormuksen. Puhumattakaan Thomas Sabon Charm-clubin charmeista! Koska net on niin ihania ja kivoja, oli pakko koota tämmöne pieni kuvakollaasi niistä charmeista, jotka voisin haluta itelleni. Vapise Nomination, nämät on palijon ihanempia (itte omistan yhen ainokaisen, jonka olen saanut ihanalta kummitädiltä synttärilahajaksi, nimittäin punaisen korkokengän ja se on kyllä yksi suunnattoman suurista lemppareistani, mitä koruihin tulee.)

Nämät on kyllä justiinsa niin meikäläisen makuun! Voisin ostaa sellaisen rannekorun ja alakaa kerätä siihen noita, paitsi ettäkö oon köyhä opiskelija niin taitaa olla järkevämpää ainaki vielä toistaiseksi käyttää rahat johonki järkevämpään, kuten esim. vuokranmaksuun ja ruokaan... Muutenki minulla on vähän liian kallis maku ollakseni vasta opiskelija. Mutta nähtäväksi jää, mitä sitä tulee sitten ostettua, vai tuleeko mitään. Yhen joululahajanhan oon kuiten jo itelle tilannu. Tosissaan nuot urheiluliivit ja tukkajutut olisi ehkä net kaikista tärkeimmät, ja urheiluliivit ehkä kaikista eniten, ko vanahat alakaa olla jo aikansa eläneet. Ja tietenki net piilarit yms. muut. Ja ainahan sitä saa haaveilla!

Mutta joo, voisin herätä täältä haaveista tähän päivään ja mönkiä peiton alta pois ja alakaa tehä ruuaksi hirvipitsaa ananaksella ja aurajuustolla. Herkkua!

Sinä vain sinä vain.

Julukaisempa minäki sitten net pakolliset fotot joululta, tälleen tyylikkäästi erittäin myöhässä. Oon ollu säälittävän laiska valokuvaaja enkä etes muistanu ikuistaa mitään ruokia (minusta on tärkiämpi keskittyä siihen syömiseen!) saatikka mitään lahajoja, mutta tässä nyt kuiten hieman jotain. Tämäki on kyllä ihan suunnattoman suuri saavutus tällä hetkellä kaiken tämän makaamisen lomassa, vaikka tänään onki vähän koittanut jo arki ja kaikki jouluherkutki alakaa olla jo finito (ei siis enää tartte syyä pelekästä syömisen ilosta ja siitä, että kaikki vaan on niin hyvää, huhhuh.) 

Ikkunoiden välissä on asunu karkkeja ja tonttuja aina jouluisin niin kauan ko muistan.

Pakollinen kuva hautausmaalta.

Tässä on vaan tämmöne pieni leikkaus siihen, miten jouluisaa meillä kotona ruukaa olla. Tunnelmallista, lämmintä, tummaa ja punaista (eikä todellakaan mitään yltiövalkoista!) Palijon kynttilöitä sekä sisällä että ulukona, kukka-asetelmia, liinat ja verhot, kaikki on rakkauella laitettu. En osaisi kuvitella muunlaista joulua. Monet jutuista äiti on teheny itse, joko yksin tai meijän avustuksella sillon ko ollaan oltu pieniä ja moniin koristeisiin liittyy suurempaakin suurempi tunnearvo ja muistot lapsuuesta. Aatto itsessään sujui minulta hyvin perinteisesti. Aikainen herätys, joulusukkalahaja (äitin piti pienenä antaa meille jotku pienet lahajat jo aamusta ettei oltais niin kärsimättömiä ja se ihana tekee sitä vieläki, ite sain leipomistarvikkeita), lastenohojelmia telekkarista, riisipuuro ja sekametelisoppa sekä mummon rieskaa, Lumiukko ja joulurauhan julistus, lököilyä, hautausmaalla käynti, joulusauna kynttilöiden ja vastan kera, runsas ja ihana pitkän kaavan mukaan veetty jouluruoka ja lahajojen jako sekä avaaminen ja ihan vaan hengailua yhessä. Lahajat oli mieluisia, eniten olen rakastunut koko perheen yhteiseksi ostettuun SodaStreamiin ja sillä tehtyyn vissyyn sekä talavijuoksuun soveltuvaan urheilupukuun. Ja blenderille sekä vaaleanpunaiselle työkalusalakulle tulee toivottavasti käyttöä uuessa kodissa (eipä tartte enää lainailla Marjuskan ruuvimeisseleitä ko nyt on ihan omat!) Muita saamiani juttuja on erilaiset ihon- ja hiustenhoitotuotteet, Hm:n lahajakortti, pari omenanvihiriää Iittalan Kartio-lasia, keittokirija ja tietysti ihan vaan rahaa. Sekä mummolta Keno muutamaksi päiväksi (minä en voittanu mitään, pikkuveli sai yhtä numeroa vaille täysosuman ja tienasi itelleen 240 euroa ylimääräistä...)

Joulupöytä on maailman paras paikka syyä ittensä kuolemanähkyyn, alkupalaksi syötiin niitä kotitekoisia karjalanpiirakoita ja äitin leipomaa joululimppua munavoin, savujuuston ja kalojen sekä maksapasteijan kanssa ja kylmäsavulohi-leipäjuustosalaattia, joka on ehkä jotain maailman parasta. Itte pääruoka piti sisällään edellisenä yönä leivinuunissa paistetun kinkun, porkkana- ja lanttulaatikkoa, sieni- ja sillisalaattia, herneitä ja luumuja sekä rosollia ja perunamuusia ja tänä vuonna myös tätin tekemää ihan mahtavan hyvää maksalaatikkoa. Juomana kotikaljaa, vettä, sekä puna- ja valkoviiniä ja olutta (ja pikkuvelijelle kokista.) Rosolli on jouluruuista ainut, josta en itte suuremmin välitä, mutta kaikki muu on suurta herkkua. Lanttulaatikkoa tosin syön ihan minimaalisen vähän sen takia, että se ei ole oikein meikän vatsalle ystävällinen. Tänä vuonna skippasin myös perunamuusin, ko piti niin palijon kiirettä kaiken muun syömisessä. Ehkä kaikkein parhainta on kinkku yhistettynä porkkanalaatikkoon <3. Äitin sieni- ja sillisalaatit on myös ihan lyömättömän hyviä. Muutenki jouluruuassa on parasta ehkä kaikki.

Jäläkkäriksi syötiin sitten vielä kermassa uunissa hau'utettua leipäjuustoa ja hilloja. Meikän tekemä omenapiirakkajäätelö (resepti tässä, paitsi että äläkää laittako sulate- vaan tuorejuustoa, tai ainaki minä laitan) jäi suosiolla vasta joulupäivän jäläkiruuaksi, sillä ei ois mahtunu enää mitenkään mitään aattona nassuun. Paitsi vähän konvehteja ja punaviiniä sekä olutta. Muutenki joulunpyhät meni rentoillessa ja makoillessa, lehevoja kattoen ja vähän sukuloiden. Joulupäivänä kävin tapaamassa vanahoja koulukavereita numeropaarissa ja osallistuin vahingossa karaokekisaan jossa vetäjä laittoi meikälle laulettavaksi väärän piisin, join erittäin sivistyneesti olutta ja sain siitäki huolimatta ihan naamattoman rapulan. En alun perin aikonu etes lähtiä mihinkään, oisi haluttanu olla vaan kotona ja toisaalta joulupäivä ei muutenkaan oikein ole meikän mieleen, mutta oli sitten kuiten loppujen lopuksi ihan hauskaa. Mukava nähä ihimisiä pitkästä aikaa. Toisia ihimisiä ei sitten niinkään. Tapani meniki sitten rapulasta johtuen erittäin löllöillessä (en tajua miten juomalla mahollisimman vähän ja tosi pitkillä väleillä voi saaha aikaseksi semmosen olon.) Sain kuitenki käytyä kylästelemässä Solskin ja Siilin luona minttuteellä ja napattua Siilistä muutaman oikeen mukavan valokuvan, joita aion ihastella aina sitten ko on huono päivä.

Nyt minulla on sitten rapulapäivää seuraava liskojen yö menossa valavomisen merkeissä. Jep, minulle liskojen yö ei koskaan tule rapulapäivää seuraavana yönä, vaan vasta sitä seuraavana. En tiiä miksi näin... Ehkä siksi että kohomassa herään aina aamuisin ihan liian aikasin, en saa unta enää ja nukun seuraavana yönä ihan liikaa taju kankaalla. Huomenna voisi kyllä yrittää jo lenkille, ainut urheilullinen saavutus tälle joululle on joulupäivän aamuna käyty tunnin kävelylenkki Marjuskan ja äiskän kans. Yrittää vähän toipua näinä muutamana välipäivänä uutta vuotta ootellessa, ko sitten saa taas syyä hyvin. :D No, näillä näkymin muutto aikaistuu myös näille välipäiville, että kyllä tässä saanee vielä rehkiä tälläki viikolla. Tosin olen kyllä nyt joulun eläny pienessä illuusiossa siitä, että joululoman aikana Oulu on lakannu olemasta, eikä minun enää tartte palata sinne, vaan saan jäähä viettämään ikuista joulua tänne kotiin! Jep. Valitettavasti arki kutsuu taas piakoin. Mutta ei kuitenkaan ihan vielä, nyt saa ihan ilolla maata, kattoa elokuvia ja vaan olla. Ja oon kyllä edelleenki sitä mieltä, että jouluaatto on ehkä vuojen paras päivä. Ainut juhulapäivä, jonka voi hyvällä omallatunnolla viettää kotona eikä tartte miettiä että mitä helevettiähän sitä tekis. Voi rentoutua ja vaan olla, syyä hyvin ja nauttia läheisten seurasta sekä vuosi toisensa jäläkeen toistuvista traditioista. Vieläko oppis tarttumaan siihen hetkeen oikeen kunnolla, itellä on ehkä tällä hetkellä menossa pieni välikausi siinä, ettäkö ei voi tavoittaa enää sitä lapsuuen jouluaaton taikaa, täytyisi löytää se, mikä tekee sen joulun näin aikuisena. Tai periaatteessa tiiän mikä sen tekee, mutta kunhan oppisi vaan tavoittamaan sen fiiliksen oikeen kunnolla. Se vaatii kyllä myös tiettyjen haavojen umpeutumisen, että jouluna ei enää ala itkettää. Mutta ehkä se tästä.

Ehkä täytyy sinne tulevaisuuen omaan kämppään laittaa vähän joulua myös, niin että joulu voi taas tulla samalla lailla pikkuhiljaa niinkö pienenäki, eikä iske päälle vasta sitten, ko pääsee kotia.

And you'll want to know where winds come from.

Ei muutako hyviä ja rauhallisia jouluaattoja kaikille, oon heräilly kaheksalta tähän aamuun ja seuraavaksi menen sohovan nurkkaan ja käännän kanavan Lumiukolle ja sen jäläkeen joulurauhan julistukselle.

24. Suurin haaveistani on oma perhe, ittelleni toinen puolikas, jonka kanssa voisi joku päivä saada lapsia ja rakentaa oman kodin.

Olen väsynyt tähän, en jaksa nyt.

Minä en oikein tiiä, mikä minua on vaivannu koko kuluneen viikon. Olen tuntenu itteni aivan käsittämättömän väsyneeksi. Pieniki ponnistus on tuntunu ihan suunnattomalta, kuten esimerkiksi pihalle ja tänne sisätiloihin suunnitellut kuvauskeissit. En oo saanu värijättyä tukkaa, ostettua sheivausteriä, käytyä lenkillä, en mitään. Ollu aivan veto pois. Väsyttää ja silimiä särkee ja kärtyttää, kaikelle on oikiastaan ollu pohojimmiltaan aivan se ja sama. Oon joutunu ponnistelemaan aivan suunnattomasti kaiken eteen. Tänään illalla koristeltiin joulukuusi ja voitteko kuvitella; minä joulufanaatikko mietin että helevetti, oispa se kiva jos ois pieniä lapsia jotka hoitaisi tämän meikän puolesta. Huhhuh, olen huolissani.

Voi luoja ko tietäisi mistä tämä johtuu. Tai on minulla epäilys sen suhteen, mistä haluttomuus liikkua mihinkään tai haluttomuus ylipäänsä mitään kohtaa johtuu, mutta toivoisin että se menisi ohi ja pois. Ei se vaan taija, tänäkään vuonna. No, ehkä ensi jouluna sitten. 

Huomenna olisi joka tapauksessa kauan ootettu jouluaatto. Ehkä se tulee siitäki huolimatta, että meikän päälaella on kaliju läikkä eikä panostukseni tähän elämiseen ole muutenkaan ollu ihan sataprosenttista. Hitto, lupaan yrittää tarttua kameraan ja ikuistaa meijän yltäkylläistä joulua ees pienesti. Harmittaa kyllä että nämät kaiken maailman oloilut sattuu taas tähän joulun päälle, mutta toisaalta ko miettii, niin mihinpä muuallekaan net sattuis. Kaikista mielenkiintoisinta on ollut vaan maata sohovalla ja vahata isin kanssa Sons of Anarchya äitin paheksunnan säestämänä. Perheenjäsenet on kyllä luksustavaraa jota ei voi rahalla ostaa. Onneksi huominen on päivä, joka on ennen kaikkea pyhitetty perheelle ja yhdessä olemiselle. Oman ulkomuodon hehkeyestä viis. Tai mistään muustakaan sivuseikasta. Ja ai niin, tilasinhan minä sentään tänään itelleniki joululahajan, mutta siitä lisää sitten joskus myöhemmin. Nyt jatkamaan aaton aattoa vielä hetkeksi television ja ihimisten kans olohuoneeseen.

23. Sitten isona ja aikuisena asuinpaikkakuntani sijaitsee napapiirin paremmalla puolen eli Lapissa. Missä siellä, on epävarmaa vielä, mutta sen toivottavasti aika näyttänee.

Ps. En jaksanu ettiä mitään valokuvaa tähän.

Saa leuto tuuli hiljainen tuudittaa, vain yhtä hattaraa.

22. Metsä on minun maailmassani kaikki kaikessa. Isona haluan muuttaa asumaan paikkakunnalle, jossa mettä on läsnä, sinne pääsee halutessaan heleposti ja siellä voi harrastaa. Haluan oppia mettästämään kunnolla, käyttää koiraa mettässä, kerätä marjat ja sienet ja muutenkin vaan nauttia metsästä kaikkina eri vuojen aikoina. Haluan myös omistaa omaa metsää.

Sininen hetki.

Eikä kustakaan ees naapurin suuntaan.

Ihan ensiksi haluan esittää suurimmat kiitokseni, nimittäin tängjuu Itella ihan helevetisti että olet lähettänyt joululahajoja sisältävän pakettini vähintäänkin maatakiertävälle radalle. Jep, seuraavan kerran kun haluan jotain varmasti perille, luotan ennemmin vaikka kirjekyyhkyyn. En vaan voi ymmärtää, mikä logiikka on siinä, että kaikki postilaatikkoon tuleva pääsee kyllä perille, mutta paketti täytyy minulta mitään kysymättä kääntää menemään Ouluun, perusteena se, että minulla on osote siellä. No vittu, kyllähän minä oisin tilannu sen saatana sinne ihan valamiiksi jos oisin halunnu sen menevän sinne, tuskin kukaan ihiminen tilaa pakettia Kuusamoon jos haluaa sen Orivedelle. Mitään kääntämispalavelua en toki ole postilta halunnut, mutta hyvä että net siellä tietää minua paremmin, minne haluan pakettini toimitettavan, nimittäin toiselle paikkakunnalle makaamaan ko kukaan ei sitä pääse noutamaan sieltä. Mukava että laskussa tulee eräpäivä vastaan ja pitää lähetellä sähköposteja siitä, että kyllä minä sen laskun maksaisin, MUTTAKO. Ja erittäin kiva soitella postin asiakaspalveluun, jossa ystävällinen naisääni kertoo hissimusiikin säestyksellä "jonottaminen on maksullista. keskimääräiset jonotusaikamme ovat noin x minuuttia" ja lopulta saaha sinne linjan päähän ihan oikia ihiminen, joka kertoo, ettei paketti vielä virallisesti ole tullut perille Ouluun, joten sitä ei voija edelleenlähettää (vai pitäisikö sanoa että takaisinpalauttaa edelleenlähetyksen jäläkeen) ennenkö se on hyllytetty. 

Jep, nyt se sitten makaa kuuetta päivää jossain logistiikkakeskuksen perimmäisessä hyllyssä pölyttymässä eikä vissiin liiku sieltä enää ikinä mihinkään, joten voin lopullisesti sanoa hyvästit joululahajojen ehtimiselle ajoissa perille. Että kiitti vaan vitusti. Kaikista paras olisi ko samantien kadottaisitte koko helevetin paketin. Alan ymmärtää, miksi joku saa revittyä jouluvalamisteluista ressiä. Enkä yhtään ihimettele jos Itellalla pukkaa kiirettä näin joulun aikoihin, ohan se nyt selevä että työt leviää käsiin jos paketteja pitää kierrättää ensin puolen Suomen läpi, ennenkö net voijaan luovuttaa oikialle ihimiselle.

 

No, onneksi minun ei tartte joulustressiä pelätä, nimimerkillä olen herännyt kaksi ja puoli tuntia sitten ja makaan edelleen yövaatteisillani sängyssä dataamassa. Parina viime päivänä olen tosiaan tehtaillut kaksi joulusiivousta ja kuskannut mummoa hoitamassa jouluvalamisteluja usiamman tunnin ja eilen käytiin vielä illasta Solskin kanssa iltakävelyllä. Ja juotiin pari mottia glögiä (koska se oli sokeritonta, sitä oli lupa santsata. :-------D) Eilen olisi väsymyksen takia voinut olla huonoki päivä, mutta Siilin muikistelu viimeistään pelasti päivän. Tai ainaki ees vähän siitä. Siili kaikessa ihanuuessaan on kyllä monien päivien pelastus, natiaista on mukava seurata jo ihan pelekästään omasta ammatillisesta näkökulumasta. Puhumattakaan siitä, että meikäläisen ikuinen lapsenmieli rakastaa temuta samalla altopituuella olevien kavereitten kanssa, eikä suunnaton veren perintönä saatu lapsirakkauskaan kauhiasti valita.  :) Riisipallero on kyllä ensimmäinen pikkuveijari, jonka elämää olen saanut kunnian seurata enimmän tai vähemmän aktiivisesti näinkin läheltä ja täytyy sanoa, että olen äärimmäisen kiitollinen. Ja ihan myyty!

19. Haluaisin joskus viettää jouluaaton mökillä iliman sähköjä, mahollisimman pelkistetyissä olosuhteissa. Itte asiassa oon sitä mieltä, että juhlapyhän ko juhlapyhän vois viettää mökillä. Samoin  ko arkipäivänki. Miksei sinne vois samantien muuttaa vaikka asumaan...

20. Tahtoisin kovasti palijon hirviästi moottorikelekkailemaan! Ja pilikkimään. Kumpaakaan en ole harrastanut muutamaan vuoteen ja hinku olis ens keväänäki kova, ko se vaan on niin kivaa.

21. Olen pienestä pitäen haaveillu, että omistaisin joskus kuplavolokkarin. 

Obey your master.

Nyt ei vaan jaksa. Pari siivouspäivää ja muutenki tietynlaista jaksamattomuutta ilimassa, täytyy siis hetkonen vaan maata ja miettiä omiaan ja olla tekemättä sen kummempia, niin ehkä huomenna taas sitten jaksaa. Tai joulun jäläkeen. Tai joskus.

I'm gonna marry the night.

Hyvää sunnuntaipäivää kaikille! Niinpä se vain taas hurahti yksi viikonloppu ohitte. Perjantaina tein pitkän päivän piparkakkutalon parissa. Kuuntelin joululauluja ja näpertelin koristuksia paikalleen. Halusin tänä vuonna olla oikeen kitsch ja sain kulutettua koristeluun varmaan ennätyspitkän ajan. Keittiön pöyällä oli melekonen tunku ko liimasin sokerikuorrutteella paikalleen sydämiä, palloja ja helemiä, ranskanpastilleja ja ikkunalaseiksi liivatelehtiä.

Ja lopputuloshan näyttää sitten tältä:

Mukana menossa myös sokerimassasta tehty lumiukko ja mökin sisällä kaksi led-tuikkua. Meijän piparkakkutalokulttuuri on kyllä ajat sitten levahtanu käsistä ja pahasti, äiti hoitaa elementtien tuottamisen ja valamiin talon kokoamisen, minä asennan ikkunat ja ulukokuoren. :D Pikkumökkiin on vuosien saatossa syntyny elintasojatke ja onpa pihapiirissä nähty niin ulukovajaa, -huussia ko koirankoppiaki, tonttuja ja lumiukkoja, kunnon luminietoksia ja ties mitä. Tänä vuonna askarreltiin myös kaksi pikkumökkiä, joille kävi kyllä pieni moka elementtien kokoamisvaiheessa, äitee nimittäin asensi vaaleanpunaiseen taloon vihiriät päätyseinät ja päin vastoin. :-------D Noh, eipä tuo nyt haitanne aivan kauhiasti.

Perjantai-illaksi meninki sitten istumaan hetkeksi vaimon luo ja juomaan pari lasia viintä ja niinhän siinä sitte kävi että lähettiin numeropaariin laulamaan karaokea ja lopulta käytiin vielä toisessaki paikallisessa ihan vaan kannatuksen vuoksi. Lauantaina oli luonnollisesti kohoma, vaikka minunki kahella oluella ja yhellä punaisella kalalla ois voinu kuvitella jotaki ihan muuta. :D Ehkä net fisut, jotka toveri hukka tilasi ja puolittain pakotti juomaan, oli osasyyllisiä seuraavan päivän olotilaan. No, lauantaipäivä meniki sitten lökövaatteissa ja suurin saavutus päivälle taisi olla vuojen rumimmat jouluvalot -tittelin jakaminen. Käytiinpä vielä sitten naapurikunnan puolella yöllä syömässä, oma paikallinen grilli ko ei tietenkään voi olla koskaan auki sillon ko on näläkä. Tai tiiä tuosta, onko se nyt muutenkaan enää ikinä auki.

Tänään olen herännyt yheltä (herrajumala, en ees muista millon oisin viimeksi nukkunu noin pitkään, vanaha ei vaan vissiin jaksa) ja ollu sen verran aikaansaava, että tekasin mummolle pienen piparkakkutaikinan ja hain ruuaksi pitsaa. Suunnitelmissa olisi vielä ehkä juoksulenkki tälle päivää ja omenapiirakkajäätelön väsääminen jouluaattoa ajatellen. Saapa nähä ko on vieläki aika voimaton ja vetelä olo, meikäläisellä on taito hommata nykyään kahen päivän pituinen kohoma vaikka joisin kuinka vähän tahansa. Ens viikko näyttää aika hektiseltä, ois tiiossa siivousta kotona ja mummolassa, ruoanlaittoa, lahajojen paketoimista ja pitäisipä tuota ihimisiäki koittaa nähellä. Onneksi sitten koittaaki se jouluaatto! 

Joulufiiliksen tavoittamiseksi ja neljännen adventin kunniaksi kaikki joulukalenterifotot on jouluaiheisia ja samoin kaikki faktat.
16. Haluan löytää aina kaikille läheisille mahollisimman osuvat joululahajat, joista on iloa vielä joulun jäläkeenki.
17. Joulussa mielestäni parasta on rauhallinen ja kiireetön yhdessäolo, lämmin tunnelma ja hyvä ruoka.
18. Jos minulla ikinä on perhe, haluan äitin jalanjäljissä pystyä luomaan omille lapsilleni samanlaiset lämpimät ja hyviä muistoja täynnä olevat joulut, ko mitä olen itte saanut viettää.

Generation dead.

Tämä pisti miettimään asioita oikeen urakalla tänään. Ja tulin siihen tulokseen, että kait minäkin voin jotaki aiheeseen liittyen kirjottaa. Kyseinen blogi oli hirviän surullista luettavaa, ittellänikin ko on tausta koulukiusattuna, mutta minä selevisin siitä ja tuntuu pahalta, että joku toinen ei vaan ollutkaan niin vahava. Vaikka eihän sen koulun pitäisi olla mikään helevetin ihimisen kestävyysmittari. En tiiä miksi, mutta olen kokenut hirviän vaikiaksi kirjottaa asiasta tänne, mikä on hyvin hämmentävää, ko en ole koskaan naamatusten kokenut minkäänlaiseksi ongelmaksi puhua asiasta ihimisten kanssa ja usein sen mainitsen jo pelekästään siksi, että tietyllä tapaa se määrittää minua edelleen. Oon näin vanahemmalla iällä pohtinut, että meikän sosiaalisen elämän ongelmat, kuten tietynlainen ihimispelko, kyvyttömyys luottaa ja uskoa toiseen ihimiseen ja muut tämmöset, juontaa juurensa noilta kiusaamisajoilta. Minä en oo kokenu onneksi mitään fyysistä väkivaltaa, ainuastaan henkistä, vaikka toisaalta minusta onki ihan turha lähtiä erottelemaan väkivaltaa sen kummemmin, sillä yhtä lailla se satuttaa aina ja jättää jäläkensä ihimiseen. Oli net arvet sitten fyysisiä tai henkisiä.

Olen monta kertaa miettiny, että net ihimiset, jotka sai minut tuntemaan oloni välillä aivan helevetin pahaksi, tuskin ovat etes koskaan tajunneet aiheuttamaansa tuskaa. Ja en tiiä, miksi haluan olla niin ymmärtävä ja anteeksiantava, mutta olen itte päättänyt olla muistelematta niitä asioita, tavallaan antanut anteeksi sen. Ehkä se johtuu osittain siitä, että jollain tapaa pääsin siinä hommassa niskan päälle heittämällä itte bensaa liekkeihin. Että kerta nyt puhutaan paskaa ja naureskellaan ja kerta minä oon niin omituinen, niin veetäänpäs sitten ihan kunnolla överiksi, että varmasti on jotain mistä puhua. Koin olevani jotenki niitten ihimisten yläpuolella, ettäkö minä vähän provosoin niin voi luoja, nethän kyllä jaksaa jauhaa, ja sille ei voi ko nauraa, vaikka ilikiät sanat aina naarmiki, välillä vähän syvemmältäkin. Ja loppujen lopuksi sitten se, mikä ei tappanut, sattu kyllä ihan helevetisti, mutta vahvisti. Enkä minä jaksa olla vihainen enää.

Voisinhan minä olla katkera. Kieltäytyä kommunikoimasta niille ihimisille, jotka joskus oli paskoja meikää kohtaan, tai vielä pahempaa, kostaa takaisin. Mutta mitäpä se hyöväisi. En ole kiinnostunut vajoamaan niin säälittävälle tasolle. Monien niiden jätkienkin kanssa, jotka aikoinaan ovat meikälle huuelleet ties mitä, olen tekemisissä nykyään ja voin myöntää, että suurin osa on ihan mukavia kavereita, eikä minua yllätä tippaakaan se, että osa ei ees muista meikää. Sellaisina hetkinä, ko joku pyytää lähtemään kanssaan kahaville ja valittelee ettei kyllä mitenkään päin muista sieltä kouluajoilta, kun itte satut muistamaan varsin hyvin, on mielessä käynyt että ehkä pitäisi paiskata päin naamaa "ai, nä et muista minua, no kuuleppa, minä kyllä muistan sinut ja kiitos kaiken sen paskan jonka aikanaan sain sinulta niskaan, ei kuule palijoa kiinnosta" mutta aina olen jättänyt sanomatta. Ehkä olen liianki kiltti, mutta niin. Taijan vaan tietää sanomattaki, että jokainen niistä olisi luultavasti ihan aidosti pahoillaan sitä, että oli idiootti aikanaan, mutta tuskin se niitä sen suuremmin liikuttaisi. Eikä net pojat ees ollu ollenkaan pahimmasta päästä. Eikä sen puoleen, en minä vaan oikiasti jaksa kenellekään muutenkaan sukupuoleen tai mihinkään kattomatta olla katkera, eiköhän meistä jokainen ole typerä joskus ja ansaitse toisen mahollisuuen. Muutenkaan en halua kattoa asioita liian mustavalakosesti.

Vaikka minun ihimissuhteitani luultavasti leimaaki tietynlainen epäluuloisuus koko lopun elämäni, ja teen joka päivä työtä sen eteen, että oppisin luottamaan toisiin ihimisiin. Uskon edelleen hyvin vahavasti, ettei suurin osa ympärilläni olevista ihimisistä kattele minua sen takia, että niillä oikiasti kiinnostaisi, vaan päin vastoin, oikiasti net ei ees tykkää minusta. Ihan vammasta, tiiän, mutta en vaan voi sille mitään, että olen aina pikkusen varpaillaan ja karvat pystyssä. Ja mitä tulee ihimissuhteisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa, pelekään enkä luota ja välillä tuntuu, että vaikka haluaisin sitoutua, olen ihan totaalisen sitoutumiskammoinen. Ja kun muka yritän suojella itteäni pettymyksiltä ja siltä että sattuu, sen suojelemisen ja rimpuilun kautta päädyn yleensä vaan satuttamaan ittiäni entistä enemmän. Sitä paitsi, sen ainuan kerran ko oikiasti olen uskaltanut luottaa ja olla täysin avoin, tuli vaan turpaan. Tuli aika mahoton takapakki, enkä tiiä kauan se toipumistyö oikeen kestää, ko ole vieläkään valamista. Joskus mietin, että onkohan valamista ikinä. 

Kaikesta huolimatta ja ehkä juuri kaiken takia en kuitenkaan missään nimessä hyväksy minkäänlaista koulukiusaamista missään muodossa. Välillä olen ihan valtavan vihainen ja epätoivoinen kun tuntuu, että maailmassa tapahtuu kaikkia pahaa, enkä ite voi tehä asialle mitään. Jotenkin tuntuu, että vuosi vuojelta kiusaamisjutut muuttuu vaan pahemmiksi ja kouluissa tehään entistä hirviämpiä ja julumempia asioita. Syyksi kiusata tuntuu riittävän ihan mikä vaan, pääasiallisesti kuitenki se erilaisuus, mikä on ihan käsittämätöntä, ko kukaanhan meistä ei ole samanlainen ko toinen. Itelläni kyllä vituttaisi, jos maailman kaikki ihimiset ois täsmälleen samanlaisia ko meisi. Ja vaikka kiusaamisesta, sen seurauksista ja kaikesta puhutaan kouluissaki niin älyttömän paljon, niin miksei se tunnu vaikuttavan noihin lapsiin/nuoriin mitenkään? Ja miksei opettajat vaan osaa reagoida tarpeeksi? Itekin pystyn kyllä osittain allekirjottamaan sen, ettei opettajilla ole kiinnostusta tai voimia tai mitä ikinä se puuttuminen nyt vaatisikaan, mutta omaksi onnekseni kohalle on osunut myös muutama äärimmäisen fiksu ja ymmärtäväinen opettaja. Eivät hekään palijoa siihen kiusaamiseen pystyneet puuttumaan, mutta minulle riitti, että he sentään tunnustivat sen olemassa olon. Ei siihen vaadittu kuin pari rohkaisevaa sanaa ja tunnustus siitä että hei, minä olen huomannut tilanteen, et ole yksin vaikka siltä tuntuukin. Valitettavasti kuitenkin suurin osa opettajista ei tunnu joko ees huomaavan mitään, tai sitten ei vaan halua tehä sitä. Oonpahan joskus aikanaan kokenut senkin, miltä tuntuu ko joutuu koulukiusatuksi opettajan toimesta. Ja se on kyllä semmonen asia, mihin minun anteeksiantokykyni ei riitä varmaan ikinä. Sen, että epäkypsä lapsi tai nuori kiusaa toista, voi vielä ehkä jotenki jollaki tasolla ymmärtää, mutta se, että aikuinen ihiminen simputtaa lapsia, täysin tahallisesti, on minulle aivan käsittämätöntä.

En tiiä. Niin palijon kysymyksiä vailla vastauksia ja niin suuria ja vaikeita asioita, joiden äärellä oma vaikuttamiskyky tuntuu täysin olemattomalta. Yritän kuitenki kantaa korteni kekoon ainaki sitä kautta, että kiusaamisesta voitaisiin puhua avoimesti. Ehkä se avoin keskustelu ja asioista puhuminen saa ees jotaki aikaseksi. Jos ees yksi ihiminen herää keskustelun kautta huomaamaan jotain, on se enemmän ko sata jänistä. Ja toisaalta haluan mahottoman iloisena julistaa myös sitä, että tällä hetkellä tuolla korkiakoulutasolla opiskellessani voin olla aivan suunnattoman onnellinen, koska meillä on koossa ihan mahtava porukka, jossa ketään ei hyljeksitä tai syrjitä, ihimisten välillä ei ole turhaa kitkaa ja kaikki pystyvät työskentelemään toistensa kanssa ja ryhymähenki on mitä loistavin. Se ei nykypäivänä oo mikään itsestäänselevyys, ees sillon ko ollaan yliopistossa. Voin kertoa, että elämäni ensimmäistä kertaa ei tarvitse jännittää tai pelätä "kouluun menemistä".

Huh, tulipas tästä romaani. No mutta, tässäpä vielä tälle päivälle joulukalenteri ja sitten minä lähen miettimään, että mitä kotoiluun liittyvää voisin tänään touhuta. Ulukonaki on inhottava märkä sää, joka syö lumet puista ja saa koko maailman näyttämään jotenki suttuiselta. Uusi, puhas ja pehemiä lumi (jossa voisi vähän riehua :D ) oisi palijon mukavaa! Taikka kunnon pakkanen. 

15. Tahtoisin jotakin kautta ihan konkreettisesti tehä työtä, jolla voisin vaikuttaa koulukiusaamiseen. Muutenkin kaikenlainen ihimisläheinen toiminta kiinnostaa, olen huomannut ittessäni piirteen "pelastaa" ja auttaa ihimisiä. Usein näen ihimisissä potentiaalia ja paljon hyvää kehittyä vaikka miksi, ja yritän melekeen epätoivoisesti saaha kyseisen ihimisen huomaamaan sen itteki. Ei liene mikään ihime siinä suhteessa, että meikästä tulee puheterapeutti.

Nasta pimu.

Ihan ihimelaitos tämä Blogger, väittää etten lue ainuttakaan blogia vaikka oon ihanki varmasti liittyny lukiaksi kahteen blogiin... No, olokoon, en jaksa tapella tämän kans! Perkele. Plus että nämät muotoiluasetukset vittuilee joka ikinen kerta ko yritän kirijottaa jotaki... LUOJA! Mutta joo, eilen oli kiirus päivä, heräsin aamulla aikasten ja lähin mummolaan harijottelemaan rieskan leipomisen tärkiää taitoa. Piti bloggailla tästä aiheesta jo eilen, muttako näin Booginaa ja illalla vielä Eevuskaaki sen töitten jäläkeen ja loppujen lopuksi olin ihan naamaväsynyt, niin en millään sitten jaksanu alakaa kirjotella enää mitään. 

Hyvää huomenta.

Annariikan tulevaisuus.

Heti alakuun pahoitteluni, tarkoitukseni oli fotota järkkärillä tätä jännittää tapahtumaan nimeltä rieskan leivonta (oi voi, tulee tuosta "rieskan leipomisesta" kyllä ihan jotain muuta mieleen, mutta koitan koota itteni ja olla hajoilematta) mutta koska keskityin kaiken epäolennaisen, kuten kissan ja omien villasukkieni, kuvaamiseen ennen leipomista, kamerasta loppu se vähä akku, mitä siinä oli jälijellä, enkä tietenkään älynny ottaa laturia völijyyn. No, pääsettä ihailemaan mahtavaa kännykkälaatua... Rieskan leipomistyylejä ja -tapoja, sekä reseptejä on varmasti olemassa yhtä monta ko on leipojaaki (meijän äiti esimerkiksi ruukaa tehä semmosta aivan ohutta rieskaa), mutta tässä tulee pintapuolinen katsaus siihen, miten meikäläisen mummo niitä tekee. Kun mummon kanssa leivotaan, ei tarkkoja mittoja ole olemassakaan vaan ohojeistus on suurin piirtein luokkaa: "viis lusikallista suolaa, vettä, ohorajauhoja suoraan kymmenen kilon säkistä ravistellen, hiivaleipäjauhoja sopivasti, vehenäjauhoja pikkusen, soodaa yksi lusikka, leivinjauhetta kolome." Ja vehenäjauhoja vähän siksi, että sooda pitää sekottaa niihin, muuten leivästä tulee punaista. Nämät vaan vajissa sekasin ja taikinaksi. Ja sitten eiku leipomaan. Leipomisvaiheita en jaksa alakaa tässä kovin tarkasti selittelemään, ko niistä nyt ei valitettavasti ole niitä kunnon kuviakaan. Periaate kuitenki on, että ensin koko taikina jaetaan samankokoisiin paloihin jotka pyöritellään palloiksi, ja sitten pallot leivotaan kaulimella rieskoiksi. Ensin ennen kaulitsemista alle vehenäjauhoja ja kaulittaessa päälle ohorajauhoja. Kaulittu leipä painellaan sormin, ettei se kohoa liikaa uunissa, käännetään pelekalla, tasataan reunat ja pinta, sekä lopuksi pistellään. Sitten vaan pelekalla uuniin paistumaan! Paistamisen ja jäähyttelyn jäläkeen rieskoista lakaistaan vielä pinnalta ylimääräiset jauhot ja tähän hommaan käytetään linnunsiipeä. Oon joskus aiemmin yrittäny taustottaa että miksi juuri linnunsiipeä, mutta vastaus oli vaan yksinkertaisesti että no, mitä muutakaan siihen voisi käyttää. :D Meilläkin eräs metto on ystävällisesti luovuttanut siipensä tähän käyttöön.

Tekaistiin myös torttuja, tai kampanisuja, niinkö jotku sanoo, sallalaisia perinneleivonnaisia. Äiti väitti että niissä kuuluu olla oikiasti viis sakaraa, mutta meikäläinen taisi luoda ihan oman torttuperinteen tekemällä kuussakaraisia. :D Itte en henkilökohtaisesti tortuista juuri perusta, varsinkaan ko mummo tekee niistä papan takia aika vähäsokerisia, mutta ohan se tietenki ihan järkevää osata tehä niitä. Taikinan teosta ei jäänyt kyllä muuta mieleen ko se että suhe oli kilo voita, kaks jauhoja, mutta ehkä kerkiän perehtyä siihen vielä tarkemmin, jos tulee intohimoja ruveta leipomaan torttuja. Enkä kyllä tajunnu ottaa kuvaakaan niistä tortuista ko keskityin lähinnä tuohon rieskaan. Lopuksi mummo laitto vielä hirven sydämen paistumaan, sittenkö Juuso tullee kotiin, pääsee herkuttelemaan silläki.

Tänään oon imuroinu ja kolannu taas pihaa, märkä lumi osoittautui huomattavasti haasteellisemmaksi tapaukseksi ko se kevyt pakkashuttu. No, jaksoin kuiten pukata koko pihan puhtaaksi, vaikka vähän meinasi hiki valua. Tosin siinä taistellessa sen kolan kanssa tuli kyllä mieleen, että pitäisi oikiasti lähtiä hakemaan sieltä kuntosalilta vähän lisää sitä voimaa, etenki yläkroppaan. Seuraavaksi ois vielä eessä pieni siivousoperaatio. Kylläpä tämä kotoilu on sitten kivaa! Saa nähä jos sitä jaksaisi hiliputella pienen juoksulenkinki, seittemän kilsaa ei kyllä tänään taija olla tarkoituksenmukaista. 

Mutta joo, jätättävä joulukalenteri:

12. Haluan isona rakentaa itelleni hirsitalon.
13. Siellä hirsitalossa on sitten pakko olla leivinuuni.
14. Ja puulämmitteinen sauna. Pihasaunaki ois aika jees!

Saunanlämmityshommia.

Urho! 8)

Would you have the courage not to lie.

Minä muuten valehtelin eilen. Olen tasan kerran elämässäni tarjonnu toiselle kahavit meikäläisen rakkaimmasta Muumi-motista. Epäilen vahavasti, että tapaus ei tule toistumaan.

Rakkaus. Sillä minä alotan jokaisen aamuni.

Noh mutta. Voisin alottaa vaikka sillä, että kirjasto tottakai oli sulijettu ja on sitä torstaihin asti, ko meikäläinen oisi kerranki halunnu mennä asioimaan sinne niin, ettei se liity yhtikäs mitenkään opiskeluihin. Tätä kuuluisaa meikäläisen tuuria. No, loppuviikosta uus yritys. Sitten voisin kertoa teille, että oon melekeen 22 vuotta asunu talou'essa, jossa piha kolaantuu ittestään. Huomasin sen tänään, ko alotin virallisesti treenaamisen ajatellen yksinäistä tulevaisuuttani iliman miehiä ja päätin ryhtyä tekemään lumitöitä. :----D Okei, lunta oli ehkä sentin ja sekin kevyttä pakkaslunta, mutta kaiken reenauksen kanssa pitää lähtiä alakeista liikkeelle. Kuten sanottua, en oo palijoa pihaa kolaillu, ko se on aina tapahtunu iliman että meikäläisellä on tarvinu päätänsä palijoa vaivailla. Olin positiivisesti yllättyny, se oli aika terapeuttista toimintaa sekin. Joo, rakastan viljellä tuota sanaa terapeuttista, mutta kaikella tommosella pikkupuuhastelulla on ainaki minuun semmone, hmm, eheyttävä vaikutus. Älkää kysykö, en tiiä, mutta minusta se oli vaan aika kivaa. No, minusta vessan peseminen ja pyykkääminen, siivoaminen ja kaikki muu tämmöne toiminta on äärimmäisen kivaa, että. :D Nimimerkillä tsiigailin tuossa, että isännän ja emännän kahavinkeitin kaipaisi pesua... Myös esimerkiksi verhojen silittäminen on tosi, tosi rentouttavaa.

Kodinhoito, se vaan on semmosta, mistä minä tykkään.

Ja juokseminen, seki on semmosta mistä meikä nauttii ihan kympillä. Tänään 50 minsaa ja seittemän kilometriä, oon todellaki unohtanu sen lääkärin ohojeistuksen siitä ei-liian pitkäkestoisesta rasituksesta ja aion jatkossaki unohtaa niin kauan, kuhan vaan selekä ei muistuta olemassaolostaan vittumaisella tavalla. Koputan puuta, säännöllinen venyttely ja kunnon kengät on kyllä ilimeisesti teheny työnsä, ei palijoa ole selekä vaivannu. Toistaiseksi vois nyt painella tuota 50 minsan lenkkiä jonku tovin ja kattella sitten taas, ko tarvii alakaa pidentämään, täällä on sentään mäkiäki joita kiikkua. Oulussa on niin lättänää, että jaloilla oli jo ollu vähän ikävä kunnon mäkiä. Muistan ensimmäisen juoksulenkkini Oulussa ja hämmennyksen siitä, että onko tämä juokseminen oikiasti näin kevyttä ja tasasta, rymysin nimittäin edeltävän kesän mettässä/pururadalla mäkiä ylös ja alas. Konkretisoitui se, että asun nimeomaan paikassa jonka nimeen liittyy sana "rinne"....

Mutta joo, minä voisin lopettaa tämän datailun ja siirtyä tekemään jotaki ihan muuta, koska löysin itteni juurikin katsomasta youtube-videoita, joissa jouluvalot on ajastettu vilikkumaan eri piisien tahtiin... 

:-------D Tulin aika pahoinvoivaksi näistä Slayer-valoista.... Ja ps. en jaksa miettiä joulukalenterijuttua, koska ei jotenki nyt irtoa mitään tähän hetkeen sopivaa. Tai voitaisi vaikka mennä sillä, mitä en todellakaan halua. Voin luvata, ettei meikän talouteen ikinä tule mitään värikästä tai vilikkuvaa jouluna!

You keep on talking but it makes no sense at all.

Tänään olen sunnuntain kunniaksi ajatellu mahottoman vaikeita ajatuksia. Ihimissuhteet ei oikein ole meikäläisen vahavinta alaa. Mutta ei niitten niin väliä, tänään on nimittäin tehty vähän jouluvalamisteluja osa xxx, nimittäin leivottu karjalanpiirakoita, ite toimin lähinnä vaan voiteluvastaava. Minä en ehkä tiiä mitään parempaa, ko äitin leipomat tuoreet karjalanpiirakat. Ehkä mummon rieska. 

Kävin myös laulamassa Kauneimpia joululauluja, olipa mukava pitkästä aikaa laulaa "ihan oikiasti". Muistin taas kyllä miten mahtavaa hommaa se onki,  ihanan terapeuttista. Lähti vähän lapasesta Tulkoon joulu -piisin kohalla, suurin osa porukasta ei osannu kyseistä joululaulua (on se kyllä ehkä vähän turhan vaikia porukalla laulettavaksi) ja sain sitten ihan itekseni revitellä. Keskityin laulamiseen niin että lopulta unohin kaikki ihimiset ympärillä ja lauloin vaan ihan sydämeni kyllyyestä. Jossain vaiheessa tajusin, etten kuule ketään muuta ko itteni ja sitten jäläkeenpäin melekeen hävetti ko piti sillä lailla alakaa sooloilla, muttako se vaan lähtee niin sitten se vaan lähtee. En itse asiassa ees muista koska oisin viimeksi saanu tommosesta fiiliksestä kiinni laulaessa. Oon ihan naamattoman esiintymiskammoinen ja pelekään ja jännitän laulamista julukisesti ihan äärimmäisen palijon edelleen, vaikka oonki sen suhteen nykyään jo palijon rohkiampi (laulan karaokeaki jopa!) mutta tuolla sitä jotenki kuvitteli laulavansa vaan anonyymina muitten mukana, eikä tajunnu ees jännittää yhtään. 

On se vaan niin mahtavaa. Meikälle laulaminen ja hengittäminenhän on aina välillä vähän niinkö sama asia. En tee juuri mitään, ettenkö laulaisi samalla. Kokkaan, siivoan, käyn suihkussa ja kaupassa, jopa lenkillä juostessa tunnen monesti vastustamatonta halua alakaa laulaa (kyllä, se tyyppi joka juoksee vastaan kuulokkeet päässä ja aukoo suuta olen minä) ja kun öisin en saa unta, lauleskelen silloinkin. Monesti saatan ihan vaan kuluttaa aikaa laulaen. Matkustaminen laulaen olisi ihan hillittömän palijon hauskempaa, mutta iltapäivän ruuhkabussissa mörtsien suomalaisten kanssa olen toistaiseksi jättäny kokeilematta, minkälaisia reaktioita laulaminen aiheuttaisi. Jos minä saisin päättää, olisi ihan normaalia alakaa kesken kaiken elämisen spontaanisti laulaa ja kertoa siten mitä ajattelee (jep, muutama musikaali liikaa!)  Laulaen paitsi ilmaisen, myös käsittelen omia tunteitani. Se, että laulaisin jollekin henkilökohtaisesti jotain, on yksi suurimpia rakkauen ja luottamuksen ilimaisujani (yhtä kova juttu ko että tarjoaisin kahavit omasta Rakkaus-muumimotista, en nimittäin anna sitä koskaan kenellekään.) Aikanaan laulaminen julukisesti oli äärimmäisen vaikiaa juuri siksi, että siinä jotenki riisuu ittensä aivan palijaaksi, seisoo toisen edessä ja sanoo, tällainen ja tässä minä nyt olen. Siinä on jotenki aivan alasti ja herkimmillään, irtautuneena kaikista suojamuureista. 

Siksi yksi pahimmista asioista mitä minulle voi tehä, on sanoa että ole hilijaa. Tämä koskee kyllä laulamisen lisäksi myös puhettaki, mutta eritoten laulaessa se sivaltaa kaikista pahiten, ko itelle välittyy sellainen tunne, että minä uskalsin luottaa sinuun niin palijon, että paljastin palan aidointa itteäni ja sinä et osannut arvostaa sitä paskankaan vertaa. Jos haluatte saaha meikäläisen sulkeutumaan ja kääriytymään pakettiin niin tässäpä oiva keino siihen! Useimmiten muutenki toivoisin, että ihimiset ei varsinaisesti reagoisi mitenkään erityisesti, tai tekisi numeroa siitä laulamisesta, koska minulle se on jotenki niin sellainen luonnollinen ja välttämätön juttu, että jos se asetetaan valokeilaan ja keräännytään ympärille odottamaan jotaki suurta, tekee mieli juosta välittömästi piiloon. Mutta minä kyllä työstän tätä koko ajan. Koska hinku laulaa on kovempi ko mikään pelkotila ikinä, ja vaikka laulaminen on kivaa hyvin pitkälti laulamisen ittensä vuoksi, olisin kiinnostunut myös jakamaan sen muiden kanssa. Oon liian monta kertaa pettänyt itteni sen asian suhteen, ettäkö halusin nousta lavalle, mutta en uskaltanut seistä siellä sillon ko muut ihimiset on kattomassa, päädyin kuitenki vaan tekemään jotain näkymätöntä työtä. Osittain juuri siksi, että normaalielämässä esiinnyn koko ajan ihan luonnostaan, muttako joku käskee tehä siitä "esityksen", menen ihan kipsiin.

Ohops, piti kyllä kirijottaa tänään jostaki ihan muusta! No ei se, tästä saaki samalla myös joulukalenterin. Ja onneksi näin lomalla näitä päiviä kirijotella riittää. Huomenna aijon käyä kirjastosta jotain loistavaa joululomalukemista ja palauttaa tenttikirijat (HYIII) ja sitten käyn juoksemassa intohimoisesti ihan mahtavan lenkin ko nyt mulla on toinenki ihan mahtis juoksupiisi, tai sanotaanko että parempi versio kyseisestä piisistä, tängjuu Ari. :) Lauantain lenkki oli vähän vähemmän intohimoinen koska a) kukaan ei ollut aurannut teitä b) naamaton vastatuuli lisäsi melekeen liianki kovan lisävastuksen ja c) myräkkäkeli esti satelliittipaikannuksen ja näinpä tiiän ainuastaan, että juoksin nelekytä minsaa, mutta en kilometrejä, keskinopeutta tai mitään muuta tällaista tulevien lenkkien suunnittelun kannalta olennaista. Kyllä, huomasin tuossa taannoin että omassa puhelimessani on tämmöne lenkkien toteuttamista helepottava hifistelyohojelma, joka jopa arvioi kulutetut energiamäärätki ko syöttää omat tie'ot! Tarkkuuesta ja todenperäisyyestä viis, hifistely on hauskaa. Ja hei, sain juoksupiponki! Elämä hymyilee tietyiltä osin.

Mutta nyt päivä 11. ja sitten nuQ. 

11. Haluaisin tehä laulamisesta vielä suuremman ja tärkiämmän osan meikän elämää, ko mitä se nyt on.

Minä ja paras kaverini herra norsu tsillaillaan!

I remember you.

Joulukalenteria pukkaa, nimittäin luukut 8, 9 ja kymmenen.

8. Haluaisin opetella jotain uutta kieltä, kuten esimerkiksi espanjaa! Toisaalta jokin saame voisi olla hyvä vaihtoehto. Tai sitten ihan täysin hyödytön ja turha haltiakieli! :)
9. Canonin järkkärin rinnalle kaipailin laadukasta mutta suht pienikokoista pokkarikameraa, joka kulikis matkassa sillonki, ko järkkäriä ei kehtaa ottaa völijyyn. Muinainen vuonna 2003 ostettu Canonin ihan loistava pokkari sanoi yhteistyösopimuksen jokunen vuosi sitten irti ja ostin sitten lakkiaisrahoilla itelleni järkkärin.

10.Tahtoisin oppia tanssimaan ja mennä esimerkiksi jonneki tanssitunneille, mutta ko oon niin ryhymäliikuntakammonen että en uskalla!

Metsän anteja nomnomnom.

If you're sick, baby girl I would love to be your doctor.

KOTONA. <3 En voi nyt oikeen sanoin kuvailla tätä fiilistä, ihan mahtavaa. Tentin ja piitkän piiitkän matkustamisen jäläkeen pääsin kotio, söin, katoin Salakkarit sohovalla maaten ja kävin kuukauen tauon jäläkeen saunassa! En varmaan ikinä eläessäni ole ollu nuin pitkää aikaa saunomatta. Saunan päälle join yhen olusen ja nyt alakaa tuntua siltä, että kolome yötä hukassa olleen Nukkumasan arvoitus alakaa ratketa; Masa oli vaan lähteny joululomille jo etukäteen. Ihan kohta pitää kyllä painua peiton alle vetämään sikeitä. Ennen sitä vähän hehkutusta huomisesta, aion nimittäin painella pitkälle ja nautinnolliselle juoksulenkille, jota siivittää muun muassa tämän hetken ehkä paras juoksupiisi, nimittäin Awolnation - Burn It Down. Oon valavonu viimiset kolome yötä varmaan osittain siksiki, että olen haaveillut juoksemisesta. Jep, sittenkö net ruuvit lähtee tippumaan, niin net irtoaaki ihan kunnolla... :) Muttako en kehannu lähtiä lenkille enää ko oli tenttiä ja pakkaamista ja sitten juoksuvaatteet ois pitäny pessä ja näin. Niinpä olen kärsinyt hilijaa ja viettäny unettomia öitä. Muurolassa naamotin junan ikkunassa ihan kateellisena ko näin juoksevan ihimisen! Voi sitä onnekasta. No, ei ehkä siksi, että se asuu Muurolassa, vaan siksi, että se oli päässy juoksemaan. Vaikka minä vähän luulen, että tarvittaessa minun sydämeni voisi löytää kodin ihan mistä päin Lappia tahansa.

Tänään tosiaan löin Persemaan kämpän oven takanani kiinni ja siellä ei enää sitten tarttekaan tälle elämälle asua. Haikeutta ei ole ilimassa missään suhteessa. No okei, tunnustan että tänään kuuntelin junassa Five Finger Death Punchia ja mietin vähän haikiana kaikkia hyviä juoksulenkkejä. Kaikki tutut reitit Persemaahuudeilla ja jossain lipaston takamailla jää taakse ja täytyy ettiä uuet. Mutta nyt en kyllä jaksa miettiä niitä uusia tuulia ihan vielä, tällä hetkellä voin ihan satasella keskittyä vaan joululomaan ja kotona olemisen auvoisuuteen. Tiiossa on siis lenkkiä ja vähän kaikkia muutaki mukavaa! Aattelin että huomenna vois illalla vetää toppatamineet päälle, kiikkua tuonne mäen päälle ja istua hetkeksi kuuntelemaan hilijaisuutta. Laittaa karvalakin päähän ja kuunnella, että mitä sillä mettällä on sanottavanaan. Olen sekaisin tuosta kaikesta lumesta, tuijotin junan ja linja-auton ikkunoista ihan lumoutuneena, koska olin unohtanut miltä näyttää pimeys, kun sen valaisee lumi ja kuutamo. Vieläkö pääsisi mökille, kynttilänvaloon ja takkatulen ääreen, saunomaan ulukosaunaan. Sitten elämä olisi aikalailla täydellistä.  Mutta nyt minä kuuntelen illan viimiset hitaat ja sen jäläkeen aion sammua.

PS. joulukalenteri ottaa välistä jääneet päivät kiinni huomenna, tänään ei jaksa...

Sut löysin liian myöhään tai, aikaisin.

En saanut viime yönä unta (yllättäen ko nukuin niin pitkään eilen) ja erehyin kuuntelemaan iPodin piisejä ihan randomilla ko tyhjentelin siitä akkua. Sieltähän lenteli tietenki kaikkia vanahoja hienouksia, en nimittäin koskaan poista vanahoja piisejä pois (laiska, ei oo ollu vielä tarvetta tuon kolokytägigasen kans...) ja vanahimmat piisit on ajalta ko kesätyörahani investoin tuohon, eli öää about vuojelta 2007 ? Ja tietenki mukana on myös hitit aiemmilta vuosilta... 

No, tulinpa sitten aika perkeleen nostalgiseksi. Aloin miettiä että oon ihan tylsä persoona nykyää! Miksi annoin ajan silottaa kaikki särmät itestäni, olin palijon mielenkiintosempi ihiminen sillon ko kaivelin markettien alelaareja liian isoissa jätkäfarkuissa, tukka pystyssä ja nahkatakki päällä, etsien ennakkoluulottomasti uusia helemiä musiikki- ja lehevakokoelmiini. Tai ko chillasin Uptown Girlin tahtiin punkkariksi pukeutuneena Kuusamon Erämessuilla ja nauroin sisäisesti kaikille tuijottaville ihimisille (varsinki ko minusta Uptown Girl on hyvä piisi, punkkarityyli aika jees ja erämessut mielenkiintonen paikka!) Kaikki oli kivasti kunnes minusta tuli tylsä aikuinen ja lakkasin leikkimästä, että maailma on näyttämö ja minä oon esityksen päätähti, eikä käsikirjotusta luonnollisesti oo, joten voin aivan hyvin vähän improvisoida. :D Nykyään jännittävintä mihin minä pystyn on musta kauluspaita ja punanen kraka tai maastohousut ja maiharit, eikä esimerkiksi lipastolla palloillessa niissä oo yhtään mitään ihimeellistä, päin vastoin, oon sieltä ihan normaalimmasta päästä...

Tosin on se edelleen aika herkullisen ristiriitasta näyttää kaupassa käyessä joltain mummonpotkijalta, kuunnella trancea ja ostaa vihanneksia ja soijajogurttia sekä kaurajuomaa. Voi sitä ihimisten ihimetyksen määrä ko net ei saa tungettua meikää mihinkään lokeroon! Ihanaa. Ristiriiat, niissä on sitä jotain. No mutta, palatakseni tuohon nostalgiatrippiin, tänään sitten jatkoin sitä kattelemalla vanahoja kuvia ja joo, voihan se olla että aika multaa net muistot, nimittäin ei se meikäläisen elämä nyt niin auvosen näköstä enää ollukaan. Mutta annetaanpa kuvien kertoa omaa karua tarinaansa (ja näitähän ois riittäny, poimin tähän pienen pintaraapasun, jotta saatta ees jonkinlaista makua siitä, miten vammane ja vähintäänkin vähän hullu minä oon ollu teininä!) :))))

14-vee ja hampsteri nimeltä Tirri.

15-vee.

Meikän oma luonnollinen
hiusväri herkullisimmillaan.

17 ja pikkupoika.

Eighteen and life you got it!

Jep, oon ollu kerran kuustoistavuotiaana blonti. Ei muuten toistu enää ikinä. :D
(Koputan puuta.....)

Laskeskelin että neljännentoista ikävuojen jäläkeen mulla on ollu punaset pitkät hiukset, punaset kerroksittain leikatut, ruskiat kerroksittain leikatut, lyhyet omanväriset, blondit lyhyet ja blondit vähän pidemmät, ruskiat lyhyet, maantienharmaat ihan lyhyet, punaset lyhyet ja punaset vähän pidemmät ja sen jäläkeen musta polkka, musta ihan lyhyt sekä musta pitkä tukka. :------D Kuvista puuttuu ruskia lyhyt, blondi lyhyt ja musta lyhyt. Mutta joo, oon vissiin emoillu ja elvistelly, homostellu ja sievistelly, ernuillu ja ties mitä! Tai ollu niitä kaikkia yhtä aikaa, fiiliksestä riippuen..... Rakastin hattuja, kaulahuiveja yhteensopimattomia kuoseja ja värejä, miehisiä vaatteita, ketjuja, pitkiä kynsiä, erilaisia koruja, nauhoja ja naruja, pinnejä, huonosti olevaa tukkaa, meikittömyyttä tai yliampuvia rajauksia, silimälaseja ja Kossin kuulokkeita! Lisäksi nahkatakkeja, vaatteita joilla on jokin tarina, punasta krakaa, villasukkia, toisten vanahoja vaatteita (myös miesten), vöitä, aurinkolaseja, mustia t-paitoja printillä ja pääasiallisesti mustaa, valakosta, punasta ja vihiriää. Oon ollu kävelevä kaaos! :DDDDD

Mutta kyllä minä aika kovasti ittiäni etinki sillon aikanaan. Vieläki pysähyn usiasti miettimään, että mitähän minusta olisi tullut, jos asiat oisi mennykki toisin. Jos oisinki päättäny jäähä poikatytöksi, enkä ois hommannu piilareita, alakanu meikkamaan hillitysti sillon ko meikkaan, kasvattanu pitkää tukkaa ja ruvennu käyttämään naisellisia vaatteita. En ois alakanu juomaan ja juoksemaan miehissä! :-------D No ei kait. Mutta enpä minä koskaan teininä juonu, ja tupakkaa en ole tähänkään päivään mennessä maistellu ikinä. Eihän siinä olisi ollut mitään erikoista. Meikä luki kirjoja ja runoutta, fanitti teatteria ja musikaaleja, kuunteli kaikkia hifistelymusaa, kirjotin raivokkaasti päiväkirjaa ja hengailin keskenäni. Piirtelin, lauloin ja valokuvasin ja jossaki vaiheessa aloin käyä siellä lenkillä. Taiteellinen pikku paska. :) Lintsasin koulusta istuakseni päivän mettässä kivellä ja silti vetelin kokeista kymppejä ja ysejä. Oon aina ollu vähän tämmöne oman tieni kulukija, ja oon sitä kyllä vieläki. Ja koulukiusattu. Jos ootte nähäneet sen Youtube-videon siitä pojasta, joka kertoo oman tarinansa, niin voin kertoa että aloin itkiä ko katoin sitä, tuli niin tutut fiilikset pintaan. Ja jos että oo, niin kipinkapin kattomaan, se on niin hieno ja nostan sille poijalle hattua, maailman rohkein teko!

Mutta voitais mennä vaikka joulukalenterin "luukkuun" numero seittemän:

7. Haluaisin omistaa isona hullun kirijaston kaikkia hyviä kirjoja ja kaikki maailman hyvä cd-levyt,
koska musiikki ei vaan oo sama asia, jossei sitä oo myös levyllä.                                          

Elvis ja lonkero. 19-vee.