Lead me into the night.

Oikiastaan pitäisi lukia huomiseen kielitieteen tenttiin, koska on ollu tässä tänään kaikenlaista muuta hommaa, mutta en mitenkään päin jaksa motivoida ittiäni enää (plus että alakaa pikkuhilijaa väsyttää meleko kovasti.) Haluan luottaa että se menee läpi vähän vähemmälläki lukemisella! Eilen vieteltiin Marjuskan kans meijän rentoilupikkujouluja, syötiin kaikkea patongista porkkanalaatikkoon ja juotiin hieman glögiä sekä viintä! Ja katsottiin hyvä leheva, jonka seurauksena nukkumaanmeno vähän niinkö venähti jonneki kahen toiselle puolen... 

Syötiin, nautiskeltiin ja otettiin rennosti. Ja oikein mukavaa oli! Vaikka aamulla meinasiki vähän väsyttää ja meikän lakanoissa on eilisen sängyssämakoilun ja viinin nautiskelun jälijiltä punaviinitahara. :) Se on sitä elämää. Huomenna elämä jatkuu sillä, että syyslukukauen viimisten luentojen (ja kielitieteen tentin...) jäläkeen lähetään tyvärien kans Amarilloon vähän herkuttelemaan porukalla. Hyvä met, ollaan jaksettu puurtaa ahkerasti koko syksy ja pian on ansaittu loma eessä. Tosin oon astetta vähemmän innoissani siitä, että pitäisi polokia kaupunkiin ja takasin... Mutta no, kerrankos sitä. Se kyllä tuntuisi vähemmän ylivoimaselta, jos ei ois jo tänään joutunu urheilemaan keskustaan ja takasin! Mutta tästä urheilemisen syystä sitten ehkä myöhemmin lisää.

Palijon teippiä, pussinsulukija, oikia asettelu
ja kaiken kruunaa teippirulla! Toimii. :-----D

Tänään tuli myös onneksi meikän tietokoneeseen tärkiääki tärkiämpi osa, nimittäin uusi laturi. Tai mikä tuo nyt ikinä onkaan (Annariika, tekniikan ihimilapsi!) :-------D. Nyt ei enää uhka virranloppumisesta kesken datailun pääse keskeyttämään facebookkailuja tai muutakaan tietokoneen käytön tärkeyksiä. :D Johan se oliki jo aika uusia tuo johto, edeltäjään rakentamani McGyver-patentti alako nimittäin olla jo meleko mielikuvituksellinen (ja luultavasti vaarallinen, eikä todellakaan paloturvallinen). Tässä teille vielä kuvatodiste! Mutta joo, nyt minä herkuttelen loput joulusuklaan palat naamaani ja alan sitten vaikka harkita pikkuhilijaa nukkumaan menemistä, meinaa vähän väsyttää ja pitää huomenna jaksaa vielä kerran olla skarppina aamun luennoilla.

And then you kissed me.

Aina ei mee niinkö Strömsössä. Nimimerkillä pinaattikastikkeessa kokkareita ja perunamuusiki kaupan valamista (ja juuri kun oot saanu sekotettua sen liman, muistat että eikö ai niin, oishan minulla ollu niitä ihan oikeita Lapin puikulapottujaki tuolla!) No, porkkanafetapyörykät oli sentään hyviä, reseptin pongasin täältä. Omissani ei kylläkään ole basilikaa, mutta muskottia. Ja pari kokkaretta pinaattikastikkeessa, no, eipä sitä syö kukaan muu ko minä ja itte voin ehkä elää tämän asian kans kuiten. Ollu kyllä nyt pari huonoa kokkauspäivää, eilinen mustikkasoppaki oli yksinkertaisesti jotenki pahaa. Ehkä syön sitä sinnillä vielä tänään ja sitten heivaan sen vaan yksinkertaisesti mäkeen. :----------D

Suurustaminen vaatii taitoa! Ole tarkkana kuin porkkana...
...äläkä etenkään tee kymmentä muuta asiaa samalla.

Viitti laittaa tuota kuvaakaan yhtään isommaksi ko muuten net kokkareet erottuu liian silimiinpistävästi. :D En todellakaan ole mikään kasvissyöjä, mutta jotenki täällä kämpillä tulee tehtyä suhteellisen palijon kasvisruokaa. Siinä on minusta aika söpö ristiriita, ko luen Metsästäjä-lehteä ruokapöyässä ja syön kasvispöperöjä. :) Ohan net kasvisruoat kyllä hyviä ja raaka-aineetki ruoasta riippuen suhteellisen halapoja! Varsinki ko en halua syyä mitään marinadi-lihalätkyjä. Semmone puhas marinoimaton liha tahtoo kuiten maksaa aika kivasti, ja nyt ko ei oo saanu hirvenlihaakaan kotoa (hirvi se vaan juoksee mettässä...) niin on jääny nuo liharuuat vähän vähemmälle. Ja ehkä jos minulla olisi joku muukin suu ko omani ruokittavana, saattasin olla kiinnostuneempi tekemään jotain lihasta. Tällä hetkellä kaupasta ei tule juuri ostettua muutako kanaa. No, veikkaanpa että sittenko (paino tavulla -KO, se olis parempi ruveta sen hirven kaatumaan) saa hirvenlihaa niin tulee tehtyä huomattavasti enemmän lihajuttuja. Plus että joululomalla voi kivasti tankata massun täyteen lihaa kaikessa mahollisessa muodossa.

Joo, lenkilleki olisi pitäny lähtiä jo heti ko tulin lipastolta, mutta jotenki jäin roikkumaan ja ruoanlaitto veny ja sitten oliki jo niin näläkä että oli pakko syyä ja nyt lähen juoksemaan sitten ehkä joskus tuossa seittemältä. Luennollaki nukuin taas silimät auki eturivissä (se täytyy olla tämä pimeys joka väsyttää) ja heräsin välillä aina siihen todellisuuteen että hitto, minä oon oikiasti täällä. Missähän vaiheessa sitä alakais oikiasti tajuta, siis ihan oikiasti oikiasti, että minusta tulee isona puheterapeutti! Mietin tuossa luennolla tänään sitäki hetkiä, ko kävin netistä lukemassa opiskelemaan päässeitten nimet ja omani oli siellä. Itkin ja nauroin yhtä aikaa ja juoksin ympäri taloa, huusin. Se oli pohojimmiltaan aika hieno hetki. Ja kyllä, näin syyslukukauen viimisen luentoviikon alakupuoliskolla uskallan jo sanoa, että tämä on ollu kyllä justiinsa sitä, mitä odotinki. Ja vieläki oon ihan pohojattoman onnellinen tästä opiskelupaikastani. :) Psykologian peruskurssin tenttiki oli menny kakkosella läpi. Joo, ei pääse arvosanalla oikeen juhulimaan, mutta se oli juurikin sitä, mitä siltä tuolla syysloman lukemisilla ootin. Suoritettu ja pois päiväjärjestyksestä siis. Nyt oisi eessä vielä se kielitiede, johon olisin kyllä voinut alottaa jo lukemaan... No, huomenna sitten. Tai keskiviikkona ainaki viimeistään! Suoraan sanoen senki tentin arvosanalle on minulle ihan se ja sama, kuhan menee läpi ja jaloista pois pyörimästä.  Sitten voiki alakaa lukia Kielen tasojen tenttiin, jonka aiheet on oikiasti mielenkiintosia, ja ehkäpä vähän tärkiämpiäki, ko vaikkapa kielitiede. Syksy on kyllä loppujen lopuksi hurahtanut varsin äkkiä ohi, vastahan se oli alakusyksy ja alotettiin vääntäminen tuolla. Ehkäpä net viis vuotta vierähtääki aika nopiasti, kun on jotaki mielekästä tekemistä. Muutenki ihan hullua ajatella, että torstaina on joulukuun ensimmäinen päivä. Meikäläisen ajantaju ei vaan oo jaksanu vissiin pysyä matkassa, ko välillä on ollu niin hektistä.

Jep, voisin ruveta suunnittelemaan Marjuskan kans tässä meijän rentoilupikkujouluja ja mennä sitten hetkeksi makaamaan lattialle ennenko pitää alakaa tehä lähtöä sinne lenkille. Kyllä, omistan karvalankamatot ja minulla on joku fetissi tuohon lattialla makaamiseen. Kokeilkaa joskus, saatatte saaha vaikka uutta perspektiiviä elämään! Plus että karvalankamatoilla on kiva venytellä.

And it felt so good.

Tämän voimilla on pingottu tässä hetki ja lähetään painelemaan nytki! Sääkin ehkä jopa suosii. Eipä minulla muuta, hyvää sunnuntaipäivän ja ensimmäisen adventin jatkoa vaan kaikille! :)

Are you coming to get me now?

Halusin vaan tulla kertomaan, että on ihan naamaton koti-ikävä, vejin suklaaöverit ja on aika yksinäistäki. Nämät on aina niitä hetkiä, ko ikävä hipsii jostaki oven raosta sisään. Kotona olemisessa parasta on ehkä juurikin se, että jos haluaa olla yksin ja rauhassa, saa olla, mutta ei oo pakko. Näinä tämmösinä hetkinä voi mennä juttelemaan jonku kans ja unohtaa, että alako mitään ikinä ajatellakaan. Täällä sitä samaa mahollisuutta ei valitettavasti ole. Vaikka oonki ihan älyttömän ilonen ja onnellinen siitä, että kohta on joulukuu ja tulee joulu, samaan aikaan se, ja tämä vuojenaika, tekee meikän ihan hirveän surulliseksi. Näköjään edelleen.

Joskus olemisen riemu ravisteli olokapäitä.

Give me the perfect body.

Koska Oulussa edelleen myrskyää oikein urakalla, täytyy juoksulenkin sijasta tyytyä ainuastaan kirijottelemaan aiheestä. 

Meikä on tässä jossain vaiheessa tätä elämää tajunnut, että meikäläisellä ei todennäköisesti koskaan tule olemaan sellainen "täydellinen kroppa". Ja hyvä niin, koska iliman näitä meikän "ylimääräsiä" minulla ei olisi minkäänlaisia muotoja. En muutenkaan ole minkään anorektisen laihuuden fani, minusta naisessa pitää olla jotain muutaki mistä ottaa kiinni ko tukka. Aina voisi olla timmimpi ja lihaksikkaampi, mutta minä oon tälle iälle jo aika hyvin oppinu olemaan sinut omien virheitten kanssa ja hyväksymään itteni sellaisena ko olen. Siksi minulle onkin nykyään tärkeintä piettää tästä ropasta, joka mulle on suotu, mahollisimman hyvää huolta. Tämä on kuitenki se ainut joka met saahaan ja näissä nahoissa olisi tarkotus elää vielä vuosi jos toinenkin - minä haluan ainaki tuntea olevani mahollisimman kotona. 

Lähössä pinkomaan.

Lempparitapani huoltaa tätä ruhoani nykyään on juokseminen. Juokseminen on jotenki aivan mahtavalla tavalla rentouttavaa ja päätä puhistavaa ja ihan loistava keino hankkia hyvä olo. Vaikka nyt ropan kunnossapidosta puhutaanki, oon jo ajat sitten lakannu juoksemasta siksi, että se on liikuntaa, ja liikuntaa on hyvä harrastaa. Päin vastoin, se pinkominen on semmosta meikän omaa aikaa, jolloin saa kaikessa rauhassa mennä itteensä, ajatella mitä ikinä huvittaa tai vaan nauttia. Se on keino helliä hyviä ajatuksia ja juttuja ja toisaalta, keino juosta pakoon pahoja tuntemuksia ja fiiliksiä. Minä oon aina ollu liikunnan suhteen tämmönen yksinpuurtaja, enkä oo koskaan tuntenu oloani mitenkään mukavaksi esimerkiksi ryhymäliikuntatunneilla. Salilla olen aikonut alakaa käy'ä, mutta ainakaan vielä en ole saanut raahattua itteäni sinne asti. Kuka tietää, jos innostun, saattaa siitäkin tulla yhtä lempparihommaa ko juoksemisesta, mutta toistaiseksi pinkominen on parasta, mitä tiiän ja sitä, mistä saa parhaat kiksit. Yleensä yritän kyllä kämpillä reenata ees jonku verran lihaskuntoa, mutta viime aikoina olen kyllä ollu sen suhteen hävettävän laiska. Oon ihan hirviän kateellinen ihanan sporttiselle Marjuskalle, joka jaksaa opiskella, tehä töitä, käyä salilla ja lenkillä! Ehkä minäki tästä vielä sisuunnun.

Well hello, koko
38 ja punanen tukka
- meitti 15-vee.

Aina en kuitenkaan ole ollu yhtä kotona omissa nahoissani. Olin pienenä melekonen pallero, en nyt varsinaisesti mikään hirviän lihava, mutta pyöriä kuitenkin. Kyllähän se vaivasi koko lapsuusajan ko vaatteet ei oikein tahtonu mahtua päälle ja omasta ulukomuodosta kuuli huomautteluja, mutta minkäpäs lapsi omalle ropalleen osaa tehä. Teini-ikäisenä asia alako kuitenki vaivata niin palijon, että päätin tehä sille jotaki. En yksinkertaisesti tuntenu oloani hyväksi ja tulin siihen tulokseen, että asiaan on tultava muutos. Eväät oli hyvin simppelit, ei enää karkkia eikä muitakaan herkkuja, enemmän kasviksia, kuitua ja sopivat annoskoot sekä säännöllistä liikuntaa. Liikunnan lisäys kuvioihin tuli mukaan oikiastaan aika huomaamatta, niihin aikoihin ei ollu juuri kavereita eikä oikein muutakaan sosiaalista elämää, jota paikkasin sitten käymällä säännöllisesti viien kilometrin kävelylenkkejä. Jo silloin opin lenkkeilyn mainioksi keinoksi selevitellä päätä, ajatella rauhassa ja viettää omaa laatuaikaa. Loppujen lopuksi sitä addiktoitui siihen kävelemiseen niin, että lenkille lähti vähän paskemmassaki säässä. 

17-vee ja neito
kauneimmillaan?
:---D

Ja siltä tieltähän ei sitten ole ollu paluuta. Melekeen kymmenen kiloa jäi jonneki matkan varrelle ja vaatekoko pieneni 38:sta 34:ään, mikä on tämmöselle 159 cm lyhyelle kääpiölle aika palijon. Loppujen lopuksi homma karkasi melekeen käpälistä ja seitsemäntoistavuotiaana olin laihimmillani koskaan - painoin säälittävät 47 kiloa. Sen jäläkeen on otettu massaa hieman takaisin, mutta vaan hyvällä tavalla. Ja kuten sanottua, tällä hetkellä olen enemmän kuin tyytyväinen itteeni ja omistan hyvän itsetunnon, josta ei sillon viistoistavuotiaana ollu hajuakaan. Omalla tavallaan voisi melekeen sanoa, että minulla on nyt juuri minulle täydellinen kroppa. Mallia X ja helevetin onnellinen siitä.

21 vuotta, enkä näytä enää
12-vuotiaalta pikkupojalta!
:)

Tykkään siinä suhteessa olla hieman vittupää ja väittää, että kuka muu tahansa voi myös hankkia sen itselleen täydellisen vartalon. Minä olen tästä elävä esimerkki. Ja siihen ei tarvita yhtään mitään muuta ko omaa itteä ja hieman taistelutahtoa. Tärkein asia on se, että muutokseen on oltava omaa halua, ja sen halun täytyy kummuta jostakin tuolta sisältä, eikä esimerkiksi vaan halusta näyttää paremmalta. Sen on oltava kokonaisvaltaista, uusi elämäntapa. Jos alakaa liikkua sen takia, että näyttäisi toisten silimissä paremmalta,  voi olla varma, että jaksaa sitä korkeintaan pari kuukautta. Mutta jos sen sijaan lähtee tekemään sitä tunteakseen oman olonsa paremmaksi, on ehottomasti oikeilla jälijillä. Itte uskon liikunnan ja monipuolisen ja terveellisen ruoan voimaan ja siihen, että yksinkertaisesti pitää energian kulutuksen ja -saannin tasapainossa, unohtamatta herkuttelua ja nautintoja. Enkä nyt todellakaan tarkota, että meijän kaikkien pitäisi olla tikkulaihoja, enhän minäkään oo. Itelle täydellinen roppahan on juurikin sellainen, missä tuntee olonsa mahollisimman hyväksi ja on sinut ittensä kanssa. Meitä on niin monenmuotoisia ja -mallisia, että jo pelekästään sekin määrittää sitä, mihin vaatekokoon met mahutaan tai paljonko met painetaan. Eikä niillä numeroilla niin etes olekaan väliä, tärkiämpää minusta on ainaki se, että peilistä takaisin kattoo ihiminen, johon voi olla tyytyväinen. 

Ja tottahan toki meillä kaikilla on net huonotki päivät! Nimimerkillä reisi- ja pyllyläskit, mahamakkarat ja löllökäet. Suurimman osan ajasta oon kuitenki varsin hyvällä fiiliksellä, enkä muutenkaan ota ittiäni liian vakavasti. Etenki niitä asioita, joihin itte on täysin kädetön vaikuttamaan, on turha surra. Mulla nyt vaan sattuu olemaan näin lyhyet jalat ja lyhyt selekä, minkäs teet! Muuten oisin melekeen mallin mitoissa, pituuesta vaan puuttuu semmoset rapiat kakskytä senttiä. :D Naamavärkin epäkuvauksellisuudesta nyt puhumattakaan...

Coming down.

Sataa sataa ropisee. Ikkunaan.

Pitkä päivä lipastolla taas takana (klo 10-17) ja englannin esitelmä aika mieltä ylentävin kommentein koossa, sekä logopedian essee väännettynä kasaan. Riemua vähän varjostaa se, että otin päivällä Lapin Kansaa ja Kotikymppiä sekä Koillis-Lappia lukiessa vähän matsia lipaston kirjaston pöyän kanssa. Lopputulos, pöytä 1, Annariika 0. Polovessa on aika komia mustelma ja jalaka muutenki aika kipiä, toivottavasti en oo mitenkään pahemmin onnistunu tuota telomaan... No, ihanko se nyt ei ois jo riittäny, niin polokiessani tuossa ihanassa vesisaje+tuuli kombinaatiosäässä kauppaan, meinasin kaatua yhellä oikopolulla, joka oli mukavan rapanen ja liukas. Päätinpä sitten takasin tullessa olla fiksu tyttö ja kiertää sen polun pätkän kävelytietä pitkin. Kävelytielläpä oli sitten kymmenen senttiä syvä vesilammikko, jonka pohoja oli jäässä. Voitte arvata, mitä kävi, ko suikasin siihen pyörällä. 

Kyllä, siinä sitä sitten hetkeä myöhemmin maattiin kyljellään vesilammikossa (ja VOI KYLLÄ, se jo aiemmassa matsissa turpiinsa ottanu vasen jalaka alimmaisena) ja mietittiin että voihan vittu. Myös kangaskassissa ollu myslipaketti kävi hieman uimassa. Kämpille päästyä oli kyllä semmone olo että tuli käytyä sekä kylyvyssä että suihkussa ja joku hakkasi pesäpallomailalla siinä samalla. Pukkaa mustelmaa myös muutamaan muuhunki kohtaan vasenta jalakaa ko vain tuohon poloveen. Onneksi tänään ohojelmassa on enää sängyllä makaamista, keksisuklaata ja Gossip Girlia, Sons Of Anarchya ja Perhesiteitä. Ja sen kunniaksi, että olin tänään niin ahkera, ostin itelleni myös Fazerin suklaajoulukalenterin. :D Vaikka ihan heti ei kyllä uskoisi ko ikkunasta kattoo ulos, että ens viikolla on jo joulukuun ensimmäinen päivä. Missä on minun lumi? Kysynpähän vaan. Mutta joo, nyt minä hautaudun tuonne tyynyjen keskelle viltin alle syömään vähän suklaata ja vaan olemaan. Onneksi huomenna ei tartte olla menossa mihinkään.

Kotoiluhousut ja villasukat, niistä on hyvä perjantai tehty.

Märkää ja pimiää.

Kyllä, Oulusta on sulanu sitten kaikki lumi eilen pois, ja aamuyöstä heräsin siihen, että satoi vettä. Ja jos ensimmäisen kerroksen kämpässä herää siihen, että kuulee vesisateen (joka hakkaa ikkunaan) on syytä huolestua ulukona vallitsevasta säätilasta. Pimiää, märkää ja erittäin sateista. Hirviä aamu lähtiä polokemaan lipastolle väsyneenä. Iltapäivällä takaisin tullessa vallitsi taas sama pimeys ja märkyys, jota kuitenkin valaisi postin tuoma yllätys:

Pahoittelen heikkoa kuvanlaatua, ei riittäny hermo ja valaistus tämän parempaan, mutta äiti oli postin välityksellä muistanu meikää joulukortti-joulukalenterilla! :) Tästä energisoituneena päätin, että lähen uhumaamaan tuota ulukona vallitsevaa pimeyttä ja singahdan juoksulenkille. Eipä siis tällä kertaa muuta kuin valoa kaikille pimiään torstai-päivään ja toivotaan että sataisi sitä lunta! Pimeys ittessään ei koskaan ole ollu meikälle mikään ongelma, päin vastoin, oon tämmöne kaamoksen lapsi, mutta tämä LUMETON pimeys on jotain ihan muuta, ko mihin meikäläinen on tottunu. Mutta nyt sinne lenkille!

I've got the scars to prove it that only the strong survive.

Ei jaksa.

Huhhuh, nyt alakaa kyllä olla ihan tosissaan voimat pois. Oon viettäny yheksästä viiteen -päivän lipastolla työstäen lähinnä enkun esitystä ja vähän logopedian esseetä. Olo on aika väsyny, vittuuntunu ja turhautunu. Siitä englannista en ees jaksa enää valittaa, aletaan kuiten ehkä olla voiton puolella ko esitys on suurin piirtein kasassa, enää pitäisi vaan tietää, että miten se esitetään, mutta logopedian essee turhauttaa aivan äärimmäisen palijon, ko joka ikinen äänihäiriöihin ees viittaava kirija oli taas lainassa. Samoin äänihygieniaan tai äänenhuoltoon, äänihäiriöitten ennaltaehkäisyyn tai mihinkään muuhunkaan ees vähän esseen kannalta hyödylliseen liittyvät kirjat. Saatiin met kuiten jotain, oon vaan vähän skeptinen sen suhteen, että onko niistä nyt sitten mitään hyötyä.

Jotenki on tullu viime aikoina semmone olo, että miten siellä saatanan kirijastossa voi olla niin palijon niitä kirjoja ko ei siellä ainuttakaan niistä, joita minä tarvisin, ole koskaan paikalla. Ja kun esseen kirjottamiseen on aikaa viikko, ei siinä palijoa varailla ja jäähä oottelemaan, että josko joku palauttais jonku kirjan. No, sitten jou'ut menemään vähän huonommilla lähteillä eli niillä, jotka saat johonki aiheeseen liittyen rääpittyä kasaan, ja sitten saat kolomosen esseestä ja luennoitsija valittaa siitä, että muuten hyvä essee muttako oisit voinu käyttää enemmän tutkimuslähteitä ja syventyä aiheeseen vielä enemmän. Ehkä minä oon vaan huono tässä, muttako tuntuu ettei mitenkään pärijää vaan jollaki sähköisessä muodossa olevien englanninkielisten lehtien artikkelien avulla. Varsinki ko oli tässä muutaki hommaa ko ettiä tuntikausia sopivaa materiaalia.

Ja sitä paitsi viimeksi olin kämmänny ihan typerien asioitten  kohalla läheluetteloa tehessä, että pointsit siitäki itelle, esseen numero ois voinu olla vähän parempi jos ei olis niin tumpelo. Ei kannata selevästikään kirjotella esseitä ko on kipiänä, jään kauhulla oottamaan, mitä idioottimaisuuksia oon teheny sinne Kieliyhteisöön sosiaalistuminen -kurssin esseeseen... No, jotain positiivista, minulla on semmone tunne, että Suomen kielen äänneopin -tentti tais mennä ihan hyvin. Tosin tämä tunne voi olla varsin väärä. 

Kuvastaa meikän mielenmaisemaa kuluneen viikon
osalta aika hyvin.

Muilta osin onki sitten ollu aika huono viikko. Oon nukkunu ihan surkiasti ja on väsyttäny ihan naamattomasti, niskat ja hartiat on ihan jumissa, silimätki on edelleen kipiät, ei oo jaksanu urheilla, pyöräileminen paikasta toiseen on ollu melekosia hasardihommia ja oon muutenki ollu aika lyhytpinnanen ja kärty. Lisäksi jatkossa voi taas ihan hyvällä omallatunnolla unohtaa hakia postit ko Lapin Kansan kuukauen mittanen tilaus päätty. Masentavaa. Ei sillä, ei se kyllä ees aamupostissa kerenny tänne Persemaalle asti, mutta olipahan lipastopäivän päätteeksi aina mukava keitellä kahavit ja lukia lehti. Oon taas uutispimennossa (ja sarjakuvapimennossa!) eikä se ole yhtään kivaa. Muutenki lukemiset koostuu taas lähinnä tenttikirijoista ja materiaaleista, sain tuossa viikonloppuna luettua loppuun viimeisimmän työn alla olleen Irvinginkin, Neljäs käsi. Oli vähän erilainen, ja silti kuitenkin ihan Irving ja minä tykkäsin. Kuinka se kirjottaaki noin hienoja juttuja.

No, onneksi huomenna on jo (pitsa)torstai ja tämä paska viikkoki opiskelujen osalta kohta melekeen paketissa. Nyt meikä lähtee tiskaamaan ja keittämään itelleni kahavit. Palakitsen itteni ahkeruudesta pitkän päivän päätteeksi isolla pullalla. No, niinkö en tekisi siitä, vaikka oisin ollu ihan superlaiska tai vaan yhen luennon lipastolla, mutta. :D Oon kyllä vähän huolissani tästä meikän pulla päivässä -dieetistä, varsinki näin joulun alla... Mutta jos vaikka sovitaan, että oisin kuluttanu energiaa ajattelemalla tänään sen pullan verran.

PS. Fiksailin vähän tätä asettelua, tykkään itte että näin ois parempi! Ja viikonloppuna voisin yrittää kirjottaa jotaki järkevää näiden yleisen lärinän ja opiskelujudujen sijasta. Katsotaan sitten lähemmin, että mitä. Terkuin tällä hetkellä meleko nuutunut bloggaaja...

HAALARIT.

Tadaa! Siinä net nyt sitten on. Pahoittelen kuvien köpöstä laatua (ja yleistä kaaosta taustalla, prujuja lojuu vähän siellä ja täällä), muttako täällä meikän batman-luolassa ei oo toivoakaan mistään luonnonvalosta, ko eipä sitä tuolta ikkunoista juuri sisään pääse (ensimmäisessä kerroksessa elämisen iloja), valoja joutuu piettämään 24/7 päällä ja useimmiten on sama piettää verhot kokonaan kiinni, ellei sitten halua tuijotella naapuritalon seinää ja mattotelinettä (tai keittiössä naapurin uluko-ovea). Joo, mulla on elämänrytmi ko munivilla kanoilla, valot päällä, on päivä, valot pois, on yö. Tai akvaariokaloilla... Itselaukaisin ei myöskään ole meikän vahavinta alaa, saati sitten tuo pällistely tuolla kameran eessä. :D Mutta koittakaa kestää.

No mutta palatakseni itte asiaan, eli haalareihin, kuten kuvasta näkyy, meillä Oulu logopedeillähän nämä ovat erittäin fiksusti mustat (mistä tietää että Annariika on oikialla alalla, hä? Siitä että sen haalarit on mustat!) Lahkeista puuttuu luonnollisesti vielä kaikki haalarimerkit ja meleko suuri osa sponsoreiden painatuksista jää valitettavasti yläosaan piiloon (jostain syystä ovat halunneet paikat sinne) mutta no, jääpähän tilaa enemmän omille lätkille. :) Meikäläisen pöksyt on kokoa XS, mutta voin sanoa että nämät on meleko massiiviset siitäki huolimatta, eli pitäisi tarvittaessa mahtua toppahousutki alle. Ja koko komeudestahan maksoimme 4,60 € / naama, eli summa ei palijoa päätä huimaa. Lisäksi sitten selekää komistaa vielä tämmöne komia kuva:

Ja kuvassahan ovat siis, kröhöm, äänihuulet, tai oikiastaan koko kurkunpää! Hyi niille kaikille jotka kerkesivät jo ajatella kaksimielisiä... 8)

Nyt ei sitten muutako askartelemaan jollaki keinoin merkkejä paikalleen, voipi olla että jää joululoman hommiksi se. Ja luonnollisesti oottamaan, että koska pääsee ulukoiluttamaan näitä komistuksia ensimmäisen kerran. :) Mutta nyt meikä lähtee keittämään kahavit ja sen jäläkeen alakaa intohimoisesti lukia huomiseen Suomen kielen äänneopin tenttiin. Jospa näistä haalareista saisi jotain ylimääräistä energiaa ja intoa!

Then it comes to be that the soothing light at the end of your tunnel was just a freight train coming your way.

Nyt on kyllä vähän tuommone otsikon mukainen olo. Näpertelin tuossa kokoon noita opiskelujuttuja, tein listan siitä, mitä pitää vielä tehä ja muutenki suunnittelin tätä viimistä rutistusta. Alakopa jotenki väsyttää aivan naamattomasti. On siis pientä taisteluväsymystä ilimassa. Tuntuu että koko roppiki on ihan juntturassa ja meinaa särkiä päätä, enkä sitten saanu lähettyä sinne kävelemäänkään ko unohuin selevittelemään, että mitä net änkyttävät ihimiset nyt haluskaan. Ilimeisesti vaihtelevasti sitä sujuvuutta ja vapautta.

Koti-ikävä.

Saako jo sunnuntaina oottaa seuraavaa viikonloppua? On ihan naatti olo, vaikka pitäisi olla levätty ja rentouttava viikonloppu takana... Huhhuh. No, ei se auta jäähä tuleen makaamaan. Vielä kaks viikkoa luentoja, kolome tenttiä, kaks esseetä, yksi taulukon koonti ja yksi englannin esitys. Sitten koittais joululoma! Voin luvata, että ensimmäisen viikon aion vaan maata. Ja tehä kaikkea mitä huvittaa. Ja jos ei huvita, en tee mitään. On kyllä ihan mahoton koti-ikäväki tällä hetkellä! Siellä on jo ihan oikiasti lunta ja pakkasta. Muutenki hilijaisuus ja rauha houkuttaisi kovasti. Olen kyllä aika intona siitä, että on nuin pitkä joululoma, kerkiää rentoutua ja tehä asioita, käyä kuvaamassa ja kaikkia muuta mukavaa. Ja ohan se kieltämättä aika mukava, että tulee joulu. Paitsi että saa syyä hyvin (kyllä, meikällä on aina ruoka mielessä!) niin olen kyllä viimisen päälle jouluihiminen. Tykkään siitä, että on tunnelmallista, rauhaisaa ja rentoa. Saa vaan hengailla perheen kanssa ja nauttia. Mutta eipä nyt mennä ihan vielä siihen jouluun, ko on kuitenki vasta marraskuu. Meinaan olla vähän joulumielellä, ko tulin tuossa miettineeksi noita joululahajojakin, sekä mahollisia pikkujouluja.

Pitää muistaa laittaa kalenteriin myös mukavia juttuja, nähkääs! Huomenna on kyllä semmonenki tiiossa, saahaan nimittäin meijän ihkaomat logopedien haalarit. Lupaan laittaa kuvan tänne, mikäli onnistun ikuistamaan ne jotenki ihimismäisesti. Ja ei mielellään peiliposena. :----------D Alustavasti asettelin kalenteriin myös vaimokkeen alias Booginan kanssa itsenäisyyspäivän valavojaisia mikäli mähötään täällä Oulussa ja Kotiteollisuuden keikkaa Nelivitosessa. Tekisi kyllä hyvää meikälleki tehä täälläki joskus jotaki muuta ko vaan opiskella, nukkua, juosta tai maata tekemättä mitään.

Mutta joo, nyt minä lähen suuntaamaan kohti sänkyä ja nukkumista, ei jaksa tällä rahtijunan alle jääneellä ololla roikkua enää hereillä. Jospa sitä huomenna oisi vähän enemmän energiaa! Ja loppukevennykseksi (ja koti-ikävää vahavistamaan) tämmöne kuva:

Jospa se uniki tulisi siitä innostuneena, ettäkö seuraavan kerran lähtee mettään ehkä mahollisesti pyörimään, siellä on jo lunta.

Vedettiin suoriksi mutkat.

Hyvää sunnuntaipäivää vaan kaikille. Rauhallista päivääni on häirinnyt nyt kovasti linkki, jonka satuin aukasemaan Facebookissa.

http://www.lapinkansa.fi/Lappi/1194706437684/artikkeli/nuorukainen%20kaahaili%20sallassa.html 

Tommoset jutut panee vituttamaan aika rankasti. Mikä ihimeen keskenkasvuisuus noita jätkiä oikeen vaivaa? Ihan niinkö se, että pelleilet liikenteessä ja vaarannat siinä, et ainuastaan oman, vaan myös ihan viattomien sivullisten hengen, oisi jotenkin valtavan hienoa! Jumalauta, se autolla leikkiminen ei tasan osota mitään muuta ko idioottimaisuutta ja suunnatonta lapsellisuutta. Ite henkilökohtaisesti en ainakaan tunne ainuttakaan naista, johon tekisi vaikutuksen se, jos jätkä kaahailee ja leikkii liikenteessä. En tiiä, ehkä se vetoaa johonki viistoistavuotiaisiin, mutta kukaan älykäs aikuinen tuskin vakuuttuu siitä, miten lujaa uskallat kaahata tai ootko niin kova jätkä, ettet käytä turvavyötä. Se, että on ihan totaalinen ääliö, ei kyllä tee kenestäkään niin mitenkään päin kovaa! Millon nuille iskostus päähän, että auto ei oo mikään leikkikalu ja liikenne semmone paikka, missä voi pälläillä mielin määrin? Jatkuvasti sattuu ihan liikaa onnettomuuksia, joissa osallisena on nuori kuski, liian kova vauhti ja näin. En tiiä muista, mutta minä en ainakaan haluaisi elää loppuelämääni se kontollani, että tapoin tai vammautin loppuelämäksi autolla leikkiessäni jonku viattoman sivullisen, tai vielä pahempaa, jonku kyydissä olleen kaverin.

Ikävä tuottaa pettymys, mutta tet, tai met, tai kukaan meistä, ei ole kuolematon ja aina voi sattua jotaki, vaikka luulisit osaavasi ajaa kuinka hyvin tahansa. Pelekällä tuurilla en lähtis kokeilemaan, saattaapi tulla turpiin ja lujasti. 

Täytyy olla pää aika vitun umpiluuta jos ensin pitää sattua jotain, ennenkö uskotaan että se auto ei todellakaan ole mikään helevetin lelu. Nuille tietynlaisille tapauksille ei vissiin pitäisi antaa sitä ajokorttia ennenkö net täyttää kolomekymmentä tai jotenki jollaki tasolla osottaa olevansa tarpeeksi kypsiä kyetäkseen ajamaan autolla iliman, että jatkuvasti vaarantavat oman ja kanssaeläjien hengen siellä liikenteessä. Helevetin huntalot!

Ite arvostan kovasti miestä, jonka kyydissä ei tarvitse pelätä. Jos joskus tekee yhen käsijarrukäännöksen, ajaa satasen alueella sataa kymmentä tai jotain muuta pientä, ei se maailmaa kaada, kuhan tajuaa omat rajansa ja ennen kaikkea sen, ettei idioottimaisuuttaan ja täysin turhaan vaaranna omaa ja muiden turvallisuutta. Jos kiinnostaa autoilla ruveta leikkimään, niin voi ostaa vaikka pleikkarin ja jonku rallipelin. Tai jos tarvii opetella tuntemaan niitä omia rajoja, voi mennä tekemään sen jonneki, missä ei oo vaaraksi muille, eikä helevetti keskelle kylää liikenteen sekaan. Olen kuitenki vielä sen verta nuori, että en ole ihan vielä valamis kuolemaan, enkä varsinkaan sen takia, että jonku mielestä oli vitun nerokas ajatus ruveta auton ratissa kokeilemaan että mitenkähän hyvin se perse nyt lähtee luisuun. Saattaa muuten lähtiä luisuun koko helevetin auto, nimimerkillä paikalla näkemässä, kuinka nätisti auto pyörähti sohojon päälle nousun jäläkeen ojaan. Ja voin muuten sanoa, ettei naurata yhtään, ko huomaat että vastaantuleva auto heittelehtii holtittomasti.

Ja miksi met naiset useimmiten huuetaan ja saarnataan tämmösistä asioista? Koska useimmiten siellä ratin takana kuitenki istuu joku semmone ihiminen, josta met kovasti välitetään ja jonka tulevaisuus ja hengissä säilyminen ei oo meille ihan sama. Tätäkin on ilimeisesti äärimmäisen vaikia käsittää. Ja luonnollisti nämä kaikki samat asiat pätee todellakin myös niihin huntaloihin naisiin auton ratissa, joita ite en onneksi tunne ainuttakaan.

Nyt minä jatkan tätä "rauhallista" sunnuntaitani pyykinpesun ja opiskeluhommien parissa. Pitänee ehkä illan päälle käyä rauhottavalla kävelyreissulla, meinaa nyt vähän siihen malliin kohista korvissa. Ja pahoitteluni kirosanojen suunnattomasta määrästä! Niitä valitettavasti asuu meikäläisen itseilmaisussa meleko palijon.

Naurattaako?  Minua ei.

You'll never find someone like me.

Koska eilen oli lipaston ja s-opetuksen jäläkeen laiska perjantai, joka piti sisällään juoruilua ja kahavia serkkutyttöni Johanneksen kans, makaamista, Sons of Anarchya ja nukkumista, tänään on ollu toimelias lauantai. Aamuisin herätessä on ollu silimät kipiät ja kuivat, joten päätin, että on aika saaha siivotuksi (en tiiä liittyykö nämä mitenkään toisiinsa, mutta kämpässä on ollu luvattoman pölyistä ja oon vähän yliherkkä sille). Niinpä oonki sitten pelemutellu petivaatteet ja matot pihalle, imuroinu ja riehunu luutujen kans. Ja koska homma meikälle tyypillisesti karkasi jossain vaiheessa käsistä, nakkasin täkin ja tyynyn koneeseen (no okei, ne oli kyllä pyykkäyksen tarpeessa), tiskailin ja pesin kaikki kynttiläkipot sun muut, imuroin ja moppailin yhteisiäki tiloja, pyykkäsin lakanat ja pesin vessan. Nyt pitäisi mennä ripustamaan keittopyykätyt luutut kuivumaan ja huomiselle jäisi vielä vessan maton ja vaatteiden sekä pyyhkeitten pyykkäystä. Myös verhot pitäisi pessä, mutta ehkä teen sen tässä vielä jossaki vaiheessa ennen joululomalle siirtymistä.

Tämän päivän siivous&kokkailusoittolista, kuvastaa hyvin meikän sekalaista musiikkimakua. <: Kuvanlaatu vähän kusee,
minä ja Paint ei vissiin vieläkään olla ihan sujut... (Klikkaa isommaksi, jos haluat pystyä lukemaan piisit. :) )

Johannekselle perjantain kunniaksi,
peili&perseheru juoksutrikoissa!
(Yleensä pysyttelen mieluummin siellä
kameran toisella puolella.)
Ja kyllä, se pyykkiteline on sisustus-
elementti.

Hups. Mutta kylläpä nyt onki sitten taas mukava hengailla puhtaassa kämpässä. Siivouksen päälle kävin pinkomassa lenkin ja täytyy sanoa että kyllä kannatti kesällä investoida Asicsen goretex-maastojuoksukenkiin, pitivät äärimmäisen hyvin, vaikka asfaltti oli jäässä (niin tosiaan, Oulussa on aavistus lunta!!!!!) Vaatetus oli tällä kertaa alakropan kohilta kunnossa (juoksutrikoot + tuulihousut), mutta yläkroppa ois jo huutanu vähän paksumpaa takkia. Plus että se pipo oisi aika lailla poikaa. Oli kyllä taas mukava lenkki, kävin perusrundin vetämässä enkä katellu kelloa, mutta veikkaisin että meni varmaan sen puoli tuntia. Meikän juoksemiset alako sen jäläkeen kulukia ihan eri meiningillä, ko lakkasin tuijottamasta kelloa ja kilometrejä ja aloin kuunnella omaa roppaa. Kaikista parhain ja nautinnollisin juoksulenkki on ko vetää semmosen rundin, mikä tuntuu hyvältä, ei liian kevyeltä, eikä rankalta. Joskus vähän pitempään, joskus vähän lyhyemmin. Mitään älyttömän pitkiä reissuja en uskalla juosta, ko on selekä muutamaan otteeseen tykänny elämisestä kyttyrää ja lääkärissä sain ohojeistuksen, että kannattaa välttää liian pitkäkestoista tasasen takovaa rasitusta.

Lauantain kunniaksi oon tänään myös vääntäny ruoaksi pitsaa, joka piti sisällään kanaa, ananasta, fetajuustoa ja pinaattia (plus tomaattikastikketta johon oli piilotettu vähän porkkanaa.) Ja tietenki juustoa. Ja koska mulla on huonoja kokemuksia aukastun kuivahiivan säilymisestä, tein myös pikkusen patonkitaikinan ja pyöräytin kolome jyväpatonkia. Joo, mulla on joku "ruokaa ei saa heittää hukkaan ja sitä pitää tehä kerralla koko kompanjalle" -fetissi. Siispä pakaste itkee armoa ko seuraavaksi yritän survoa sinne sekä pitsaa, että patonkia. 

Voitte kuvitella että oottavan aika oli pitkä ko kyttäsin uunin vieressä ja ootin, että pitsa kypsyy. Kuola ihan valui... Ja puhumattakaan siitä, ko sain kaaettua kalijan mottiin ja pitsanpalan lautaselle, niin sittenhän se piti tietenki vielä ikuistaa onnistuneesti tänne! Huh. Oli kyllä ihan täydellistä, kylymä Karhu ja pala (ja vähän usiampiki...) herkkua pitsaa. Pitsa on kyllä siitä niin mahtava ruoka, että sen voi täyttää fiiliksen mukaan ihan millä vaan, ja silti se on aina yhtä loistavaa. Varsinki ko meikä on käytännössä kaikkiruokainen. Tämä pitsa jäi kyllä vähän huutamaan ystävääni Aurajuustoa, muttako en kehannu ostaa sitä ko se ei ois menny kaikki tuohon pitsaan (no en kyllä yhtään epäile, minulta onnistuisi kyllä heleposti tunkia paketillinen Aurajuustoa yhteen pellilliseen pitsaa :-----D) ja sille olisi pitänyt keksiä joku käyttötarkoitus.

<3

Kaikin puolin meleko rento ja mukava fiilis puhtaassa kämpässä, kalijan ja pitsan kera. Ainut mitä kaipaisi, oisi ehkäpä seura! Ja sauna. Mutta no, kaikkia ei voi saaha. Tänään voisi vielä kattella vaikkapa vähän lehevoja ja vaan maata. Ja saatanpa mussuttaa ehkä vielä vähän lisää pitsaaki. Tsillailla ja olla tyytyväinen itteeni. Voisi tietenki myös lukia fonetiikan suomen kielen äänneopin -osuuden tenttiin nytkö prujutki on kotiutuneet Kemistä, mutta eihän sitä nyt näin lauantai-iltana. Huomena (ja maanantaina) sitten.

Toivottavasti muuallaki on yhtä rento ja mukava viikonloppu, meisi lähtee nyt keittämään iltakahavit ja pistää sitten jonku elokuvan pyörimään ja jatkaa sukkien neulomista.

EDIT: Nyt on kaikille anonyymeille karvapalloillekin tarjolla kommenttimahollisuus, säätelin vähän asetuksia, että vink vink vaan Johannes! :)

But I'm not afraid because I'm a rider.

Mistä tunnistaa logopedin? Se harrastaa liikuntaa ja laulamista, istuu massaluennoilla eturivissä (saattaa toki nukkua silimät auki siellä, sekin on joka logopedin oiva perustaito) ja polokee pyörällä kypärä päässä! (Paitsi että kielitieteen luennolle se hipsii auttamatta myöhässä kahavimotin kans ja piiloutuu teatraalisesti huokaillen ihimisten taakse neulomaan sukkaa.)

Mutta. Tämä (meleko osuva kuvaus, mitä oon pientä galluppia meijän keskuuessa teheny, niin melekeen jokainen täyttää kriteereistä ainaki yhen, usiammat melekeen kaikki) johdattelee meijät tämän päivän kuumaan aiheeseen, nimittäin, tadaa, pyöräilykypärään!

Kyllä. Siihen saatanalliseen molikkaan, joka jokaisen meistä vastuullisista ja viksuista ihimisistä olisi syytä päähänsä sitoa, ennenkö lähtee sillä vekottimella, jota myös polokupyöräksi kutsutaan, sytkimään. Omistan tuolle mulikalla ihan oman merkinnän sen vuoksi, että sinä surullisen kuuluisana päivänä, jolloin lähin polokemaan lipastolle täynnä uutta energiaa ja ihan liian vähillä unilla, tulin a) laittaneeksi pyöräilykypärän lopultakin päähäni ja b) keksineeksi, että haluan alakaa piettää ihan oikiaa blogia. Ja vaikka uuet tuulet ja ajatukset lähtiki luultavasti viikonloppuna paikalleen niksautetusta selän nikamasta (oon tässä kovasti miettiny että mitä ihimettä mulle tapahtu ja tullu siihen tulokseen, että taisi niksahtaa sinä viikonloppuna lopultakin pääkopan sisälläkin jotain paikalleen, tai vaihtoehtoisesti enemmän sijoiltaan ko koskaan ennen) on pyöräilykypärällä ja tällä blogilla herttaisesti vähän niinkö jotaki yhteistä. Plus c) tänäänkin asfaltissa oli enemmän jäätä kuin sulia kohtia, mikä tekee ihan hemmetin hankalaksi soveltaa taktiikkaa "polijen niitä kohtia pitkin, missä asfaltti ei oo jäässä, niin en kaadu".

Asiaan. En mitenkään päin voi sanoa, että ite tykkäisin pyöräilykypärästä. Päin vastoin, se on aivan äärimmäisen epäkäytännöllinen, alle on lähes mahoton saaha mahtumaan mitään, kuten esim. pipoa, sitten ko sen lopulta saat survottua päähän, tuntuu siltä niinkö kuristuisit. Itse asiassa sitä vekotinta tuntuu olevan sula mahottomuus saaha päähän ees niin, että se oikiasti suojaisi jotain, eikä vaan killuis takaraivolla muuten vaan... No, tämän jäläkeen pipo alakaa rasittavasti valua silimille, etkä saa sitä enää oikaistua. Tukkaa ei voi kuvitellakaan laittavansa kypärän alle vaikkapa nutturalle, eihän se sinne mahu, ja muutenkin on oikiastaan täysin turhamaista ees kuvitella laittavansa tukkaa. Mitenkään. Koska kypärä ja pipo piettää huolen siitä, että ainua mahollinen malli on "päätä pitkin liiskautuneena ja otsis päin peetä". Puhumattakaan siitä, että jos haluaisit sporttimalliset Kossin sankakuulokkeet (koska nappikuulokkeet vaan on ihan peestä ja semmosia ei tueta) saaha mahtumaan matkaan, jotta voisit ilahduttaa itseäsi matkamusiikilla, ehei. Lipastolla (tai minne sitten ikinä menetkin), sille kypärälle pitää sitten keksiä joku säilytyspaikka ja kun elämä on vaikiaa jo muutenkin ja useimmiten minä aamukaheksalta myöhässä jo valamiiksi, tuottaa tämä suunnatonta tuskaa ja ylimääräistä itkua sekä hampaiden kiristystä.

Ja kyllä, ohan se nyt aivan törkiän ruma mötikkä päässä, ei mitenkään sovi minun muutenki niin stailiin olemukseen ja herranjestas, mitähän net muutki ihimiset ajattelee. Osottelee sormilla ja nauraa että "kato, tuolla dorkalla on PYÖRÄILYKYPÄRÄ päässä." Herrahelevetti sentään. 

Joku hehkee tsiksi!
(Huomaa taustalla sisustuselementti nimeltä
pyykkiteline.)

Niin. Lohutukseksi kaikille jäläkimmäistä sureville voin kertoa, ettei niillä ihimisillä kyllä kiinnosta paskankaan vertaa. Ennemmin ajattelevat että siinäpä vasta viksu nuori nainen (tai näin minä ainaki haluan uskotella itelleni!), vaikka niinkö sillä nyt toisaalta ees muutenkaan olisi mitään väliä, mitä net muut ihimiset ylipäänsä ajattelevat. Kaikesta tästä epäkäytännöllisyyestä huolimatta minä kuitenkin isken sen mötikän päähäni ja kuristun ja näytän idiootilta, koska sitten ko joku ääliö kurvaa eteen alikulussa, hyppää täysin varoittamatta eteen ko polijen tuhatta ja sataa ehtiäkseni luennolle, huristaa autolla päälle suojatiellä tai muuten vaan vedän ihan naamattomat lipat, koska tie ei näyttäny siltä että se ois jäässä, pääkoppa toivottavasti pysyy ehejänä ja henki pihisee vielä jatkossaki, vaikka imago onki jo kärsiny korvaamattomia vaurioita.

Minä mieluummin kuitenki kerkiäisin sinne puheterapeutin pöyän toiselle puolelle istumaan ja tekemään niitä töitä, ko siihen jonoon, missä niitä polokupyörällä kaatuessa päävamman saaneita kuntoutetaan. Tai no, voittehan tietenki piettää minut leivässä ja hommata pari päävammaa, ettei vaan pääse työt loppumaan kesken! Mutta äläkää toilailko niin pahasti, että pääsettä hengestänne, sekään ei nimittäin oo hirviän harvinaista noitten pyöräilyonnettomuuksissa hankittujen aivovammojen kans.

Ugh, olen saarnannut. 

Tai ehkä voisin lisätä tänne loppuun vielä sen kliseen halavasta henkivakuutuksesta ja kertoa liikuttavan läheltä piti -tarinan, mutta. Minä oon itteki ihan vasta oppinu panemaan sen kypärän päähän ja luopumaan niistä kaikista tuhansista selityksistä, joiden varjolla oon sitä vältelly, kuten "yliopistolle on niin lyhyt matka, mitä tuossa välillä muka kerkiää tapahtua" ja ne tuhat muuta. Toivoisin todella, että siihen pään suojaamiseen oisi olemassa joku ihimisystävällisempi keino, muttako ei oo, niin ei auta. Siispä minut tunnistaa jatkossakin tien päällä tuosta ylimääräisestä lisukkeesta, punasesta naamasta ja aniliininpunaisesta polokypyörästä, jonka penkin päällä on lämmikkeenä ja pehemusteena mustavalakonen pipo. 

Nyt tekisi mieleni päiväunille, mutta minulla on edelleen selevitystyön alla, mitä ne änkyttäjät (anteeksi, änkyttävät ihimiset, koska ihimistä ei koskaan saa määritellä sairau'en kautta, ettäs tiiätte) nyt sitten haluaa, sujuvaa puhetta vai sujuvaa änkytystä. Ite jättäisin asian mielelläni kyseistä kurssia kohtaan tuntemani asennevamman takia selevittämättä, mutta koska tytöt oottaa, että olen sisäistänyt asian huomiseksi, täytyy niellä kärty ja ruveta yrittämään.

Menin rikki jo kauan sitten ja takuu, sitä ei oo.

Se on hauska, että selitin niistä logopedin kiireistä, ko tänään oli nimittäin vapaapäivä eikä ainuttakaan luentoa. Ehkäpä net kaikista kiireisimmät ajat tältä syksyltä alakaaki tosiaan olla takana päin.

Noh, vapaapäiväni oon alottanu sillä, että pyöräytin koneellisen pyykkiä. Sitten oon myöskin pyöräyttänyt porkkanalaatikon (!) ja samalla uuninlämmityksellä (haha, ihan niinkö leivinuunia oltais lämmitetty, valitettavasti kyseessä on ihan vaan tuo iänvanaha sähköhellan rotisko) pyöräytin sitten puolen litran pullataikinan ja tein voisilimäpullia ja muutaman korvapuustin.

Herkkua!

Kyllä, meikällä tuli joulu tänä vuonna vähän aiemmin. Vaikka en kyllä missään mielessä hyväksy nuita keskelle märkää ja harmaata maisemaa ripustettuja jouluvaloja, näyttää siltä niinkö joku ois ripustanu valot paikalleen jo keskellä syyskuuta... Piti päästä porkkanoista eroon ja siitä se ajatus sitten lähti. Kieltämättä oli hieman harras ja jouluisa tunnelma ko kuuntelin Ave Mariaa ja keittelin riisipuuroa (seuraavana soimaan läsähtänyt Sabatonin Talvisota kylläkin palautti aika hyvin takaisin ruotuun.) Sataisi vaan sitä luntaki vielä, pliis! Porkkanalaatikon väsäämisen ja pullien leipomisen ohessa oon myös saanu lopultaki putsattua keittiöni ylypeyden, alias Moccamasterin ja pesinpä minä sitten siinä sivussa hellanki. Joo, kyllä Annariika, vapaapäivä on sama asia ko päivä, jolloin tehään kaikki rästissä olevat kotityöt.

Ja jotta tämä nyt kuulostaisi siltä, että oon ollu ihan yltiöahkerana, kävin myös piiiiiitkästä aikaa semmosen 20-30 minsan juoksulenkin ja kruunasin sen imuroimalla kämpän ennen suihkuunmenoa. Ennoo ikinä käyny täällä Oulussa noin pimiällä lenkillä ja myönnän että meinasi vähän jänskättää tuola pururadalla ko yhdeltä pätkältä oli valot pimiänä. Mutta voi poijjat että oli makiata! Yli kaks viikkoa kerkes taas pyörähtää iliman ainuttakaan juoksurundia, ensin jalaka vittuili ja sitten olin viikon räkätau'issa. Meinasin ensin kyllä jättää lenkin väliin, mutta sitten onneksi muistin, että makaamaan on niin heleppo jäähä ja yhtäkkiä huomata että ei helevetti, enpä ole käyny lenkillä kahteen kuukauteen. Ja oli kyllä hyvä että sain lähettyä (eikä vähiten sen takia että on tuota kahavipullaa taas enemmän ko tarpeeksi!) Saa taas toivottavasti juoksurutiinistaki kiinni, kuhan vaan pysyisi paikat kasassa ja terveenä.

Ja ihan siltä varalta että joulupukki sattuisi olemaan kuulolla, toivoisin juoksuhanskoja ja -pipoa, talavijuoksuhousuja ja softshell-takkia! Terveisin pukeutumisongelmista kärsivä pinkoja. Ja jonka jalakaläskit jäätyy pelekissä juoksutrikoissa.

Nyt on oikein mukava istua kasvonaamio naamassa ja syyä porkkanalaatikkoa (ja kuunnella joululauluja!) Eihän tämä nyt niin makiaa ole ko äitin kotona leivinuunissa paistama, mutta oikeinki mainiota silti. Ja jäläkkäriksi puhtaalla kahavinkeittimellä keitetyt kahavit ja tuore pulla.

Pulla päivässä pitää luut piilossa!

Kyllä kelepaisi tämmöset vapaapäivät usiamminkin!

On kyllä jääkaappiki muuten harvinaisen täynnä ruokaa, yleensä mulla on sielä vaan kaikista välttämättömin, eikä mitään ylimääräistä. Yksinelämisen iloja (tai no, yksinelämisen iloja solussa), juustoki kerkiää mennä pilaan ja margariini vanahentua, ennenkö saat net syötyä. Ei uskoisi tällä meikän intohimolla ruokaa kohtaan ko oon tämmöne poni joka syö välillä niinkö hevonen, mutta tämä on valitettava tosi.

Mutta joo, kello näyttää semmosia lukemia, että on aika asettua sängylle mukavasti ja alakaa neuloa sukkaa. Kyllä, katon Salakkareita. Joka ikinen kerta noin viiden minuutin jäläkeen mieleni tekisi ottaa telekkari ja nakata se ikkunasta pihalle, mutta jostaki kumman syystä katon niitä silti. Kyllä, elämän hankkiminen on "to do" -listani vakaa ykkönen!

Joten anna mennä.

No mutta hyvää päivää. Täällä huuteleepi minä, eli tutummin Annariika, 21-vee ja pohojoisesta pois. Tarkemmin sanottuna olen siis Sallasta kotosin ja tällä hetkellä opiskelen Oulussa ensimmäistä vuottani logopediaa, eli puheterapiaa. Kirjottaminen on aina ollut tärkiä ja rakas harrastus minulle, ja yhtenä vähemmän kauniina päivänä (sinä samaisena, jolloin viksu tuleva puheterapeutti vihki lopultakin pyöräilykypäränsä käyttöön) alakoi mielessäni kyteä ajatus blogin perustamisesta. En tiedä, onko sillä pyöräilykypärällä nyt osaa taikka arpaa tähän, mutta se oli sellainen päivä, jolloin päätin antaa uusien tuulien ruveta puhaltamaan meikäläisen elämässä, ja yhtenä osana sitä alakoi kypsyä ajatus tästä.

Minä täällä hei!

Eli tosiaan ajatus tämmösen ihan oikian, "vakavasti otettavan" blogin perustamisesta. Siitäpä sitten seurasikin valtava valamistelujen sarja, joka piti sisällään hieman Picasaa ja Painttia (kyllä, minua kun on siunattu näinkin suunnattomilla kuvankäsittelytaidoilla :D), erinäisiä pohdintoja siitä, että onko tässä nyt mitään järkiä, Gmail-tilin perustamista, epäröintiä, fiksailua ja ihimetystä. Ja nyt olemma saapuneet tähän pisteeseen, jossa virallisesti kirjottelen ensimmäistä merkintääni tähän blogiin (en halua sanoa postausta, koska minusta se on ihan kauhia sanahirviö!)

Voin heti kättelyssä palijastaa, ettei minulla kyllä ole hajuakaan, mitä tämä blogi tulee pitämään sisällään, minulla ko ei ole elämää suurempia ajatuksia yhtään mistään sen erityisemmästä, tarkoituksenani ei ole tulla Suomen seuraavaksi tyyli-ikoniksi eikä huippubloggaajaksi, enkä ees osaa käyttää tätä Bloggeriakaan kuin korkeintään välttävästi! Suoraan sanoen olen ihan käpy tämmösten juttujen kans, luultavasti en osaa edes kuvaa lisätä iliman, että tarvitaan pienoinen taistelu. :)

No mutta, joka tapauksessa, kirjottaminen on mielestäni kuitenkin niin mukavaa, että sitä haluan tehä ja mikseipä sitä sitten voisi kokeilla niinkin, että lopputulos on jonkun nähtävissä. 

Saapi nähä, mitä tuleman pitää! Jään itsekin jännityksellä oottamaan, että tulleeko tänne saatua jotakin järkevääkin aikaseksi. Se, että päättää perustaa blogin keskelle suurimpia ensimmäisen opiskeluvuojen kiireitä, ei tietenkään välttämättä oo mikään järkiveto. Mutta onneksi minä en koskaan olekaan ollut mitenkään kovin järkevä! Ja aletaanhan tässä tosipuheessa olla jo voiton puolella, lähempänä kauvan kaivattua joululomaa ko mitä syksyn alakupäätä. Kyllä, luultavasti tulen kirijottelemaan jonkin verran ja ehkä vähän enemmänkin opiskeluistani ja niitten sujumisesta, ja siinä sivussa vähän kaikesta muustaki, mitä nyt sattuu naaman kohalle osumaan. Luultavasti saatatte nähä myös jokusen fotonkin joskus.

Mutta nyt voisinki sitten palautua takaisin niitten opiskelujen pariin ilahtuneena fonetiikan tentin nelosesta ja alakaa perehtyä enkun artikkeliin, "What do people who stutter want - Fluency or freedom?" Lupaan kertoa vastauksen teillekin, heti ko vaan tiiän sen itte.

Ja jep, koska oon oman kotiseutuni murteen suunnaton fani, tykkään vilijellä sitä myös kirjottamissani jutuissa (lipaston esseisiin eivät valitettavasti taija huolia tämmöstä kieltä!) ja aattelin antaa sen näkyä ihan reilusti täällä blogissakin. Pahoittelut jo etukäteen kaikille niille, joita se asia ärsyttää! :)