Huominen on huomenna.

Pakko tulla vähän tässä kandin korjailun lomassa avautumaan, että jos minä voittaisin lotossa, niin ostaisin ensimmäiseksi pyykkikoneen. Luin tuossa Hesarin juttua, jonka mukaan pyykkikone oli statussymboli joskus viiskytluvulla, mutta minulle sellainen iso, hiljainen, edestä täytettävä pyykkikone oisi sitä edelleen. Nosto ylempään yhteiskuntaluokkaan. 

Päältä täytettävät koneet on opiskelijoitten, mummojen ja muuten vaan köyhien koneita. Omani lingotessa kylppärissä pitäisi oleilla kuulosuojaimet päässä ja tänään tuo kone oli vaihteeksi taas halunnut liikkua ittekseen pitkin kylyppärin lattiaa. Lisäksi sellaisella isolla koneella voisi heleposti pyöräyttää myös lakanapyykit. Säästyisin tuolta vihaamaltani pyykkituparumbalta. Joskin lakanoitten kuivaus olisi edelleen ongelma, mutta luultavasti voisin elää hitaamman kuivumisen kanssa. Pyykkituvissa sinänsä ei olisi mitään vikaa, jos ihimiset vaan osaisi käyttää niitä sääntöjen mukaisesti. 

Minua kun nyt vaan ei todellakaan kiinnostaisi alakaa viikata jonku edellisen pyykkääjään pyykkejä pois kuivaushuoneesta, jotta saisin omani kuivumaan. Ja kun saan viikkausoperaation valamiiksi ja alan ripustaa omiani kuivumaan, saapuu pyykkien omistaja pyykkitupaan ja ilmoittaa tulleensa hakemaan pyykit, jotka jätti yöksi kuivaushuoneeseen kun ei jaksanut niitä enää illalla hakia. Siis jaksanut. Ei edes unohtanut.

Eikä muuten jaksanut vielä seuraavanakaan päivänä heti aamusta, niin kuin voisi kuvitella, vaan siinä vaiheessa, ko minä olen jo ehtinyt net hänelle viikata saadakseni omani kuivumaan. Vuokrataloyhtiöissä on aina joku, joka elää, niinkö omistaisi koko paikan. Samaiset asun-vuokralla-mutta-kuvittelen-tätä-omistusasunnokseni -tyypit valtaavat yhteisistä tiloista ittelleen pyöränsäilytyspaikat ja kasaavat net täyteen esteitä ja omaa roinaa niin, ettei vahingossakaan kenenkään muun pyörä mahdu katoksen alle suojaan. Vai mitä teijän mielestänne kuvastaa se, että portaikon alla olevaan koloon on laitettu yksi pyörä sekä kaiken maailman kukkaruukkuja sun muita ja sen jälkeen katuharja poikittain eteen? 

Kas kun ei ollut vielä laitettu lappua siihen harjaan roikkumaan, että MEIDÄN. Ihan yksin. Ei kenenkään muun. 

Voisin avautua myös taloyhtiömme pyörävarastosta pitkän tovin, johon pyöräni kanssa viime syksynä jouduin tutustumaan saadakseni sen katoksen alle, mutta se onkin sitten kokonaan toinen tarina. Kiva valittaa sinänsä turhasta, mutta joskus net on net pienet asiat, jokka ärsyttää kaikista eniten.

Toisaalta samat vaivat tuntuvat seuraavan aina taloyhtiöstä toiseen, kuten hankaluudet osata käyttää pyykkitupaa ja pyörävarastoa, joten jos net lasketaan vuokrakämppiin kuuluvana yleisenä pahana ja jätetään näin ollen huomiotta, ei meijän taloyhtiössä muutoin ole kyllä pahemmin vikaa.

Kyllä meikäläinen silti vaan on ihan sataprosenttisesti omakotitaloasuja.

I just can't rely on you.

Tuntuu, että edellisestä tekstistä on iäisyys aikaa ja niinhän siitä kyllä melekeen onki! 

Vietin pääsiäisen lomailemalla kotosalla, toinen kerta tälle vuojelle ja tuntui, että tuli ihan tarpeeseen. Pakkasin mukaan matkalaukullisen kamaa ja suuria suunnitelmia, mutta loppujen lopuksi päädyin viettämään suurimman osan ajasta kalsarit jalassa sohovalla. Kohokohdiksi voisin nostaa syömisen, nukkumisen ja saunassa käymisen. Sää oli vähän huono ja aikakin niin lyhyt, että ulukoiltua tuli aika vähän, lähinnä istuttua mummolan terassilla auringonpaisteessa juomassa kahavia. Hyvä niinkin. 

Loma loppui kuitenkin ihan liian lyhyeen ko maanantaina palailin täpötäyessä bussissa tänne päin ja olin loppujen lopuksi kymmeneltä illalla ja näläkäsenä ko susi kotona. Ruokaa ei juuri tietenkään ollut ja seuraavana päivänä piti painella kymmeneksi lipastolle. Huonosti nukutun yön ja edelleen jatkuvan niska-hartia-selekä -jumin seurauksena sain sitten tiistaina pitkästä aikaa migreenikohtauksen, sinnittelin edustamassa meijän asiantuntijaesitelmän palautetilaisuudessa Lennun viettäessä laatuaikaa kotona yrjön kanssa ja lopulta oli pakko skipata viiminen kandisemma.

Loppuviikosta kävin yhet harkat, terapioin, kävin yhellä luennolla ja korjattiin meijän aisantuntijaa eiku asiantuntijaesitelmää Leenan kans. Diat jäi vielä vaiheeseen ja ite esitys pitäisi hoijella maanantaina, kivasti ennen vappua alta pois. Nyt pitäisi vielä viimeistellä kandi lopulliseen palautettavaan kuosiin ja koittaa kirjotella logopedisen arvioinnin oppimispäiväkirjaa. Erkan tentistä pääsin läpi kolomosella, jee! Todistus ja  Enää onki sitten se psykan tentti eessä ja sitten pääsee taas tenteistä hetkeksi. Aletaan kyllä olla loppusuoralla muutenkin, terapiassa viijään viimisiä ja sitten on enää se loppuharjotteluinfo.

25 pojoa erkkaa ja ihan onnittelujen kera!

Ei enää hirviästi siis, kunhan jostain vaan nyt löytäisi jotain puhtia tähän hommaan. Kandin korjaaminen on ihan äärimmäisen ärsyttävää hommaa, miksei voisi olla niin älykäs, ettei tekisi kaiken maailman typeriä oikeinkirjotus-, pilkku- ja muita virheitä? Tai tyhymiä lauseita. Tällä hetkellä uunissa muhii myös ruoka, kinkku-vihannes-kiusausta vielä pariksi päiväksi, sitten alan pikkuhilijaa orientoitua ruokavalion kiristykseen. Tiistaina on kyllä vielä meijän kandin kaatajaiset (olettaen, että olen korjannut ja palauttanut sen :D) ja vappunakaan tuskin tulen pysymään ruokalistassani, mutta tulin siihen tulokseen, että voin silti alottaa viikon hyvin ja pyrkiä minimoimaan damaget. Vappuna voisi toki myös koittaa tehä järkeviä asioita, kuten kalibroida käyttöön uuet sykemittarit ja näin.

Tänään ja muutenkin nyt viikonloppuna aattelin myös kahden ja puolen viikon mittaiseksi venyneen reenitauon jäläkeen uskaltautua koittamaan punttien heiluttelua. Selekä ja muu roppa ei tunnu enää niin jumilta, että pakko uskaltautua vihdoin liikkeelle. Tilanne on lähes katastrofaalinen, oon onnistunu tuossa tauon aikana myös syömään päin sitä ittiään ja keräämään sellaisen nestepöhön keskivartaloon, että oksat pois. Kevyesti käytiin tänään reippailemassa vajaan neljän kilsan lenkki, surullista sinänsä, että se on edelleen parasta, mihin tällä jalalla pystyy. No, onneksi on nyt kesärenkaat pyörässä, joten ei ko polokemaan.

Vituttaa tämä reenitauko, mutta minkäs teet, ko joskus tarttee lepoa ja viikko ei sitten riittänytkään. Ruokaa ei silti olisi tarvinnut ahtaa kaksin käsin naamasta alas, eikä varsinkaan kyseenalaista evästä, kuten suklaata. Tai olisinpa ahtanu sitä edes kohtuullisissa määrin. Ja muutenkin pitänyt kiinni ruokailurytmistäni. Muttako ei. Mitä huonommin meni, sitä väsyneemmäksi tulin ja sitä vähemmän kiinnosti. Hirveä kierre. No, ehkä mitään peruuttamatonta ei oo päässy tapahtumaan. Pitää tänään taas tarttua imukuppiin ja heilutella vähän sitä, josko tuo nestepöhö siitä vähän laskisi. Jatkossa aijon myös pyrkiä kuivakuppaamaan sen kerran päivässä, jotta saataisiin tämä homma taas kunnolla liikkeelle. Tilasin tänään myös lopultakin Hyvinvoinnin tavaratalosta kauan himoitsemiani superfoodeja antamaan potkua tähän hommaan. Ostoskoriin tarttui maca-jauhetta, optimsm:ää ja vihertabletteja, joissa oli mm. spirulinaa ja klorellaa.

Uskon, että nuot superfoodit on ainaki semmonen henkinen buustaus, jos ei mitään muuta.

Mutta nyt ruokaa kohti suuta, että jaksan sitten tarttua reeniin. Heti kun tekee päätöksen siitä reenistä, tulee jo palijon parempi olo. Huomattavasti vähemmän mielialaa taas kohentaa se, että sunnuntaina pitäisi varmaan käyä siellä puntarilla... Iiks, en oo teheny sitä miesmuistiin ja vähän hirvittää, että millaista lukemaa se näyttää. Mutta ei se auta. Palataan kun keritään, tämä oli nyt tämmöne sekametelisoppa ja sekameteli soppaa on varmaan tarjolla sittenkin ko taas tähän koneen äärelle jaksan laskeutua seuraavan kerran.

Make a way for a better day.

Ohan se taas ollu yhenlainen viikko, johon on mahtunu hommaa, mutta myös kivoja ja ihania ja jänniä juttuja. Kaikesta en puhu vielä mitään, mutta oon mm. tajunnu, että meijän naapuriin valamistuu lokakuussa ostoshelevetti, eli jatkossa sushit ja vaatekaupat on kävelymatkan päässä, kukapa olisi uskonu ko tänne huudeille muutettiin... En edelleenkään ihan tosin tiiä, että onko tämä ostoshelevetti mielestäni hyvä vai huono juttu.

Lisäksi saahaan jossain vaiheessa Lidl hieman lähemmäs myös, mistä olen enemmän ko innoissani. :D Tosin käytiin jo tutustumiskierroksella uusilla kauppahuudeilla, eikä siellä ollu kyllä vielä tapahtunu mitään, että sitä sen kaupan rakentamista ootellessa sitten... Oon vääntäny opiskelujuttuja tässä ja niillä on semmone taipumus nykyään, että net muuttuu ja sotkee kuvioita koko ajan, siispä oonkin tänään lähteny lipastolle sumplimaan hommia kesken kotoilun ja pyykinpesupäivän. Tuli sen verran kiire lähtö, että hyppäsin polokupyörän selekään collarit jalassa ja vanaha Abi-huppari päällä ja hieman hävetti sitten pyöriä meijän laitoksen käytävällä ko tuntu, että joka ikinen opettaja kulukee ohi ja paijan selässä lukee "paska reissu, mutta tulipahan tehtyä". :D

Muuttujista johtuen en oo sitten tänään teheny opponointia ja omaa semmaesitystä niinkö alunperin olin suunnitellu. Kauppaanki ehin vasta perjantairuuhkassa ja painoin siellä polla punasena menemään, ko kaikki muutki halusi justiinsa tänään ostaa niitä porkkanoita, bataattia ja gluteenitonta leipää. Mikähän näihin kaupunkilaisiin menee näin perjantaisin, ko ihimiset kaahaa autoillaan niinkö mielenköyhät (Teknologiakylässä saa oikiasti pelätä jäävänsä auton alle suojatietä ylittäessä), sitten parkkeerataan keskelle risteystä suojatien päälle niin, että varmasti et pääse ylittämään sitä katua, vaikka se suojatiellä seisova auto ei pääsekään kääntymään, poljetaan pyörillä päälle eikä väistetä yhtään toisia, kaupan pihalla ryysätään menemään täysin näkemättä toisia ja kävellään vaikka pahki.

Okei, oot ehkä minuutin nopiammin kotona ja siinä sivussa aiheuttanu pari vaaratilannetta tai huomattavan paljon pahaa tuulta. Kannattavaa, eikö. 

Muutenkin taas uutisia ja juttuja lukiessa tulee väkisinkin semmonen olo, että voi kumpa tämä ihimisarvon alennus alias opiskelijastatus oisi jo taakse jäänyttä elämää. Ohan se ihan hieno ajatus, että opiskelijat osallistuu säästötalkoisiin yhessä niitten kans, jokka tienaa jonku kuus tonnia kuussa. Tasa-arvoa ja reiluutta en näe tässä kyllä missään, opiskelija ko saa kerran kuussa kouraan sen maksimissaan alle viissataa, ellei sitten ole ottanut lainaa tai käy töissä. Näistä kahesta jäläkimmäinen vaihtoehto on sekin tietenkin ihan saatanasta ja sitä työssäkäymistä opiskelun ohella pyritään kaikin keinoin estämään ja vaikeuttamaan. 

Joten on ihan reilua, että opiskelijoitten vuokrat kallistuu ja terveydenhoitopalaveluiden laatu kärsii, kun omalla kokemuksellani kumpikaan ei ole kovin laadukasta nytkään (olokoonkin, että minulle on vaan sattunu ilimeisesti harvinaisen palijon huonoja kokemuksia YTHS:n kanssa). Samaan aikaan kun eläminen kaikilla tasoilla koko ajan kallistuu, rajoitetaan opintotukikuukausien määrää ja todennäköisesti taas kiristetään ehtoja tuen saamiseen. Evätään tuet, ettet yhden tutkinnon suoritettuasi voi saaha rahoitusta enää toiseen yliopistotasoiseen tutkintoon. Samaan aikaan suoraan lukiosta valamistumien pitäisi jo heti tietää, mitä niistä tulee isona ja painella semmoseen putkeen pyrkimään kohti tätä tavoitetta. Entä jos tulee hutilyönti? Työllisyysnäkymät on mitä on, mutta uudelleenkouluttautumisesta tehään hankalaa. Erityislapsilta karsitaan ja heikennetään opetuksen laatua.

Seuraavasta kuvituksesta vastaa opiskelijaelämän luksus, eli Persemaan opiskelijasolun kunto sinne muuttaessani. Kämppä on päässyt läpi erään nimeltämainitsemattoman opiskelijäkämppiä tarjoavan lafkan siivoustarkastuksen ja kahdessa ensimmäisessä kuvassa ilmenee tila, joka asunnossa oli meikäläisen sinne viedessä muuttokuorman. Kuvia kattomalla voi miettiä opiskelija-asumisen laatua ja sitä, että tulevaisuuessa tämäkin "laatu" tulee maksamaan entistä enemmän. Annan ohojeen, äläkää ikinä ottako vastaan asuntoa käymättä kattomassa sitä ensin.

tässä vaiheessa pönttö on jo pesty kertaalleen

edellisen asukkaan muutto oli vielä kesken, yhteistilat täynnä kamaa ja mm. hella näytti tältä

Jotenki tuntuu, että nämät Suomen koulutusjärjestelmän uudistukset kusee nilikoilleen ja kovasti. Todellakin toivon, ettäkö valamistun, valamistun siihen hommaan, mitä teen loppuelämäni, eikä tartte enää opiskella. Mutta en minäkään suoraviivaista polokua ole tähän koulutukseen löytänyt, kuten kaikki varmaan tietää. Lukion jäläkeen vietin välivuojen työskennellen lasten kanssa ja miettien sitä, että mitä haluan tehä, sitten kun keksin mitä haluan, en heti päässyt sisään, mutta pääsin sisään toiseen yliopistoon osittain randomilla valitsemaani kakkosvaihtoehtoon, opiskelin vuojen mediakasvatusta pääaineena ja erityispedagogiikkaa sivuaineena, sain arvokasta kokemusta yliopisto-opiskelusta ja hyödyttäviä sekä tukevia opintoja ja vasta sitten avautuivat portit logopedian koulutusohjelmaan. Jotku onnekkaat tietää ehkä jo viisivuotiaina, mitä niistä tulee isona ja net voi suoraviivaisesti ja päättäväisesti pyrkiä tätä tavoitetta kohti, mutta ei meistä kaikki todellakaan ole niin onnekkaita. 

Varmaan tässä on taustalla vähän asennevamma, mutta ei se opiskelijan elämä todellakaan ole mitään herkkua. Soluasumisen ja pelkällä opintotuella elämisen nähäneenä voin sanoa, että solu voi olla ihan loistava vaihtoehto, mikäli asunto on kiva, naapurit järkeviä ihimisiä ja kämppis loistopersoona. Tämän olen kokenut. Mutta olen kokenut myös sen vaihtoehon, että kämppä on ensimmäisen kerroksen 80-luvulla valamistunut bunkkeri, joka on kuorrutettu vuosien paskakerroksella, seinät on paperia ja kämppis vähintäänkin outo hiippari, joka lähinnä vaan sotkee kämppää jättämällä likaiset astiat viikoksi altaaseen lojumaan, ruoat pilaantumaan jääkaappiin ja pöyälle, pöntön paskaseksi ja altaan täyteen hiuksia ja sylkiklimppejä. Lisäksi kämppis käyttää meisin vessapaperit ostamatta omia niin kauan, kunnes vien omani lukkojen taakse ja menee joka aamu suihkuun niin, että kylppäri on aina varattu sen ajan ko itsekin haluaisin harjata hampaita ja suorittaa aamutoimia (niinpä opin laittamaan kellon soimaan puoli tuntia normaalia aijemmin).  

Tässä se, miltä kyseisen kämpän kylyppäri näytti, ko muutin asuntoon virallisesti ja aloin tekemään sisäänmuuttosiivousta. Kämppä oli sen samaisen nimeltämainitsemattoman lafkan toimesta "siivottu" aijemmin edellisten asukkaitten laskuun.

suihkuverhon kannoin ensitöikseni roskiin ja kaikki nuot paskat hinkkasin kaakeleista irti omin pikku kätösin

Puhumattakaan siitä, että naapurit ovat elämäntapabilettäjiä, jokka huuattaa stereoita tauotta aikavälillä 12-06. Ei ole rahaa mihinkään ylimääräiseen, kun haluan hankkia keittiön ikkunaan, josta näkyy suoraan naapurin ulko-ovelle, sälekaihtimet (jotta voisin tulla suihkusta pyyhe päällä iliman uteliaita katseita, myös kylyppärin ovelta on suora näköyhteys naapurin uluko-ovelle), soitan äidille ja pyydän rahaa. Kun jokin rikkoutuu, soitan äidille ja pyydän rahaa, koska itselläni ei ole varaa mihinkään ylimääräiseen. Rahat riittää vuokraan, ruokaan ja muuhun pakolliseen, kun lasken oikein tarkkaan ja suunnittelen kuukaueksi etukäteen, mitä teen ruoaksi (paljon porkkanaa, koska net on halapoja) ja hyödynnän kotoa saamiani tykötarpeita. Olen elänyt siitä onnekkaassa asemassa, että kotoa päin on aina avustettu ja avustetaan edelleen, mutta kaikilla ei todellakaan ole käynyt yhtä hyvä tuuri. 

Maistiaisia muusta kämpän kunnosta ensimmäisenä iltanani kyseisessä asunnossa:

tällainen vesi irtosi lattioista, seinistä ja katosta, menossa varmaan kolomas sankollinen

Loppujen lopuksi tuostakin persreiästä tuli ihan ihimismäinen asunto käytettyäni nuin kaksi päivää sen siivoamiseen (mitään korvausta en tästä hyvästä toki saanut, vaikka asiasta vähän valittelin), mutta kaikki aijemmin mainitsemat muut seikat johtivat siihen, että vietin loppujen lopuksi todella paskan ensimmäisen syksyn Oulussa. Yksiöön muuttaminen pelasti mielenterveyteni elettyäni puoli vuotta tuossa helevetissä, mutta sen luonnistumiseksi jou'uin nostamaan opintolainaa. Olisin joutunut nostamaan lisää jo aijemmin, mutta minut pelasti työssäkäyvä mies. Iliman toista osapuolta elämänlaatuni ei ikinä olisi voinut nousta näin kohisten ja siltikin hetkittäin hävettää, ko minulla on vaan niin palijon vähemmän rahaa käytettävissä esimerkiksi ruokaostoksiin ja muihin. Välillä on olo kuin siivellä eläjällä, vaikka tiijän, että toinen kyllä ymmärtää tilanteen.

Gluteeni- ja laktoosivamman takia kaupassa menee massia nykyään vielä huomattavasti enemmän ko aijemmin, ostin tänään yksiä gluteenittomia TUOREITA sämpylöitä, koska aina ei jaksa ostaa pakastekamaa, ja vasta kotona aloin miettiä, että ei jumalauta, kolome sämpylää makso reilusti yli nelijä euroa. Eihän tässä ole mitään järkiä. Tämän ruokavamman kans saa kyllä olla ihan tosissaan rahoissaan. Varsinkaan ko en muutenkaan halua elää sillä tonnikala-nuudeli-ketsuppi -opiskelijadieetillä. Ai niin, mutta eihän gluteenittomat nuudelit ees oo kovin halapoja. 

Valamistuminen ja työpaikka. Ihimisen elämän pieniä suuria haaveita. Että saa sitten miettiä ko rahat ei edelleenkään riitä mihinkään. :) Ajattelin kuiten piettää nuot kuvat tallessa, että pysyy perspektiivi tähän elämään. Oon nytki päässy ihan helekkarin kauas tuosta ja oon minä kuiteski tällä hetkellä erittäin tyytyväinen meikäläisen elämään, vaikka ylimääräistä ei kauhiasti olekaan ja rahalla on mahottoman kumma taipumus muuttua kuiteiksi lompakossa (ei siis sillä, etteikö lottovoitto kelepaisi). Opiskelut on varsin hyvällä mallilla ja reilun kuukauen päästä oon jo melekeen kesälomalla. Mikä tulee itelläni olemaan luultavasti elämäni viimeinen koko kesän kattava loma. Töitä ei löytynyt, joten nöyrä opiskelija painuu pyytämään pankilta vielä hieman lisää opintolainaa. Että saa maksetuksi oman osan vuokrasta ja kykenee elämään. Onneksi siihen valamistumiseen on enää luultavasti kovin lyhyt aika. En todellakaan kadehdi niitä, jokka vasta aloittaa/on aloittaneet opiskelunsa, enkä mistään hinnasta palaisi tuonne takaisin.

Mutta nyt perjantai jatkuu opponoimalla kandia ja muulla tämmösellä kivalla!

Ps. Ens viikon alaku on taas enemmän ja vähemmän hulabaloota ja jossain vaiheessa aijon myös lähtiä minilomalle, joten ei varmaan kuuluilla taas hetkeen.

Lupaan olla sun kun päivä kääntyy iltaan.

Tajusin tänään, että pitäisi lukia tenttikirjoja, huomenna semmassa käsiteltäviä kandeja, tehä omaa semmaesitystä, suunnitella terapiakertoja, opponoida yhtä kandia ja ties mitä. Reeniäkin olis tarjolla tälle viikolle taas, mutta oon niin jumissa joka paikasta, että täytyy harkita, onko se järkevää.

Siksi päätinki, että tänne blogin puolelle ei nyt yksinkertaisesti jää aikaa. Pitää touhuta vähän muita juttuja, jokka on tässä meikäläisen listalla ensimmäisenä ja tyrkyllä kalenterissa. 

Jossain välissä pitäisi ehkä nauttia nuista aurinkoisista päivistä tuolla ulukona ja ties mitä. Mukavia juttujakin voisi olla tarjolla, joista ei sen enempää, siispä palataan astialle ko jou'an taas!

Päivä jolloin oli liian vaikiaa keksiä raflaava otsikko.

Olin aatellu tällä viikolla olla tosi kantaaottava ja kaikkea, mutta sitten kävikin niin, että oon nyt pari yötä nukkunu äärimmäisen huonosti, väsyttää, muisti temppuilee ja vituttaa sekä lisäksi tietysti painaa tuhat ja yksi hommaa niskassa ja deadlinet hönkii niskaa, niin eihän siitä sitten loppujen lopuksi mitään tullut. 

Eilen oli todella karmea päivä, illasta kömmin vartin yli yheksän sänkyyn ko väsytti niin, mutta enhän minä sitten vaan nukahtanut tietenkään. Ennen sitä kävin saunassa ja join yhen siiderinkin sen vuoksi, että saisin vähän nollattua ja unohettua koko elämän hetkeksi. Makasin siellä saunan lauteilla ja mietin, että jos en tule pois täältä ollenkaan, niin lakkaako maailma hetkeksi pyörimästä? Todellisuuspakoinen saunareissu. Sitten yritin kyllä myös kovasti miettiä, että kyllä se tästä, mutta en jotenkin vakuuttanut ittiäni.

Seuraavaksi mietin, että auttaisiko päätäni kiristävään vanteeseen se, jos vetäisi rehelliset perseet? Sitten aloin kuitenki miettiä sitä, että krapula on oikiasti viiminen asia, mitä haluan tällä hetkellä kokea ja sen jäläkeen on aina muutenkin kaksi kertaa väsyneempi olo, joten todennäköisesti ei. Irtiotto, sitä minä kyllä kaipaisin. Ja oikiastaan laatuaikaa paremman puoliskon kans. Ihan vaan niin, että pääsisi hetkeksi irti tästä kaikesta arkisestä pyöritettävästä hommasta, opiskelujutuista ja kaupassa käymisestä sun muusta. Oon viettäny koko kevään yhtä viikkoa lukuunottamatta täällä paskassa kaupunnissa ja alakaa tuntua, että ollaan todellaki meikäläisen sietokyvyn rajoilla. Ja voi että ko sitten joskus. 

Sitten alakoki ahistaa, ko olin just lukenu siitä, miten ei saisi elää sitä sitten kun -elämää ja pitäisi nauttia joka hetkestä ja keskittyä olennaiseen. Tunsin itteni niin syylliseksi, ko oon eläny viime ajat vaan yhtä listaa, josta saa yliviivata suoritettuja asioita ja tälläki hetkellä koitan vaan tunnollisesti suorittaa sitä eteenpäin ja elän sillä ajatuksella, että sitten kun tämä viikko ja kuukausi on ohi, niin. SYYLLINEN! Rikos, sitten kun -elämän harjoittaminen.

Mutta kertokaappas jumankauta oikiasti, että miten muuten tätä alaa vois opiskella, ko suorittamalla ja sitten toisaalta, en minä vaan pysty nauttimaan jostain paperitöitten kirjottelusta ja tenttiinlukemisesta. Nautin siitä tunteesta, ko se tentti on ohi ja kirjallinen työ palautettu, joku asia saatettu valamiiksi ja päätökseen.

No, kaippa se vaan on tätä ko hommaa määräänsä enemmän tekemistä. Onneksi ei tartte ees vääntää kaikkea yksin, se se vasta turhauttavaa oliskin. Kummasti sujuu palijon tehokkaammin, ko on joku toinen, jonka kanssa voi tehä yhessä. Vaikka siitä huolimatta stressi alakaa taas olla sitä luokkaa, että unohtaisin päänki matkasta jos se ei olis hartioissa kiinni. Oon vaan niin sinnikko, että painelen läpi harmaan kivenki ja sitten nukun viikon putkeen ko kaikki hommat on tehty ja saa vaan olla. Uskon, että tämä tästä tasaantuu ja pakko vaan painaa, koska mitä muutakaan minä voin? Rehellisesti eilen myös mietin ihan sitä, että voisinko oikiasti löysätä jostaki hommasta tai jättää jotain tekemättä. Pitkällisen pohdinnan tulos oli, että en, koska se, että hommat valamistuu ajallaan, painaa vaakakupissa enemmän ko se, että hetkellisesti kiristää päänuppia ja vituttaa. 

Nyt aijonki siis keskittyä niihin pieniin hyviin juttuihin tässä kaiken shaiban keskellä, kuten se, että huomenna saa nukkua vähän pitempää. Salaa mielessäni mietin, että jos oisi huomenna heränny ennen kukonpierua, ehtisi tehä jalakareenin (jota en siis todellakaan ole ehtinyt tänään) ennen luentoa ja muita hommia. Hylykäsin kuitenkin koko ajatuksen, koska huomenna tärkiämpää on satsata omaan mielenterveyteen ja nukkua.

Ja satsaan kyllä nytkin ja painun seuraavaksi ainaki yrittämään unten maille. Ja tämän jutun pointti? No, en tiiä, vissiin se, että älä turhaan tee lisää stressiä aiheuttavia tekijöitä itelle, joskus on kiire ja hirviästi hommaa ja sillon täytyy vaan koittaa pärjätä ja etenkin pienten juttujen merkitys korostuu.