Olin aatellu tällä viikolla olla tosi kantaaottava ja kaikkea, mutta sitten kävikin niin, että oon nyt pari yötä nukkunu äärimmäisen huonosti, väsyttää, muisti temppuilee ja vituttaa sekä lisäksi tietysti painaa tuhat ja yksi hommaa niskassa ja deadlinet hönkii niskaa, niin eihän siitä sitten loppujen lopuksi mitään tullut.
Eilen oli todella karmea päivä, illasta kömmin vartin yli yheksän sänkyyn ko väsytti niin, mutta enhän minä sitten vaan nukahtanut tietenkään. Ennen sitä kävin saunassa ja join yhen siiderinkin sen vuoksi, että saisin vähän nollattua ja unohettua koko elämän hetkeksi. Makasin siellä saunan lauteilla ja mietin, että jos en tule pois täältä ollenkaan, niin lakkaako maailma hetkeksi pyörimästä? Todellisuuspakoinen saunareissu. Sitten yritin kyllä myös kovasti miettiä, että kyllä se tästä, mutta en jotenkin vakuuttanut ittiäni.
Seuraavaksi mietin, että auttaisiko päätäni kiristävään vanteeseen se, jos vetäisi rehelliset perseet? Sitten aloin kuitenki miettiä sitä, että krapula on oikiasti viiminen asia, mitä haluan tällä hetkellä kokea ja sen jäläkeen on aina muutenkin kaksi kertaa väsyneempi olo, joten todennäköisesti ei. Irtiotto, sitä minä kyllä kaipaisin. Ja oikiastaan laatuaikaa paremman puoliskon kans. Ihan vaan niin, että pääsisi hetkeksi irti tästä kaikesta arkisestä pyöritettävästä hommasta, opiskelujutuista ja kaupassa käymisestä sun muusta. Oon viettäny koko kevään yhtä viikkoa lukuunottamatta täällä paskassa kaupunnissa ja alakaa tuntua, että ollaan todellaki meikäläisen sietokyvyn rajoilla. Ja voi että ko sitten joskus.
Sitten alakoki ahistaa, ko olin just lukenu siitä, miten ei saisi elää sitä sitten kun -elämää ja pitäisi nauttia joka hetkestä ja keskittyä olennaiseen. Tunsin itteni niin syylliseksi, ko oon eläny viime ajat vaan yhtä listaa, josta saa yliviivata suoritettuja asioita ja tälläki hetkellä koitan vaan tunnollisesti suorittaa sitä eteenpäin ja elän sillä ajatuksella, että sitten kun tämä viikko ja kuukausi on ohi, niin. SYYLLINEN! Rikos, sitten kun -elämän harjoittaminen.
Mutta kertokaappas jumankauta oikiasti, että miten muuten tätä alaa vois opiskella, ko suorittamalla ja sitten toisaalta, en minä vaan pysty nauttimaan jostain paperitöitten kirjottelusta ja tenttiinlukemisesta. Nautin siitä tunteesta, ko se tentti on ohi ja kirjallinen työ palautettu, joku asia saatettu valamiiksi ja päätökseen.
No, kaippa se vaan on tätä ko hommaa määräänsä enemmän tekemistä. Onneksi ei tartte ees vääntää kaikkea yksin, se se vasta turhauttavaa oliskin. Kummasti sujuu palijon tehokkaammin, ko on joku toinen, jonka kanssa voi tehä yhessä. Vaikka siitä huolimatta stressi alakaa taas olla sitä luokkaa, että unohtaisin päänki matkasta jos se ei olis hartioissa kiinni. Oon vaan niin sinnikko, että painelen läpi harmaan kivenki ja sitten nukun viikon putkeen ko kaikki hommat on tehty ja saa vaan olla. Uskon, että tämä tästä tasaantuu ja pakko vaan painaa, koska mitä muutakaan minä voin? Rehellisesti eilen myös mietin ihan sitä, että voisinko oikiasti löysätä jostaki hommasta tai jättää jotain tekemättä. Pitkällisen pohdinnan tulos oli, että en, koska se, että hommat valamistuu ajallaan, painaa vaakakupissa enemmän ko se, että hetkellisesti kiristää päänuppia ja vituttaa.
Nyt aijonki siis keskittyä niihin pieniin hyviin juttuihin tässä kaiken shaiban keskellä, kuten se, että huomenna saa nukkua vähän pitempää. Salaa mielessäni mietin, että jos oisi huomenna heränny ennen kukonpierua, ehtisi tehä jalakareenin (jota en siis todellakaan ole ehtinyt tänään) ennen luentoa ja muita hommia. Hylykäsin kuitenkin koko ajatuksen, koska huomenna tärkiämpää on satsata omaan mielenterveyteen ja nukkua.
Ja satsaan kyllä nytkin ja painun seuraavaksi ainaki yrittämään unten maille. Ja tämän jutun pointti? No, en tiiä, vissiin se, että älä turhaan tee lisää stressiä aiheuttavia tekijöitä itelle, joskus on kiire ja hirviästi hommaa ja sillon täytyy vaan koittaa pärjätä ja etenkin pienten juttujen merkitys korostuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti