Tämä pisti miettimään asioita oikeen urakalla tänään. Ja tulin siihen tulokseen, että kait minäkin voin jotaki aiheeseen liittyen kirjottaa. Kyseinen blogi oli hirviän surullista luettavaa, ittellänikin ko on tausta koulukiusattuna, mutta minä selevisin siitä ja tuntuu pahalta, että joku toinen ei vaan ollutkaan niin vahava. Vaikka eihän sen koulun pitäisi olla mikään helevetin ihimisen kestävyysmittari. En tiiä miksi, mutta olen kokenut hirviän vaikiaksi kirjottaa asiasta tänne, mikä on hyvin hämmentävää, ko en ole koskaan naamatusten kokenut minkäänlaiseksi ongelmaksi puhua asiasta ihimisten kanssa ja usein sen mainitsen jo pelekästään siksi, että tietyllä tapaa se määrittää minua edelleen. Oon näin vanahemmalla iällä pohtinut, että meikän sosiaalisen elämän ongelmat, kuten tietynlainen ihimispelko, kyvyttömyys luottaa ja uskoa toiseen ihimiseen ja muut tämmöset, juontaa juurensa noilta kiusaamisajoilta. Minä en oo kokenu onneksi mitään fyysistä väkivaltaa, ainuastaan henkistä, vaikka toisaalta minusta onki ihan turha lähtiä erottelemaan väkivaltaa sen kummemmin, sillä yhtä lailla se satuttaa aina ja jättää jäläkensä ihimiseen. Oli net arvet sitten fyysisiä tai henkisiä.
Olen monta kertaa miettiny, että net ihimiset, jotka sai minut tuntemaan oloni välillä aivan helevetin pahaksi, tuskin ovat etes koskaan tajunneet aiheuttamaansa tuskaa. Ja en tiiä, miksi haluan olla niin ymmärtävä ja anteeksiantava, mutta olen itte päättänyt olla muistelematta niitä asioita, tavallaan antanut anteeksi sen. Ehkä se johtuu osittain siitä, että jollain tapaa pääsin siinä hommassa niskan päälle heittämällä itte bensaa liekkeihin. Että kerta nyt puhutaan paskaa ja naureskellaan ja kerta minä oon niin omituinen, niin veetäänpäs sitten ihan kunnolla överiksi, että varmasti on jotain mistä puhua. Koin olevani jotenki niitten ihimisten yläpuolella, ettäkö minä vähän provosoin niin voi luoja, nethän kyllä jaksaa jauhaa, ja sille ei voi ko nauraa, vaikka ilikiät sanat aina naarmiki, välillä vähän syvemmältäkin. Ja loppujen lopuksi sitten se, mikä ei tappanut, sattu kyllä ihan helevetisti, mutta vahvisti. Enkä minä jaksa olla vihainen enää.
Voisinhan minä olla katkera. Kieltäytyä kommunikoimasta niille ihimisille, jotka joskus oli paskoja meikää kohtaan, tai vielä pahempaa, kostaa takaisin. Mutta mitäpä se hyöväisi. En ole kiinnostunut vajoamaan niin säälittävälle tasolle. Monien niiden jätkienkin kanssa, jotka aikoinaan ovat meikälle huuelleet ties mitä, olen tekemisissä nykyään ja voin myöntää, että suurin osa on ihan mukavia kavereita, eikä minua yllätä tippaakaan se, että osa ei ees muista meikää. Sellaisina hetkinä, ko joku pyytää lähtemään kanssaan kahaville ja valittelee ettei kyllä mitenkään päin muista sieltä kouluajoilta, kun itte satut muistamaan varsin hyvin, on mielessä käynyt että ehkä pitäisi paiskata päin naamaa "ai, nä et muista minua, no kuuleppa, minä kyllä muistan sinut ja kiitos kaiken sen paskan jonka aikanaan sain sinulta niskaan, ei kuule palijoa kiinnosta" mutta aina olen jättänyt sanomatta. Ehkä olen liianki kiltti, mutta niin. Taijan vaan tietää sanomattaki, että jokainen niistä olisi luultavasti ihan aidosti pahoillaan sitä, että oli idiootti aikanaan, mutta tuskin se niitä sen suuremmin liikuttaisi. Eikä net pojat ees ollu ollenkaan pahimmasta päästä. Eikä sen puoleen, en minä vaan oikiasti jaksa kenellekään muutenkaan sukupuoleen tai mihinkään kattomatta olla katkera, eiköhän meistä jokainen ole typerä joskus ja ansaitse toisen mahollisuuen. Muutenkaan en halua kattoa asioita liian mustavalakosesti.
Vaikka minun ihimissuhteitani luultavasti leimaaki tietynlainen epäluuloisuus koko lopun elämäni, ja teen joka päivä työtä sen eteen, että oppisin luottamaan toisiin ihimisiin. Uskon edelleen hyvin vahavasti, ettei suurin osa ympärilläni olevista ihimisistä kattele minua sen takia, että niillä oikiasti kiinnostaisi, vaan päin vastoin, oikiasti net ei ees tykkää minusta. Ihan vammasta, tiiän, mutta en vaan voi sille mitään, että olen aina pikkusen varpaillaan ja karvat pystyssä. Ja mitä tulee ihimissuhteisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa, pelekään enkä luota ja välillä tuntuu, että vaikka haluaisin sitoutua, olen ihan totaalisen sitoutumiskammoinen. Ja kun muka yritän suojella itteäni pettymyksiltä ja siltä että sattuu, sen suojelemisen ja rimpuilun kautta päädyn yleensä vaan satuttamaan ittiäni entistä enemmän. Sitä paitsi, sen ainuan kerran ko oikiasti olen uskaltanut luottaa ja olla täysin avoin, tuli vaan turpaan. Tuli aika mahoton takapakki, enkä tiiä kauan se toipumistyö oikeen kestää, ko ole vieläkään valamista. Joskus mietin, että onkohan valamista ikinä.
Kaikesta huolimatta ja ehkä juuri kaiken takia en kuitenkaan missään nimessä hyväksy minkäänlaista koulukiusaamista missään muodossa. Välillä olen ihan valtavan vihainen ja epätoivoinen kun tuntuu, että maailmassa tapahtuu kaikkia pahaa, enkä ite voi tehä asialle mitään. Jotenkin tuntuu, että vuosi vuojelta kiusaamisjutut muuttuu vaan pahemmiksi ja kouluissa tehään entistä hirviämpiä ja julumempia asioita. Syyksi kiusata tuntuu riittävän ihan mikä vaan, pääasiallisesti kuitenki se erilaisuus, mikä on ihan käsittämätöntä, ko kukaanhan meistä ei ole samanlainen ko toinen. Itelläni kyllä vituttaisi, jos maailman kaikki ihimiset ois täsmälleen samanlaisia ko meisi. Ja vaikka kiusaamisesta, sen seurauksista ja kaikesta puhutaan kouluissaki niin älyttömän paljon, niin miksei se tunnu vaikuttavan noihin lapsiin/nuoriin mitenkään? Ja miksei opettajat vaan osaa reagoida tarpeeksi? Itekin pystyn kyllä osittain allekirjottamaan sen, ettei opettajilla ole kiinnostusta tai voimia tai mitä ikinä se puuttuminen nyt vaatisikaan, mutta omaksi onnekseni kohalle on osunut myös muutama äärimmäisen fiksu ja ymmärtäväinen opettaja. Eivät hekään palijoa siihen kiusaamiseen pystyneet puuttumaan, mutta minulle riitti, että he sentään tunnustivat sen olemassa olon. Ei siihen vaadittu kuin pari rohkaisevaa sanaa ja tunnustus siitä että hei, minä olen huomannut tilanteen, et ole yksin vaikka siltä tuntuukin. Valitettavasti kuitenkin suurin osa opettajista ei tunnu joko ees huomaavan mitään, tai sitten ei vaan halua tehä sitä. Oonpahan joskus aikanaan kokenut senkin, miltä tuntuu ko joutuu koulukiusatuksi opettajan toimesta. Ja se on kyllä semmonen asia, mihin minun anteeksiantokykyni ei riitä varmaan ikinä. Sen, että epäkypsä lapsi tai nuori kiusaa toista, voi vielä ehkä jotenki jollaki tasolla ymmärtää, mutta se, että aikuinen ihiminen simputtaa lapsia, täysin tahallisesti, on minulle aivan käsittämätöntä.
En tiiä. Niin palijon kysymyksiä vailla vastauksia ja niin suuria ja vaikeita asioita, joiden äärellä oma vaikuttamiskyky tuntuu täysin olemattomalta. Yritän kuitenki kantaa korteni kekoon ainaki sitä kautta, että kiusaamisesta voitaisiin puhua avoimesti. Ehkä se avoin keskustelu ja asioista puhuminen saa ees jotaki aikaseksi. Jos ees yksi ihiminen herää keskustelun kautta huomaamaan jotain, on se enemmän ko sata jänistä. Ja toisaalta haluan mahottoman iloisena julistaa myös sitä, että tällä hetkellä tuolla korkiakoulutasolla opiskellessani voin olla aivan suunnattoman onnellinen, koska meillä on koossa ihan mahtava porukka, jossa ketään ei hyljeksitä tai syrjitä, ihimisten välillä ei ole turhaa kitkaa ja kaikki pystyvät työskentelemään toistensa kanssa ja ryhymähenki on mitä loistavin. Se ei nykypäivänä oo mikään itsestäänselevyys, ees sillon ko ollaan yliopistossa. Voin kertoa, että elämäni ensimmäistä kertaa ei tarvitse jännittää tai pelätä "kouluun menemistä".
Huh, tulipas tästä romaani. No mutta, tässäpä vielä tälle päivälle joulukalenteri ja sitten minä lähen miettimään, että mitä kotoiluun liittyvää voisin tänään touhuta. Ulukonaki on inhottava märkä sää, joka syö lumet puista ja saa koko maailman näyttämään jotenki suttuiselta. Uusi, puhas ja pehemiä lumi (jossa voisi vähän riehua :D ) oisi palijon mukavaa! Taikka kunnon pakkanen.
15. Tahtoisin jotakin kautta ihan konkreettisesti tehä työtä, jolla voisin vaikuttaa koulukiusaamiseen. Muutenkin kaikenlainen ihimisläheinen toiminta kiinnostaa, olen huomannut ittessäni piirteen "pelastaa" ja auttaa ihimisiä. Usein näen ihimisissä potentiaalia ja paljon hyvää kehittyä vaikka miksi, ja yritän melekeen epätoivoisesti saaha kyseisen ihimisen huomaamaan sen itteki. Ei liene mikään ihime siinä suhteessa, että meikästä tulee puheterapeutti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti