Tänään olen sunnuntain kunniaksi ajatellu mahottoman vaikeita ajatuksia. Ihimissuhteet ei oikein ole meikäläisen vahavinta alaa. Mutta ei niitten niin väliä, tänään on nimittäin tehty vähän jouluvalamisteluja osa xxx, nimittäin leivottu karjalanpiirakoita, ite toimin lähinnä vaan voiteluvastaava. Minä en ehkä tiiä mitään parempaa, ko äitin leipomat tuoreet karjalanpiirakat. Ehkä mummon rieska.
Kävin myös laulamassa Kauneimpia joululauluja, olipa mukava pitkästä aikaa laulaa "ihan oikiasti". Muistin taas kyllä miten mahtavaa hommaa se onki, ihanan terapeuttista. Lähti vähän lapasesta Tulkoon joulu -piisin kohalla, suurin osa porukasta ei osannu kyseistä joululaulua (on se kyllä ehkä vähän turhan vaikia porukalla laulettavaksi) ja sain sitten ihan itekseni revitellä. Keskityin laulamiseen niin että lopulta unohin kaikki ihimiset ympärillä ja lauloin vaan ihan sydämeni kyllyyestä. Jossain vaiheessa tajusin, etten kuule ketään muuta ko itteni ja sitten jäläkeenpäin melekeen hävetti ko piti sillä lailla alakaa sooloilla, muttako se vaan lähtee niin sitten se vaan lähtee. En itse asiassa ees muista koska oisin viimeksi saanu tommosesta fiiliksestä kiinni laulaessa. Oon ihan naamattoman esiintymiskammoinen ja pelekään ja jännitän laulamista julukisesti ihan äärimmäisen palijon edelleen, vaikka oonki sen suhteen nykyään jo palijon rohkiampi (laulan karaokeaki jopa!) mutta tuolla sitä jotenki kuvitteli laulavansa vaan anonyymina muitten mukana, eikä tajunnu ees jännittää yhtään.
On se vaan niin mahtavaa. Meikälle laulaminen ja hengittäminenhän on aina välillä vähän niinkö sama asia. En tee juuri mitään, ettenkö laulaisi samalla. Kokkaan, siivoan, käyn suihkussa ja kaupassa, jopa lenkillä juostessa tunnen monesti vastustamatonta halua alakaa laulaa (kyllä, se tyyppi joka juoksee vastaan kuulokkeet päässä ja aukoo suuta olen minä) ja kun öisin en saa unta, lauleskelen silloinkin. Monesti saatan ihan vaan kuluttaa aikaa laulaen. Matkustaminen laulaen olisi ihan hillittömän palijon hauskempaa, mutta iltapäivän ruuhkabussissa mörtsien suomalaisten kanssa olen toistaiseksi jättäny kokeilematta, minkälaisia reaktioita laulaminen aiheuttaisi. Jos minä saisin päättää, olisi ihan normaalia alakaa kesken kaiken elämisen spontaanisti laulaa ja kertoa siten mitä ajattelee (jep, muutama musikaali liikaa!) Laulaen paitsi ilmaisen, myös käsittelen omia tunteitani. Se, että laulaisin jollekin henkilökohtaisesti jotain, on yksi suurimpia rakkauen ja luottamuksen ilimaisujani (yhtä kova juttu ko että tarjoaisin kahavit omasta Rakkaus-muumimotista, en nimittäin anna sitä koskaan kenellekään.) Aikanaan laulaminen julukisesti oli äärimmäisen vaikiaa juuri siksi, että siinä jotenki riisuu ittensä aivan palijaaksi, seisoo toisen edessä ja sanoo, tällainen ja tässä minä nyt olen. Siinä on jotenki aivan alasti ja herkimmillään, irtautuneena kaikista suojamuureista.
Siksi yksi pahimmista asioista mitä minulle voi tehä, on sanoa että ole hilijaa. Tämä koskee kyllä laulamisen lisäksi myös puhettaki, mutta eritoten laulaessa se sivaltaa kaikista pahiten, ko itelle välittyy sellainen tunne, että minä uskalsin luottaa sinuun niin palijon, että paljastin palan aidointa itteäni ja sinä et osannut arvostaa sitä paskankaan vertaa. Jos haluatte saaha meikäläisen sulkeutumaan ja kääriytymään pakettiin niin tässäpä oiva keino siihen! Useimmiten muutenki toivoisin, että ihimiset ei varsinaisesti reagoisi mitenkään erityisesti, tai tekisi numeroa siitä laulamisesta, koska minulle se on jotenki niin sellainen luonnollinen ja välttämätön juttu, että jos se asetetaan valokeilaan ja keräännytään ympärille odottamaan jotaki suurta, tekee mieli juosta välittömästi piiloon. Mutta minä kyllä työstän tätä koko ajan. Koska hinku laulaa on kovempi ko mikään pelkotila ikinä, ja vaikka laulaminen on kivaa hyvin pitkälti laulamisen ittensä vuoksi, olisin kiinnostunut myös jakamaan sen muiden kanssa. Oon liian monta kertaa pettänyt itteni sen asian suhteen, ettäkö halusin nousta lavalle, mutta en uskaltanut seistä siellä sillon ko muut ihimiset on kattomassa, päädyin kuitenki vaan tekemään jotain näkymätöntä työtä. Osittain juuri siksi, että normaalielämässä esiinnyn koko ajan ihan luonnostaan, muttako joku käskee tehä siitä "esityksen", menen ihan kipsiin.
Ohops, piti kyllä kirijottaa tänään jostaki ihan muusta! No ei se, tästä saaki samalla myös joulukalenterin. Ja onneksi näin lomalla näitä päiviä kirijotella riittää. Huomenna aijon käyä kirjastosta jotain loistavaa joululomalukemista ja palauttaa tenttikirijat (HYIII) ja sitten käyn juoksemassa intohimoisesti ihan mahtavan lenkin ko nyt mulla on toinenki ihan mahtis juoksupiisi, tai sanotaanko että parempi versio kyseisestä piisistä, tängjuu Ari. :) Lauantain lenkki oli vähän vähemmän intohimoinen koska a) kukaan ei ollut aurannut teitä b) naamaton vastatuuli lisäsi melekeen liianki kovan lisävastuksen ja c) myräkkäkeli esti satelliittipaikannuksen ja näinpä tiiän ainuastaan, että juoksin nelekytä minsaa, mutta en kilometrejä, keskinopeutta tai mitään muuta tällaista tulevien lenkkien suunnittelun kannalta olennaista. Kyllä, huomasin tuossa taannoin että omassa puhelimessani on tämmöne lenkkien toteuttamista helepottava hifistelyohojelma, joka jopa arvioi kulutetut energiamäärätki ko syöttää omat tie'ot! Tarkkuuesta ja todenperäisyyestä viis, hifistely on hauskaa. Ja hei, sain juoksupiponki! Elämä hymyilee tietyiltä osin.
Mutta nyt päivä 11. ja sitten nuQ.
11. Haluaisin tehä laulamisesta vielä suuremman ja tärkiämmän osan meikän elämää, ko mitä se nyt on.
 |
| Minä ja paras kaverini herra norsu tsillaillaan! |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti