Lead me into the night.

Otsikko on varmaan kiertänyt täällä ennenkin mutta whatever, sattui soimaan tuossa juuri sopivasti ja on aina hyvä piisi. Tällä elämänkokemuksella (jota on muuten ihan hirviästi) saanut jo uusiakin merkityksiä. 

Itte asiassa kyseinen kipale innoitti kirjautumaan PikkuMustaan piiiiitkästä aikaa. Taaskaan en siis kuollut, ainuastaan vaan aloitin harjottelun. Monta kertaa aattelin, että hei, nyt minä tulen kertomaan, että saatiin meijän gradusta JUMANKEKKA VITONEN ja se on nyt luettavissa, jos jotaki onnetonta kiinnostaa. No, parempi myöhään ko ei milloinkaan. Taitaa olla meikän motto. Selkeesti on niin törkiän hyvä työ, että kannatteepi ihan kaikkien käyä lukemassa. Löy'ätte varmaan kuukkeloimalla sen.

Ihan valamiita tässä ei vieläkään olla, harjottelu vetelee ihan viimisiään, mutta aika erilaista on tänä syksynä ollut. Jos siis vertaa lipaston penkkien kuluttamiseen. Tämmönen herkkis ko oon, oon antanu ajan jo mullata eiku siis kullata kaikki muistot ja ihan tippa linssissä muistelin tuossa äskönki ensimmäisen opiskelusyksyn viimisiä hetkiä bätmänluolassa kera iki-ihanan Marjuskan ja viinilasin, mutta siis työelämä (tai siis "työelämä") on kuiteski kivempaa ko opiskelu. 

Ei itku ko minua nyt melekeen itkettää tämä ajan kuluminen. Tuntuu, että eilen olin ekaa kertaa ihan into piukeena siitä, että minulla on ihka oma (siivouskomeron kokoinen) työhuone! Ja vähintäänkin toissa päivänä yleensäkin tanssin riemusta siitä syystä, että pääsin logopedialle opiskelemaan. 

Eli summa summarum, vaikka en oo saanukaan viettää syyslomaa kiitos palakattoman harjottelun, syksy on menny ihan valtavan nopiaa vauhtia ja eilen oisin ottanu vastaan harjotteluni viimisen asiakkaan (jos hää ois vaan muistanu tulla paikalle). Että tässä se nyt sitten sekin oli. Mitä? Hetkinen, ei voinu olla. Mutta oli kuitenkin. Vinkki vitonen, jos harjottelun alussa tuntuu, ettei ei heleketti, nelijä kuukautta, niiiiiin pitkä aika, niin ihan kohta tet huomaatta, että mihis kuttuun se nelijä kuukautta oikeen katos?

Ja vaikka on välillä v-ituttanu ajella tuota työmatkaa tuossa, niin siltikin voin sanoa, että ite työstäni olen nauttinut suunnattomasti. Mitään hirviän vaikiaa en harjotteluni aikana kohannu ja täytyy sanoa, että suhteettoman palijon pyörin artikulaatiohommien kans, mutta kivaa on ollut! Oon kyllä tykännyt ihan kaikesta ja huonot päivät on johtunu lähinnä siitä, että väsyttää. Tai että ajokeli on ollu ihan syvältä sieltä. Palakattoman harjottelun hyviä (varmaan ainoita sellasia) puolia on ollu kuuen tunnin mittaset päivät, jokka meikällä on siis ajomatkoineen ollu about sen kaheksan. Se, että oon teheny 9-15 päiviä, on kyllä helepottanu suunnattomasti, ko ei oo tarvinu olla tuolla naapuripitäjän puolella heti aamulla kaheksalta. Ja ohan mulla kyllä ollu aika mahtava työyhteisö, täytyy myöntää! Kahavihuonehuumoria tullee ikävä.

Ja ja ja ja. Mitäs sitä. No en tiijä, isoa osaa päivistä leimaa tällä hetkellä ajatus siitä, että on joulu, IHANAA ja just tällä hetkellä se, että on PERJANTAI, ihanaa (säännöllisessä arkielämässä oppii tosiaanki arvostamaan viikonloppuja) ja sitten semmone haikeus siitä, että ihan kohta oon oikiasti aikuinen ihiminen enkä vaan opiskelija. Oon hulluna kerrannu ja pyöritelly tässä muutenkin mennyttä elämääni about viimisen viijen vuojen ja vähän pitemmänkin ajalta, kaippa tää on joku neljännesvuosisadan kriisi. 

Mutta kaikesta haikeu'esta huolimatta elämä on kivaa. Eiku ihanaa. No kaikkia ylisanoja. Elämä osaa yllättää ja huonotkin asiat tuppaa jossain vaiheessa kääntymään hyviksi. 

Työelämästä en vielä uskalla sanoa juuta enkä jaata, sillä nyt haluan kattella päivän kerrallaan. Tai etapin. Ja tällä hetkellä se suurin etappi on se, ko seison maisterin paperit kourassa Hutkin päädyssä ja oon että uuulalaa. Vaikka ehkä oon vähän nyyhkiskin, ko siellä ei kuulemma ole enää Snelluakaan! Kauhiaa. 

Mutta tiijättekö ihimiset. Oon minä vaan onnekas olento. Saanu elämältä jo nyt aika hirviästi. Uskalla aatellakaan, että mitä kaikkia se elämä vielä tuokaan tullessaan. Auttaa varmaan, ko on aina niin pienestä onnellinen. Tällä hetkellä esmes siitä, että ihan kohta saan roudata sisään elämäni ensimmäisen ihka oman joulukuusen. Ja täytyy sanoa, että sen jäläkeen muutenki ko oon laskeutunu Makkaravaaraan, elämä on ollu ihan eri kivaa! Mettäurpo mikä mettäurpo, minkäs teet. Minä olen elementissäni ko saan vetää karvalakin päähän ja ajaa okkelilla pellolla ympyrää.

Tämän myötä haluanki toivottaa kaikille oikein ihanaa ja rauhallista ja just ittensä näköistä joulua! Viettäkää pyhät hyvin, minä harkkailen vielä pari päivää ennen joulua ja sitten aijoin nauttia oikeen urakalla ennenkö käyn paketoimassa harjoittelun. 

Tulukoon vuojesta 2016 entistä huipumpi! Ehkä saatan taas käyä huutelemassa täällä, että miltä tuntuu olla paperit kourassa tms. jotain semmosta, ko nytkään ei kerta menny puolta vuotta tässä välissä. Ainuastaan semmoset viis kuukautta. 

Peace!

Ja odotan aamun valoa.

Lomat on nyt vietetty ja paluu arkeen koitti tänään, nouuuu! Se tunne, ko lompsii lipaston käytäviä, avaa Hu301 oven ja ihan kuin ei pois ikinä olisi ollutkaan. Hrrrr. Hyvin nopiasti huomaa juovansa kahavia Humuksessa ja kävelevänsä luentojen jäläkeen varailemaan tenttikirjoja kirjastoon. Jotenkin vaan niin karmaisevaa. Nelijännen vuojen opiskelijana paluu lipastolle rullaa jo niin huomaamattomasti, että ihan hirvittää. Matkalla hakemaan uutta tarraa opiskelijakorttiin naureskelen fukseille, jokka kauhistelevat rakennuksen monimutkaisuutta ja ovat ihan varmoja, etteivät ikinä löy'ä omin avuin mihinkään. Oma kokemukseni on, että sisälle ja luentosaliin löytää aina, mutta joskus voi tuntua, että ulos ja pois ei pääse, vaikka kuinka haluaisikin. Luennolla istutaan ja suunnitellaan gradua - sitä ja tätä ja tuota pitäisi tehä ja sitten siitä tulee semmonen ja niin. Kun fuksille puhuu isosta G:stä, vaikutus on sama ko huutaisi keskellä Tylypahkan avajaismenoja "Voldemort!". Voi sitä valakoiseksi valahtavien kasvojen ja kauhistuneiden ilimeitten määrää! Meijän graduhan on jo niin hyvin suunniteltu, että se on suorastaan puoliksi tehty. 

Not.

Samalla ko nakkelen luentoja uuteen kalenteriin, huomaan laskevani, että syyslomaan on tasan kaksi kuukautta. Ei herramunjee, onko syysloma muka joskus tuntunut opiskelujen alakaessa jotenki kaukaiselta asialta, joulusta puhumattakaan? Nykyisellä ajankulumisella se on täällä nuin abauttiarallaa huomenna. Ja joulu ehkä kahen viikon päästä. 

Tässä vaiheessa opiskeluja eli viimeisen vuojen, jonka kulutan lipaston penkkejä kynnyksellä myös kaikki hohto koko hommasta tuntuu kadonneen. Vaikka en mitenkään tahtoisi olla fuksien kengissä, kieltämättä hieman haikiana muistelen sitä fiilistä, ko kaikki on uutta ja jännää yliopistosta opiskelukavereittan kautta paikkakuntaan. Kun käynti ruokakaupassa on seikkailu ja Google Mapsin avulla löytää uusia, potentiaalisia lenkkireittejä. Sitä riemua, ko ensimmäisen kerran polokee Linnanmaalta Peltolaan - ja vielä kertaakaan matkalla eksymättä. Vattanpohojassa kutittelevaa tunnetta, ko muuttaa uuteen asuntoon ja se on vielä puolittain järjestelemättä; pahavilaatikkojen keskellä näkee asunnon potentiaalin ja sen, että siitä tulee vielä hyvä koti. Ekat kolome viikkoa, ko palaa juuri järjestelemäänsä uuteen asuntoon ja voisi tuijotella seinälle lätkittyjä valokuvia tuntikausia ja huokailla sitä, miten ihanan asunnon on onnistunut löytämään. Ensimmäinen lenkki uuteen asuinympäristöön ja sen tuulia haistelemaan, iloinen yllätys kun löytää jonkun lähikaupan/pubin/kioskin/kirpparin etc., jossa vannoo käyvänsä jatkuvasti, ko kertaa asuu niin lähelläkin. 

Nyt polokeminen Prismaan lähinnä vituttaa, eikä lähikaupassa viitsi käyä kun se on niin kallis. Siellä lähipubissakaan ei tule missään asuessa loppujen lopuksi käytyä kertaakaan kun bilettämään lähtiessä siirtyy kuitenkin aina keskustaan ja lenkkireitit suorastaan tympäsevät, ko on tullut kierrettyä samat tiet edestakaisin, ympäri ämpäri ja takaperin. Keskustaan osaa vaikka unissaan, kuten lähes kaikkiin muihinkin kaupunginosiin (ja jos jonnekin tarttee miettiä reittiä, niin se ei varmasti ole käymisen arvoinen paikka). Asunto on ajat sitten menettänyt sen maagisen hohtonsa ja kotia palatessa lähinnä kyrsii, ko tiskit on tiskaamatta ja keittiönpöytä muistuttaa Rioon lähdössä olevaa laivaa. Kuvat seinälläkin tekisi mieli vaihtaa ja eteisen kaappi pitäisi siivota. 

Pitäisi varmaan muuttaa joka syksy, niin pysyisi mieli virkiänä ja karsiutuisi turhat tavarat matkasta. :D Mutta ehkä se on ihan hyvä viettää tässä muuttamisessakin välivuosi. Johan tässä onkin tullut liikahettua joka vuosi vuojen 2010 jäläkeen. 2010 Rolloon, 2011 Rollosta Ouluun ja Persemaalle, 2012 Persemaalta Väläkkyyn kylään, 2013 Väläkystä kylästä tähän. Ja viime vuonna tuli hoijettua muutto myös Kolomen Jiin mestoilta Sutkamoon. Tekisi mieleni jäähä tekemään syvällisempiäkin pohdintoja opiskeluista, muuttamisesta ja elämänmenosta yleensä, mutta koska ystäväni kello on kiitänyt jo aivan käsittämättömiin lukemiin, ja minulla on vielä iltatoimet tekemättä, sekä Juksutin pissattamatta, täytyy rientää. Huominen kello kuuen herätys ei armoa anna. Ihan niinkö ennen muinoin, ko tartti ehtiä bussiin. Huh.

Undo what hurts so bad.

Tästä Ruotsin tämän vuojen Euroviisu-piisistä tulee ihan mieleen ajat silloin joskus menneisyyessä. Kuulostaa ihan siltä, että oltais voitu Booginan kanssa luukuttaa tätä ja heittää hurua kylällä. :D

Vakavasti ottaen aattelin tulla tänne avautumaan siitä, kuinka meisillä ja Oululla ei vaan synkkaa, mutta sitten huomasin meijän Heltsingin reissun hurjan kuvakasan, joka odottaa pääsyään julukasuun ja aattelin purkaa nämät ensin. En viitti näitä kuvia hautoa ens jouluukaan, edelliseltä Metallica-reissulta ko Boogina ei sitten koskaan lähettäny mulle niitä kuvia.

Paitsi etten jaksa kyllä jeesustella siitä meijän reissustakaan ihan hirviästi, kivaa oli, sää ei suosinu, mutta oli toisaalta vaan pukeutumiskysymys. Sadeviitalla ja kerrospukeutumisella selevittiin. Sekä sillä, että haettiin J:lle hanskat Stockan lastenosastolta. :D Se oli sentään kunnon pessimistimettänmörriäisenä pakannu matkaan sateen- ja tuulenpitävän takin (ei kuitenkaan sentään pitkiä kalsareita...) Ja no mitäs niitä pieniä juttusia, eka huone joka saatiin hotellissa, oli kahella erillisellä vuoteella, vaikka mitään muuta vaatimusta meijän huoneelle en ollu laittanu ko sen parivuoteen. Koska myöskään minibaari ei toiminut (lue=ei ollut kylymä), päädyttiin valittamaan respaan ja saatiinkin uusi, palijon parempi huone. Jota ja toimivaa minibaaria juhulistamme yllä. Ei sillä, että sieltä mitään oisi raaskittu ostaa, mutta pitäähän net omat eväät kylymään saaha.

Keikkapäivänä meikäläinen oli luonnollisesti asustautunut tilaisuuden vaatimalla tavalla. Harvinaisia tämmöset kuvat itestä ko yleensä viihyn siellä kameran takana paremmin, ihan järkytyin minkälaiselta kääpiöltä näytän. :D Tältä tasolta ko kattoo maailmaa, sitä aina unohtaa että kaikki ihimiset ei oo metriviisyheksän pitkiä... Viihdyttiin tosiaan lähinnä hotellihuoneessa, koska sää oli niin hurmaava. Meinattiin ensin käyä Korkeasaaressa, mutta sitten tultiin onneksi järkiimme. Käytiin kuitenkin keskustassa syömässä ja yksillä. Netkin olisi voineet olla usiammat, mutta koska meikäläisen henkkarit ei jostain syystä meinanneet kelevata kärtylle tätille baaritiskillä, meni into juua yhtään usiampia. Käsi pystyyn, kuinka moni teistä näyttää nykyään samalta ko ajokorttikuvassanne? Oma passikuvanihan on otettu ko oon ollu vielä seittemäntoista, minulla on lyhyt ruskia tukka ja päässä silimälasit, joita en oo käyttäny sitten vuojen 2008... Mietittiin, että nämät on jotenki niin semmosia juttuja, joita voi sattua vaan meille reissussa. :D

Keikalla riitti populaa ja männynkatveessa oli ihan hyvä seisoa sateelta suojassa, vaikkei niin kauhian hyvin lavalle nähänykään. Mutta kuuli, ja se riitti kyllä. Metallica oli ihan parhautta, niinkö aina. Keikan loppumetreillä lähettiin hiliputtelemaan takaisin hotellia kohti (joka onneksi oli ihan kävelymatkan päässä). Märkänä ja vesisateessa ei palijoa houkuttanu mitkään jatkot, vaan paineltiin hotellille kylypyammeeseen ja sen jäläkeen petiin. Josta, siis siitä perkeleen parivuoteesta, kuva vielä alla. 

Että semmone reissu. Seuraavana päivänä hotelliaamiaisen kautta kotia kohti. Aattelin, että Helsingin jäläkeen sitä osaisi laittaa Oulun takasin ihan oikeisiin mittasuhteisiin, mutta ei se kyllä oo toiminu. Aina selitin itelleni, että ehkä tämä on ihan kiva paikka kesällä, ko tuuli ei vaivaa eikä oo ihan perkeleen kylymä tai liukasta, mutta täytyy sanoa, ettei sekään oo nyt kyllä auttanu. Tai ettäkö en tee täällä koskaan juuri mitään muuta ko opiskelen. No, oon tajunnu, että vapaapäivät itekseen net vasta pahimpia onkin. Herään aamulla tuijottamaan seinää ja miettimään, että mitähän sitä tänään tekisi. En tiiä, jotenki en vaan mitenkään päin pysty olemaan täällä onnellinen, vaan hyvin pian hiipii se olo, että ahistaa ja haluaisin jonneki muualle. Pois. Tai oon minä sillon ko näen kavereita tai tehään jotain kivaa, mutta 95 % ajasta meikää vaan vituttaa. Oon todennu, että viihdyn jopa paremmin täällä sillon, ko pitää opiskella. Yksin oleminen on kaikista pahinta. Tuntuu, että seinät kaatuu päälle. Ihimiselle, joka on saattanu viikkotolokulla möyröttää yksinään ihan tyytyväisenä, tämä on outo tunne.

Kun ei vaan kotiudu niin ei vaan kotiudu. Ja voe jumalat ko oon yrittäny muttako ei. Tällä hetkellä tämä tukala ilima ei kyllä jelppaa yhtään, ko oon myös todennut, etten oo yhtään arskanpalvojatyyppiä. Saan auringosta ihottumaa aurinkorasvasta huolimatta tai palan, kuumassa on hankala olla ja muutenki oon aina ollu se tyyppi, joka istuu kuistilla varjossa lukemassa kirjaa ko aurinko paistaa oikeen kuumasti. En tykkää loikoilla auringossa tuntitolokulla tekemättä mitään (pää menee kipiäksi ja tulee huono olo) ja net kerrat ko oon elämäni aikana "ottanu aurinkoa" voi laskia varmaan yhen käjen sormilla. Juon kahavitki mieluummin sisällä ko meen tuonne tukahuttavaan kuumuuteen parvekkeelle. Oottelen jo ihan fiiliksissä sitä ensimmäistä päivää, ko on harmaata ja sataa vettä. Mutta mitä muuta kuumalla ilimalla voi muka tehä ko maata auringossa, jos ei oo grilliä, omaa pihaa tai oo mökillä, missä voi kalastaa, soudella ja uida sekä lämmittää saunaa ihan huoletta? Lenkkeily on ainaki ihan tuskaa. Tosin eilen oli pakko käyä kävelemässä semmone nuin tunnin kävelylenkki, koska meinasin tulla hulluksi ja siellä lenkillä meinasin kyllä kuolla, ko oli niin kuuma. Tänään myös pohkeet on kiittäny, en oo vielä kertaakaan aiemmin kävelly nuilla paljasjalakakengillä nuin pitkää matkaa. Mutta muuten jalat tuntuu oikeen mukavilta.

Oon vissiin asunu täällä kohta kolome vuotta ja alan luovuttamaan sen suhteen, että met tultais Oulun kanssa toimeen keskenämme. Varmaan se on halustaki kiinni ja pitäisi vaan antaa anteeksi itelle se, etten vaan tykkää olla täällä ja toisaalta koittaa ajatella asiaa jotenki positiivisemmin. Sanokaa mitä sanotte, mutta mieluummin minä tuijottelen ikkunasta mettää ko naapuritalojen seiniä.

Mutku oon päävammanen ja ei vaan lähe. Ei kai sitä vaan voi ittiään pakottaakaan. Tavallaan on vähän juureton ja koditon olo, ko en jaksa olla pitkiä aikoja kotonakotona toisten nurkissakaan, vaan alan kaipailla omaan kotiin ja sänkyyn, muttako tuun tänne Ouluun, täälläki oleminen alakaa hyvin pian kyrsiä. Haluaisin olla kotona, mutten että koti on Oulussa. Ikävää, mutta totta. 

No mutta, nyt minä lopetan tämän valittamisen ja otan ittiäni niskasta kiinni, helepottaa heti ko saa vähän avautua. Luen Lapin Kansan ja sitten teen jotaki järkevää. Tai koitan ainaki keksiä jotaki järkevää. Tekis mieli reenata muttako tämä läkähyttävä kuumuus...

Happy.

Juksu-puksu nukkuu päikkäreitä ja koska tämä on meikän ties kuinka mones päivä itekseni herran kanssa (onneksi ollaan jo voiton puolella!) ja mulla iskee mökkihöperö-kotonamökytysturhauma ja se ongelma, että olen jo a) lukenut kaikkien mahollisten kiinnostavien blogien uuet päivitykset ja varmuuen vuoksi vanahatki uuestaan b) selannut iltapäivälehtien nettisivuja päivittäin ihan liian usein c) stalakannut kaikkien mahollisten ja mahottomien ihimisten facebook-profiilit läpi ja d) opetellut katsomaan hömppää telekkarista, aattelin, että vois olla hyvä sauma kirjottaa jotain. 

Ja ai niin, unohin mainita sen, että kriiseilly joka päivä eri aiheesta punkeista oikeanlaiseen koiranruokintaan ja googlannu ajoittain erittäin turhaa tietoa kyseisiin asioihin liittyen. 

Siispä, voisin vaikka kertoa, että mitä mulle kuuluu. Ja kuvittaa tätä juttua Juksun parhailla nukkumisvariaatioilla. 

"Minä tässä vaan tuhisen ekoja päikkäreitä uuessa kodissa"

Jotkut saattavat ehkä muistaa, että tarkoituksenani oli toukokuun aikana ruokavalion ja liikunnan avulla kiristellä muutamia kiloja pois. Jotkut myös ehkä muistavat, että se ei oikeen kulukenu.Voisinkin tähän asiaan liittyen todeta loppukaneettina, että homma ei sitten tosiaankaan pelannut niin kuin sen piti. Ekalla viikolla tapahtui reilun puolen kilon pudotus, tokalla viikolla paino junnasi paikallaan ja kolomannella meni hermot kun sitä tuli joku 200 grammaa takaisin ja päätin, että tämä oli minun osaltani tässä. Lähettiin toki sinne reissuunkin ja sitten oli ylyppärit, joten en ois kovin järkevästi pystynyt/jaksanut tai ees halunnut syyä, niinpä sanoin itelleni että hus kuikkaan ruokavaliot ja ihan hyvällä omallatunnolla söin sämpylöitä eväänä, tankkasin ABC:llä lounasta, herkuttelin hotelliaamiaisella, join siideriä, söin Aurajuustoa, suolakeksejä ja karjalanpiirakoita, kävin ravintolassa syömässä ja sallautumismatkalla kebabilla, sekä vejin juhulissa kakkua, lohirullia, voileipäkakkua, pikkuleipiä, limukkaa, piirakkaa, makaronisalaattia ja boolia niin palijon ko sielu sieti. Ja tankkasin seuraavinaki päivinä vielä pitsaa ja juhulien jämiä ja söin toisena aamuna puuroa aamupalaksi, mutta toisena kakkua, koska huvitti.

Sitten tulin Ouluun kauhia kasa jämiä mukanani (onneksi suurin osa meni kuitenki J:lle) ja söin niitä pois, mutta aloin myös evästää ittiäni ihan tavallisella normieväälläni. Eli puuroa mehukeiton ja raejuuston sekä macan kera, msm-lasillinen, kanaa ja wokkivihanneksia, paistettua kesäkurpitsaa, coleslawia, salaattia ananaksella, tonnikalaa, riisiä, jauhelihaa, vähän lisää wokkivihanneksia, pakuriteetä, pari leipää leikkeleellä ja juustolla, Mannis-puddingia kauraleseillä ja marjoilla tai ilman, kahavia, protskupatukoita, runsaasti vettä ja vähän vissyä. Kolomen nelijän tunnin välein ja sen verran, että näläkä lähtee ja vola, olo on ollut oikein kiva ja hyvä. En tiiä mikä meni pieleen meikäläisen kiristelyssä, enkä jaksa sitä pohtiakaan sen kummemmin, ainoastaan totean, että se ei ehkä kuitenkaan sopinut mulle ja löyän niitten kilojen karisteluun luultavasti jonkun itselleni paremmin sopivan väylän.

Makkara

 Ja kuinkas ollakaan, vaikka olo oli reissujen jäläkeen vähintäänki ko tynnyrillä, se on kummasti tasoittunut, vaikka liikkuminenkin on eräästä karvaisesta syystä sattuen ollut aika nollassa viime aikoina. Ja olihan se niin kuumakin, että kohteliaasti lupasin J:n rullailemaan, vaikka se tarjoitui päästämään meikät juoksemaan. Näin aijon kyllä jatkaakin nyt. Käväistä juoksemassa sitten kun tilaisuus sen sallii ja syyä sen kummempia ressailematta. Yhtenä iltana syötiin jopa popparia lehevan ohella. Tai no, syötiin popparit ja mentiin kohta sen jäläkeen nukkumaan, koska joku vatipää on keksiny, että elokuvat alakaa vasta ysiltä ja eihän tämmösen karvamasiinan, joka herää joka aamu viimeistään seittemältä ja herättää muutamaan otteeseen yöllä omistajana mitenkään jaksa valavoa yli kymmeneen.

"Ei sun mitään puntteja tartte nostella ku kuhan kantelet minua portaissa päivät pitkät pissalle. Ja vähän yölläki..."

Vaikka Juksu tässä näyttää vihiriää valoa meikäläisen harrastukselle, ei oo käyny mielessään ruveta nyt punttailemaan, enkä kyllä rupiakaan vielä hetkeen. Kotosalla tein yhen selekä-rinta-olokapäät -reenin ihan siitä ilosta, koska talja, mutta muuten ei oo tullu jumppailtua. Ihan vaan siksi, koska huomioni on 24/7 ollu tuossa karvapallerossa ja sen aitaus sekä oleskelutilat suurilta osin ovat vallanneet meikän jumppavaltakunnan. Toki sen kolomen tunnin päikkäreitten aikana kerkiäis vaikka vetää kolomet reenit, mutta ei ny vaan oo hotsittanu, ko sillä tulis kuitenki pissahätä just sillon ko teen penkkipunnerrussarjaa tai jotain muuta yhtä jännää. Tai se tulisi nuolemaan meikän naamaa kesken kyykkyjen. Muutenkin ärsyttää koko puntin heilutus juuri nyt, kun se on niin ilmeisen trendikästä, että haluan hetken etäisyyttä. Himo kuitenkin kytee koko ajan tuolla takaraivossa, että eiköhän se tästä taas. Koska liikkuminen ja punttien heiluttelu nyt vaan on pidemmän päälle koukuttavaa hommaa.

Meikäläisen miehet pelaa änäriä

Eli siis, mitäpä siitä jos on muutama ylimääränen kilo keskivartalossa, luulen että se tasaantuu siitä ihan ittestään asiasta kummemmin ressaamatta ja olemalla ihan _normaalisti_. Normaalisti ei siis tarkota jatkuvaa herkkujuhulaa, mutta ei kyllä semmosta fiilistä onneksi olekaan. On vaan semmone fiilis, että haluan syyä aamuisin puuroa taikka joskus puddingia, välillä banaanilättyjä kaurahiutaleilla, ihan normiruokaa sisältäen vihanneksia ja kasviksia, pari palaa leipää ja hetkittäin jotain herkkujakin, iltaisin puddingia ja joskus välipalaksi protskupatukoita. Armelias olo itteä kohtaan siis jatkuu edelleen, ehkä se meikän kiristely kusi siihen, koska olisi varmaan pitänyt piiskata ittiä ja syyä pilkuntarkasti vaan se, mitä oon suunnitellu, eikä mitään ylimääräistä. Muttako ei se pitemmän päälle oikiastaan ois palavellu meikän tavoitteita mitenkään, koska tavoite ei oo saavuttaa jotain tiettyä pistettä hetkeksi (vaikka sitä kiristelyä aloitellessa ehkä iskikin se perus naisten ou mai gaad, kohta on kesä ja meisi on näin pehemiä) vaan kokonaisvaltaista tervettä elämäntapaa. Normaalia elämää. Ja ei, en oo käyny vaa'alla hetkeen, käyn jossain vaiheessa mutta päätin jättää sen lukemankin ihan omaan arvoonsa. Ja se viiminen vielä, mitä sitten jos oon vähän pehemiä paikoin. Oon onnellinen laiha läski (tämäkin hauska juttu, joskus olin vaan hoikka, mutta nykyajan termistöllä oon laiha laski, koska oon edelleen hoikka, mutta kehossa on silti rasvaa ja raukkamaisen vähän lihaksia). Ehkä joskus olen tikimmässä kunnossa ja pienemmissä rasvoissa, mutta en just nyt. Pointti on se, että ei minun tartte olla, jos en halua ja vaikka ehkä haluan olla jossain vaiheessa tätä tämänhetkistä kuntoa paremmassa, niin kaikki ajallaan.

Lapukka voi nukkua myös naama vesikupissa. Hukkumatta

Se siitä sitten ja mennään muihin aiheisiin. Niin kuin vaikka siihen, että öö. Oon jauhanu ja miettiny tätä terveellistä elämää ja ruokaa sekä liikuntaa niin palijon, ettei tunnu olevan oikeen asiaa yhtään mistään muusta. :D No, voijaan raatailla vaikka Juksusta. Viikon tuntemisen jäläkeen sanoisin, että kaveri on meleko fiksu, mutta ihan armoton pissa- ja kakkaruutana sekä muutenki vähän höperö. Ollaan reenattu istumista ja makuulle menoa toistaiseksi vielä meleko laihoin tuloksin, yksinolemisen harjoitukset sujuu jo siltä osin, että herra jää joko protestoimatta tai meleko pienin protestein oven toiselle puolelle, muutaman minuutin olen ollut jo roskiskatoksella ja postilaatikollakin ja ihan jees on mennyt. Pissat ja kakat tulee edelleen satunnaisen epäsäännöllisesti paperille ja ulos, mutta portaita poitsu vilistää ylös jo ko vanha tekijä. Ei vissiin tykänny siitä ainaisesta kantamisesta? Alaskin tullaan, joskin useimmiten vielä kantamalla. Nukkumaanmeno tapahtuu pienin protestein, mutta kiltisti, joskin oon miettiny, että siirtäisin Juksun nukkumaan yönsä tuonne pentuaitaukseen ja takaisin näin itelleni paremmat yöunet ko ei tartte herätä jokaiseen pissaan ja kakkaan (kyllähän net paperit ehtii aamullaki siivota), mutta toisaalta en tiiä.

"Eka olin et mä tapan sen mut sit mä olinki että ehkä nukun tän kaa"

 Juksu osaa myös halutessaan olla meleko nätisti ja toisaalta myös aikamoinen jästipää. Kuvassa lasta, jonka kanssa ollaan vuoroin kavereita ja vuoroin sotajalalla. Tänään tehtiin tuttavuutta myös ystäväämme imuriin, joka oli meleko jännittävä kokemus. Niinpä tähän meijän koiraystävälliseen uuteen sisustukseen kuuluu nyt myös vakiokalusteena imuri lattialla. Muita elementtejä ovat tietysti matottomuus ja paperit, pentuaitaus ja leluja, viltti, pahavilaatikkosänky jossa Juksu ei ees nuku, vauvan oma tyyny, sänky joka on pedattu niin, ettei peitto roiku reunoilla, kaikki tyynyt kasattuna turvaan sohovalle, verhot nostettuna korkeuksiin ja suihkuverho vessanpöntön päällä. Sekä luonnollisesti kaikki sähköjohdot on pimitetty.

"Minä mitään pihalla halua riehua ku nukkua"

 Hihnakäyttäytymistä harjotellaan joka päivä ja kaikkea muutaki tassujen pyyhkimisestä, korvien ja kynsien sekä suun hiplailuun sekä ovesta kulukemiseen ja ruoan ottamisesta vasta luvan kanssa, irtiolemistaki ollaan olosuhteiden sallimissa rajoissa yritetty parhaamme mukaan. Luoksetulo Juksulta sujuu aika mainiosti (voi kun sujuisi vielä tulevaisuuessakin ja myös häiritsevissä olosuhteissa) ja irti ollessa se seuraa ihan mukavasti. Ei-sanan merkityskin on auennut jo aika hyvin, Juksu antaa myös aika hyvin suusta pyydetyt asiat pois. Eli mitä mukavimmin menee.

Juksu ottaa rennosti partsilla

 Koirarehevitki on jo sovittuna perjantaiksi ja siellä pääsee toivottavasti ainaki painimaan siskolikan kanssa. Emäntääkin vähän jänskättää uusien ihimisten tapaaminen. Koiria, pyöräilijöitä, vieraita ihimisiä, lapsia, lastenrattaita, autoja, kuormureitä, busseja, mopoja ja motskareita sekä kaikkia muuta hälinää täällä onneksi näkee joka päivä runsain mitoin. Seuraavina juttuina ohojelmassa onkin mettään tutustuminen, vapaana olemisen maksimointi, automatkailu lisääntyvissä määrin, yksinolon jatkuva harjoitteleminen, Sutkamon kakkoskodin tsekkaus ja kaiffari Ukon tapaaminen sekä tutustuminen muutenkin tuleviin kotohuudeihin. Ja tietysti matokuurit ja rokotukset sun muut. Ja ai niin, ystävämme imurin kanssa lähemmiksi kavereiksi tuleminen. Ja kyllähän näitä juttuja pienen koiran elämässä riittää, varmaan unohtui mainita jotain. Välillä ihan hirvittää itelläkin, kuinka palijon pitää touhuta, jos mielii saaha semmosen yhteiskuntakeleposen ja kaikin puolin mukavan kaverin, mutta toisaalta se homma menee sitten kuitenki ihan omalla painollaan.

"Et sitten ainakaan kuvaa minua"

Ei se mikään lapukka ole, vaan possun ja ranskanbulldogin risteytys!

 Kieltämättä hetkittäin tässä jäätävässä univajeessa (oikiasti, parit ekat päivät tuntu siltä niinkö ois ihan jäätävä krapula koko ajan) sitä jo kaipailee, että voi kun olisi jo se iso ja fiksusti käyttäytyvä lenkkikaveri ja mietityttää, että minkälaisia mutkia sitä vielä matkaan tuleekaan ja osaakohan sitä ees kasvattaa moisesta järkevää yksilöä. :D Tai niin järkevää, ko meijän perheessä nyt yleensäki voi olla... Mutta sitten taas toisaalta oon aatellu, että maalaisjärjellä ja johdonmukaisella ja hieman viitsivällä toiminnalla saa jo varmaan ihimeitä aikaan. Eikä onneksi tosiaan tartte olla tästä pienestä elämästä vastuussa ihan yksin, vaikka viime päivät on vähän siltä tuntunuki. Enkä missään tapauksessa luopuisi tuosta karvapallerosta, vaikka välillä tuntuuki, että se pissii ja kakkii joka paikkaan ihan vaan vittuillessaan ja tekee kaikkensa saadakseen meikän hermot kärmähtämään. Ja ko aika kuluu, niin sitten sitä haikeu'ella muistelee, että miten pieni pallero se Juksukin oli ja kun kuluu riittävästi aikaa, unohtaa pissa ja kakka -shown ärsyttävyyen ja kaiken muun ja luultavasti erehtyy ajattalemaan, että semmone toinen pallero ois aika kiva.

Mutta sen palleron aika on sitten vasta joskus parin-kolomen vuojen päästä ko toivottavasti asutaan omakotitalossa.

Nyt pitänee pyytää tuo monsteri ruokailemaan ja siirtyä sitten taas fulltime-koirankusettajaksi, palataan kun keritään!

Koska vieläkin rakastan sua, etkä vieläkään rakasta mua.

Jäi muuten eilisestä juoksufiilistelystä sellaiset olennaiset asiat pois, kuten että aijon kotua ottaa seuraavalla kerralla messiin jonku mahtavan ysärivyölaukun ja ratkaista sillä lämpimien kesäpäivien (ei sillä että ainakaan tällä hetkellä net enää tuottais onkelmaa, Oulu plus kymmenen ja vettä sataa) juoksuongelmat sen suhteen, ettei avain ja puhelin mahu messiin. Aiemminhan oon todennu jo mm. sen, että vyölaukku on ihan lyömätön baarilaukku. 

Tämä ei ollu mikään vitsi. 

En myöskään muistanut mainita, että Mannispudding on soluttautunu meikän ruokavalioon loppujen lopuksi ihan ok. Ekana päivänä sekotin vanukkaani veteen ja tuloksena oli aivan jäätävä, koko päivän kestänyt turvotus, muttako vaihoin veden maitoon, tätä samaa ongelmaa ei enää oo ollu? Liekkö tuolla vesi-maito -jutulla mitään merkitystä, mutta joka tapauksessa oon pystyny syömään vanukasta ihan hyvillä mielin siinä missä rahka aiheutti kauhian alavatsapömpön, pahan olon ja limaisen ja kutisevan tunteen suuhun. En tiiä meneekö tuo puddingkaan pidemmällä juoksulla sitten, mutta enköhän minä tämän yhen purkin kuitenki selätä. Makukin (vanilja) oli meikäläisen mielestä aluksi aika ällö, mutta nyt siihenki on jo tottunu. Mieluummin ehkä edelleen söisin suklaata, tosin hankala sanoa ko en oo maistanu. Eli varsinkin jos maidon kaseiini ei oo ongelma tai maitotuotteet yleensäkään, mutta rahka tulee jo vasemmasta korvasta ulos ja ehkä vähän oikiastakin, niin suosittelen kokeilemaan Mannispuddingia! Makukaan tuskin on ongelma ellei oo aivan sairaan ranttu, mullakin on vielä se maustamiskortti kokeilematta. Ei se rahkakaan mitään ääretöntä nam nam -herkkua ole.

Mutta niinhän se menee, että kaikkeen tottuu, paitsi jääpuikkoon perseessä ko se ehtii sulaa sitä ennen. Jos syön nykyään macaa aamupuurossa sillä ajatuksella, että se puuro on oikiastaan parempaa macan kans (waaaaat?) niin väittäisin kyllä, että meikän makuaisti on vähintäänkin heikohko.

Kolomen viikon kokemuksella voisin muuten sanoa muutaman sanan nuista superfoodeistakin. Koska näissä meikän tieteellisissä olosuhteissa ei oo pystytty sulukemaan pois muita muuttujia, on aika hankala arvioija, mikä kunnia lopulta kuuluu superfoodeille (voi jösses voisko näille keksiä jonku järkevän suomennoksen, ärsyttää hokia tuota superruokaa koko ajan) ja mikä ei. Muutta, johtuneeko valosta ja lämmöstä vaiko macasta, mutta hormonit on ainaki sen jäläkeen hyrränny palijon enemmän ko aloin syyä macani aamupuurossa. Hirviän pirtiä en oo ollu, mikä johtuu osittain perseilevästä vuorokausirytmistä, mutta reenata ja myös juosta (!!!! tätähän en ole vielä muistanut mainitakaan) oon jaksanu viime viikon kuukauden suosituimpia lukuun ottamatta varsin hyvin. Macaa aijon siis syyä jatkossaki, koska ei siitä tunnu mitään haittaakaan olevan. 

Sitä oon myös tässä pohtinu, että meneekö kunnia ei-kipeytyvistä jaloista nyt sitten Feelmaxeille, kuivakuppaukselle vaiko msm-jauheelle (ja kenties macalle?) Tiiä häntä, mutta jalat ei tosiaan ole kipeytyneet juoksemisesta yhtään ja vammanen nilikka on ollu parempi ko aikoihin. Kynnet tuntuisi myös olevan paremmassa kunnossa ko aiemmin.

Pahemmin en oo viime aikoina jaksanu viilailla tai tehä oikiastaan mitään nuille kynsille ja oon remunnu ja temunnu menemään ihan normaalisti, mutta tältä net näyttää silti. Vähän ovat epätasaset kärjestä ko en oo viilannu, mutta muuten varsin hyvässä kondiksessa ja minusta tuntuu, että kasvavatki ihan pikavauhtia? Ja minähän siis teen kaikkia sitä, mitä pitkillä kynsillä ei sais tehä, kuten käytän niitä ruuvimeisselinä ja työkaluna ynnä muuta sellaista. Aina on kyllä ollu meleko kovat ja nopiasti kasvavat kynnet, mutta tuntuis, että tilanne on vielä entisestään parantunu. Samoin kuin uskaltaisin ehkä sanoa, että karvat tuntui kasvavan vieläki aiempaa nopiammin... Mutta toisaalta aika hankala sanoa, ko niin kynnet ja ripset on aina ollu omat, vaikka monet on asiaa epäilleet. Ja pääkarvatki kasvaa niin vauhilla, että sen kohinan melekeen kuulee.

Nyt oli kyllä pakko hakia viila ja viilata nuot epätasaset kynnen kärjet ko tässä aikani kattelin nuita. 

Mutta tuota Puhdistamon msm-jauhetta aijon siis myös käyttää jatkossa. Varsinkin ko se on hyvän makuista eikä ollenkaan pahaa, niinkö kuvittelin! Ainut, joiden käytöstä en oo huomannu (tai kuvitellu huomanneeni) mitään erityisiä vaikutuksia, on nuot vihertabletit, joissa oli spirulinaa ja muuta. Tosin kehon puhdistuminen ja tämmönen on ehkä vähän hankala todeta käytännössä? Ehkä pitäisi lopettaa niiden käyttö ja minimoida muut muuttujat, niin sitten ehkä huomaisi jotain, jos huomattavaa on? En tiiä, niiden kohalta jatko on joka tapauksessa vähän avoin, koska a) net oli aika kalliita ja b) inhoan tablettien napsimista. Mutta kai kaikkien vihireitten juttujen pitäisi olla hyväksi ihimiskeholle?

No mutta, ei muutako sunnuntain jatkot, nyt minä jatkan minun ja Kotiteollisuuden kahenkeskistä laatuaikaa vielä ko kerkiän. Illan jääkiekkojännäriä ootellessa! Tekis mieli vähän kuittailla kaikille niille "tulukaa jätkät kotiin sieltä, ihan paskaa" -ihimisille, että niin, miten se oli, mutta koska olen kiva ihiminen niin en viitti kuitenkaan. Ite aattelisin, että uskomisen ja luottamisen saa lopettaa vasta siinä vaiheessa, ko ollaan oikiasti hävitty, eikä niin, että ollaan ihan vittu jee jee kun menee hyvin ja vittu ootte ihan paskoja ko menee huonosti. Peli voi mennä huonosti ja tietyt asiat tökkiä (kuten suomalaisten perisynnit maalinteko ja purkukiekot) mutta se ei tarkota, että koko joukkue olis ihan paska. Eikä se, että hävitään, tarkota, että koko peli olis ollu ihan täysin perseestä kaikilta osin. Voi olla, mutta harvemmin on. Tietysti on palijon helepompi haukkua vaan koko joukkue ja peli lyttyyn, ko todeta niitä hyviä ja huonoja juttuja sieltä erillään ja miettiä sitten kokonaisuutta, mutta. Tämähän on vain minun mielipide ja joka tapauksessa finaalissa ollaan.

Aloin muuten miettiä, että analysoin jääkiekkoaki varmaan jostain puheterapeuttinäkökulmasta, jossa pyrin kattomaan kokonaisuutta ja hakemaan sieltä paitti niitä kehityskohteita, myös positiivisia juttuja ja onnistumisia. Ja että tärkiää on kannustaa ja luottaa, koska iliman sitä ei ainakaan onnistuta. :D

I see fire.

Okei, huh, hikisen pyörälenkin Kaijonharjulle ja sieltä Mannisstoreen ja takaisin kotia sekä reenin jäläkeen en oo ehkä enää ihan niin vittuuntunu.

Täytyy sanoa, että oli meleko kuuma keli, hiki valu, vaikka meisillä oli päällä vaan lyhytlahkeiset juoksutrikoot ja urheilutoppi. Jotenki oli ihan alaston olo lähtiä nuin vähissä vaatteissa liikkeelle ja silti netki oli melekeen liikaa. :D Kävin Kaijonharjulla apteekissa ja sen jäläkeen hakemassa itelleni välipala/iltapalavaihtoehoksi ja rahkan korvikkeeksi sitä kuuluisaa Mannisen puddingia, makuna vanilja, koska suklaa oli loppu. Hutaisin sitä jo ensimmäisen satsin naamaankin välipalana kotiuduttuani reissulta, täytyy sanoa, että ei se nyt ehkä ihan niin hyvää ollut ko mitä ootin, mutta toisaalta jouduin sekottamaan vanukkaani veteen, joten se saattoi omalta osaltaan vaikuttaa asiaan. Luulen, että vanukkaan paistaminen lätyiksi voisi olla enemmän meikäläisen juttu. Tai sitten kokeilen kotitekoisesti maustaa sitä ripauksella tummaa kaakaojauhoa. Saa nyt nähä mitä meisin maha sanoo tähän puddingiin, jos ei passaa niin sitten pitää syöttää se J:lle tai laittaa kiertoon.

Ja koska meillä on ollut kotosalla käynnissä yhteistyö, ystävyys ja avunantosopimus liittyen ainokaiseen perintösheikkeriin (komia kulahtanut Fast), ostin myös itelleni uuden vihiriän Mannisen sheikkerin, ettei tartte ootella palakkarinjuontivuoroa. :D

Ai että, kyllä kelepaa hörppiä palakkaria. Hetken aikaa melekeen harkitsin ostavani sen pinksuna, mutta sitten tulin onneksi järkiini ja päädyin tähän. Olisi varmaan pitänyt hakija myös se pudding-pönttö kainaloon.

Aattelin muutenki suhtautua kaikkiin hommiin nyt samalla reseptillä ko tähän painoasiaan, kova toivominen ilimeisesti autto, sillä tänään puntarin lukema oli jopa 200 grammaa vähemmän eilisen 100 gramman sijaan. Hitto, olisi pitänyt toivoa puolta kiloa! :D Tai sitten se oli ihan vaan se kuivakuppaus... 

No mutta, nyt jääkiekkoa sekä suihkua.

I am believer.

Paksulandiasta päivää. No ei kai, ollaan suunnilleen puolessa välissä meikäläisen nelijän viikon kiristelyä ja sen kunniaksi aattelin avata teillekin, että miltä näyttää. Ja huonoltahan se näyttää. :D Mutta josko nyt ei ihan toivottomalta kuitenkaan. 

Ensimmäisen viikon jäläkeen meikästä lähti kävelemään hurjat 600 grammaa tavaraa, ei mikään älytön määrä, mutta ihan semmone hyväksyttävä lukema kuitenkin. Olo oli ekan viikon ihan ok ja sujui varsin kivuttomasti, mielihaluja ei ollu, joskin iltasella ei tahtonu puhti enää ihan riittää kaikkeen. No, toinen viikko sitten oliki ihan toisenlainen. Oon koko viime viikon ollu väsyny, kärty ja näläkänen. Muutamaa pientä juttua lukuunottamatta olen pysynyt ruokavaliossani, joskin muokkasin siitä rahkat kokonaan veks, koska huomasin ensimmäisen viikon aikana, että rahka vaan aiheuttaa ihan hirviän turvotuksen ja alavatsapömpön, sekä tosi epämiellyttävän olon. Niinpä oon nyt toisen viikon ajan korvannu sen joko protskupatukalla tai herajauheella. Ruokavälit on muutama päivänä venähtäny hieman, koska elämä, mutta aika säntillisesti olen pysynyt 2-4 tunnissa. Aamupalalla olen säntillisesti vetänyt superfoodini, maca ei enää ees puurosta juuri erotu. Liikkunut olen aika normaalisti, en mitenkään älyttömän palijon, hyötyliikunnat ja sitten teheny kaks reeniä, pyörälenkin ja yhdistetyn kävely/juoksulenkin, jolla kalibroitiin sykemittarit. Imukuppailua en oo jaksanu tehä, olen ollut liian väsy, osa päivistä on venyny vähän turhan pitkiksi. Jalakareenissä oli pakko tehä askelkyykyt iliman painoja ko rupes huippaamaan, mutta muuten reenit on jaksanu tehä suht normaalisti.

Oikiasti punnituspäivän olis ollu vasta huomenna, mutta koska minulla oli tosi epäluuloinen olo, hyppäsin vaa'alle jo tänään. Ja mitäs kummaa sieltä paljastukaan! Vaaka näytti kokonaista 100 grammaa vähemmän ko edellisellä kerralla! PERKELE. Koko viikon on kyllä ollu semmone olo, että nälästä ja kärtyisyydestä huolimatta mitään ei tapahu. Oon tässä aamupäivän pohtinu johtuuko tämä nyt pienistä poikkeamista ruokavaliossa, liian vähäisestä liikunnasta, liian vähäisestä veden määrästä, liiasta istumisesta, kuukauden suosituista vai mistä. Ja täytyy sanoa, että en tiiä, mutta ajattelin nyt kuitenkin vielä jatkaa kärsivällisesti etiäpäin. Mittanauha kuitenkin väitti, että lantiolta olisi ehkä hävinnyt puoli senttiä ja vasemmasta reidestä sentti. Tai ehkä net oli mittausvirheitä, en tiiä. Täytyy kyllä sanoa, että ei se hirviän motivoivaa ole ko oon viikon istunu näläkäsenä miettien, että haluaisin syyä pitsaa, ja että joskus syönkin, en vaan nyt, koska tällä hetkellä se ei palavele tavoitteitani. Ja sitten ko tajuat, ettei palavellu se pitsan syömättömyyskään niin voe stana sanon minä. :D

Niinpä tänään olen tämän musertavan aamu-uutisen jäläkeen lähteny lenkille, josta käppäilin osan matkaa ja sitten kokonaiset kolome (3!) kilsaa juoksin! Siis juoksin! Ihan säälittävän hitaasti, mutta voe mooses, juoksin silti. Lähtiessäni lenkille olin kyllä kiusallisen tietoinen siitä, että peba ei ihan ole parhaimpien juoksutrikoopäivien loistossa ja vauhti on hijas ihan senki takia, koska uusi juoksutekniikka. Onneksi en sentään muistanut sitä, että naama muuttuu juostessa paloauton punaiseksi, tämä palautui mieleeni vasta kotona peilin edessä. Muutenkin tuli ihan liikaa vastaan himojuoksijoita ja puuh, mutta pohjalta se kai on lähdettävä taas (ja ko täällä ei voi mennä piiloonkaan juoksemaan, kele). Täytyy kyllä sanoa, että nautin kaikesta tästä huolimatta aivan suunnattomasti, koska juokseminen vaan feels good. Vasen jalaka ois keviästi juossu vielä enemmänkin, mutta oikialle tuo kolome kilsaa oli varmaankin tämän hetkinen maksimi. Päkiäjuokseminen ei tuntunu ollenkaan niin sulavalta ja vauhikkaalta ko kantapäämeiningit, mutta ei nyt mitenkään pahaltakaan, vaikka raskasta olikin. Eiköhän se siitä siis. Ja mikä tärkeintä, nilikka ei ole paskana lenkin jälijiltä eikä jalaka muutenkaan. 

Apuna saattoivat olla myös Lidlistä ostamani pitkävartiset kompressiojuoksusukat (täytyy sanoa, että jopa minä olin vähän skeptinen Lild-laadun suhteen, mutta kyllä net mukavalta jalassa tuntu). Ostin myös samaa sarjaa uuden urheilutopin ja urheiluhousut, mutta täytyy sanoa, että se toppi ainaki oli vielä niin tiukka, että julukisilla paikoilla se päällä en viitsi esiintyä iliman takkia terkuin korostaa kaikkia mahamakkaroita... Ja kuten kaikkien juoksupaitojen ongelma aina, yläkropasta ihan sopiva ja vielä vyötäröltäkin, mutta lantiolta kinttana. Eli siis rullautuu kätevästi juostessa lantiolta ylöspäin ja toppia saa olla kiskomassa koko ajan alaspäin, ellei tunge sitä juoksutrikoiden vyötärön sisälle. Jos toppi on lantiolta sopiva, se on vyötäröltä ja yläkropasta iso. Ja jos kyseessä on t-paita, se on keskivartalosta hyvä, mutta ottaa kiinni hartioista. Kun se istuu hartioista, keskivartalo hulumuaa tuulessa tai roikkuu liian pitkällä. Ongelma on tuttu myös ihan normivaatteista takeista ja paidoista sekä topeista. 

Haluan vaatemerkin, joka valamistaa XS/34 kokoisia vaatteita naisille, joilla on suhteessa muuhun kroppaan silti hartiat ja tissit, mutta kapea vyötärö ja sitten taas leviä lantio (ja jonkin sortin persekin).

Eksyin vähän aiheesta, ehheh. No mutta, juoksulenkin jäläkeen imukuppailin reisi-peba-lantio-maha -osaston oikeen innokkaasti ja tänään olisi vuorossa vielä yksi tämän viikon reeneistä. Aijon epätoivoisesti käyä huomenna vielä uuestaan puntarilla ja toivoa, että se näyttäisi ees 200 grammaa vähemmän. Ainahan sitä saa toivoa. :D No mutta, joka tapauksessa aijon myös rauhalliseen tahtiin ruveta tahkoamaan tuota juoksemista, niin ohan se jo kumma jos ei rupia jossaki näkymään. Jos ens viikon jäläkeen näyttää yhtä tuskasalta niin sitten pitää ruveta oikiasti miettimään, että mikä mättää.

Nyt kuitenki välipalaa naamaan ja kohta jääkiekkoa. Pitänee jossain jääkiekon erätauolla koittaa vetästä vattalihasreeni. Että tämmöstä tänne! Koska olen tänään juossut, en anna minkään masentaa. Vaikka lounaalla grillasin vahingossa mikrossa salaattiin menossa olleet kanasuikaleet ihan kivikoviksi ja en osannu käyttää sykemittaria sekä sotkin keittiön ensin aamulla puuron ohessa, sitten päivällä tehdessäni salaattia. Aivan sama!

Sillä päivä, se on kaunis.

Takana ensimmäinen oikiasti lämmin päivä! Ihanaa, kyllä se kesä sieltä vain tulee. Lämpimän lauantaipäivän kunniaksi päätettiin lähtiä käymään hieman ulukoilemassa Pilpasuon maisemissa (Oulusta Muhokselle päin jossain Oulujoen ja Sanginjoen välimaastoissa?) No, kattokee kartasta, niin löytänette paikan jos kiinnostaa! Ollaan käyty Pilpasuolla ainakin kerran aikaisemmin ja myös tuolla Sanginjoen maisemissa, ihan kivoja tulistelupaikkoja löytyypi, jos niitä kaipailee. Ja autollakin pääsee ihan viereen asti, eikä tartte olla mikään maastomönkerö, tai sitten Mitsu on harvinaisen mainio menopeli myös maastossa. ;) Arska kerkesi harmillisesti juuri siksi aikaa pilveen ja aika pilivinen keli oli ko oltiin tuolla, mutta se ei oikiastaan haitannut, sillä lämmintä oli kuitenki semmoset 19 astetta. 

Siinäpä se Pilpasuo sitten on! Näkymät nyt ei oo mikkään ihimeelliset ja suota halakoo sähkölinija (ja ai niin, etenki pimiällä hoksii suon toisella laijalla tuikkivan maston, jonka päässä on siis vilikkuvalo), mutta kyllä tuolla nyt kahavit nauttii ja makkarat paistaa. Suon laijasta löytyy myös lähde (tai hete, niinkö met sallalaiset sanotaan), josta saa tarvittaessa kahaviveet. Tällä kertaa meillä oli kahavit termarissa mukana, koska nokipannu on etsintäkuulutuksen alla.

 

Meikän elämäntehtävä on vissiin näyttää urpolta. :D Kuten kuvista näkyy, Pilpasuolta löytyy "laavu", jonka olemassa olon merkitys ei ihan auennut mulle (se on niin pieni, ettei sinne melekeen mahu ees sisään eikä sen eteen saa tehtyä kunnon tulia), mutta semmonen siellä kuitenkin on ja sitten tulistelupaikka, jonka ympäri kiertää istumapaikat. Tää on hyvä paikka, kuten kuva sanoo! Ja alimmassa kuvassa vissiin se tissiposki. :D Puitaki paikalta löyty ihan kiitettävästi, tosin ovat meleko isoa kaliiberia. Tulien teko kuivalla säällä onnistuu kyllä iliman kirvestäki (ja jopa allekirjottaneelta), mutta ei sen mukaan ottaminen haittaakaan tee. Minulla oli mukana välipalaeväänä protskupatukka kahavin kans, mutta täytyy myöntää, että korvasin lounaan tänään Kingis-jäätelöllä, palalla lenkkiä ja porkkanalla. Hyi minua.

Maasto on semmosta hiekkaisaa rinnettä ja ympäristössä jäkälän peittämää mäntykangasta. On Lapin tyvär ihan ihimeissään tämän jäkäläpalijou'en keskellä, ko täällä ei oo poroja, jokka vetelisi kaikki jäkälät turpaansa!

Keskittynyt ilime sinisilimäisellä pitkäripselläni. Samalla reissulla hoituu nimittäin kätevästi myös pienet auton huoltotyöt, kuten tuluppien vaihto.

Loppuajan keskityinki häröilemään kameran kanssa auton ympärillä. On se Eeva semmonen menopeli, ettei toista. Himottaisi joskus ottaa siitä ihan kunnon kuvia.

No mutta, tämmönen lauantai tänään! Loppuajan se onki piettäny sisällään kokkailua, kanaa ja riisiä sekä kasviksia uunissa, turhanpäiväistä datailua ja sohovalla makoilua sekä savunhajusta eroon hankkiutumista saunassa. Ihan tavallinen päivä siis. Nyt voisi harkita vaikka sänkyyn siirtymistä jonku kirjan kans. Meinasin melekeen sanoa, ettei taija olla korkkaamattomia niin pitänee lukia joku vanaha uusiksi, mutta on mulla tuolla ehkä jopa yksi keskeneräinen luku-urakka. Sen pariin siis! Huomenissa tai maanantaina tai joskus luvassa ehkä kuulumisia siitä, miten rasvakerroksen tiristely sujuu, so stay tuned jos kiinnostaa.

You make me so hot.

Okei, minun pitäisi lukia tenttiin, mutta enpäs yllättäen juuri nyt jaksa. Haha. Siispä on hyvä hetki tulla tänne vähän höpisemään. Tämän päivän ohojelmassa on oma terapiademo lipastolla sekä logopedisen arvioinnin oppimispäiväkirjan palautus, joten ei paniikkia. Ja tietenki se tenttiinluku. Jonka koitan nyt kovasti unohtaa. 

Muuuutta, koska sain tuossa toukokuun alussa lopultakin kerättyä itteni niin, että tilasin hieman niitä kauan kaipailemiani superfoodeja (tästä taisikin olla puhetta jo aiemmin), voisin kertoa parin päivän fiilikseni näistä. Paketilla kesti hieman saapua perille, koska otin hitaan toimituksen (sai iliman postikuluja) ja sitten posti oli taas ystävällisesti kuskannut sen jonnekin ihan muualle ko piti, ja lisäksi jättänyt ilimottamatta saapumisesta. Oikiasti, käykö muillekin säännöllisesti näin, että posti kämmii jotaki, vai onko niillä vaan joku vihasuhde meikään? Tämä oli nuin sadas kerta, aiemmin paketit on lähetetty suurin piirtein kuuta kiertävälle radalle, unohettu hyllyttää, unohettu lähettää saapumisilimotus, muuten vaan hukattu tms. Tällä kertaa paketin piti olla pakettiautomaatissa, mutta eipä sitä sieltä löytynyt ja loppujen lopuksi se olikin sitten postissa? Ja tästähän ei ollut meikälle mitään ilimotettu.

No mutta, asiaan.

Tämän päivän aamupala, jossain mehukeiton alla on piilossa kaurapuuro

Alotin jo ennen vappua syömään hieman järkiperäisemmin, mutta koska vappu, gluteenittomat munkit, joita äiti oli varta vasten meikälle tilannut, tacot, nakit, perunasalaatti, kuivaliha ja muut, päätin unohtaa sen järjen vielä hetkeksi. Eli siis toisin sanoen puntarin lukema pysyi viikon tiiviisti paikallaan. Eli, rumpujen pärinää, 52,8 kg (meinasin tehä eeppisen virheen ja kirjottaa että 58,2 kiloa, mutta ei nyt sentään :D). Sinänsä voisin olla ihan surkia ko tuo lukema on melekeen sama, mistä alotin kiristelemään viime vuojen puolella, mutta en jaksa kuitenkaan, koska tällä kertaa se kaikki ei ole puhasta höttöä keskivartalossa. Pahimmat tursoilut tasoittuu jo ko pääsen eroon nestepöhöstä, joka iskee välittömästi mikäli en käyttäy'y ruokien ja liikunnan suhteen järkevästi, mutta vähän on fiksailtavaa kuitenkin. Kun tilanne oli vielä hallinnassa, olin varmaankin jossakin viienkympin huitteilla, mutta tämä on mopon käsistä karkaamisen eli reenitauon ja hölömöjen ruokavalintojen tulos. Muutenkaan en jaksa asiasta hirviästi vääntää ressiä, koska a) se ei sillä kummene ja b) eihän tämä nyt niin vaarallista ole, kukaan ei ole kuollut.

Noh, nyt olen siis alottanut kotiin palattuani maanantaina uudestaan puhtaalta pöy'ältä syöminkien suhteen ja täytyy myöntää, että on sujunut täysin kivuttomasti ja on kiva syödä taas järkevästi. Ehkä kaikista tärkeintä on se säännöllisyys, koska se auttaa meikäläisen roppaa pysymään parhaiten toiminnassa. Ja sitten tietysti se laatu, nyt koitetaan mennä about kuukausi iliman mitään ylimääräsiä ja vähän kiristellen, jotta ylimääräinen huttu tasoittuisi kesää kohti mentäessä. Ja kuukauen jäläkeen pietetään peruspohja samana, mutta lisätään vähän ainesosasia eikä olla enää niin tiukkapipoisia. Tarkoituksena kuitenkin, jälleen ja kerran, että urheilut ja syömiset pysyisi balanssissa. Mikä on meikäläisellä näköjään se suurin ongelma. Kuin myös se, että yksinkertaisesti syön liian vähän ja skippailen aterioita, mikä johtaa paketin sekaisin menemiseen ja kostautuu myöhemmin. 

Superfoodit saapuivat ilahuttamaan meikäläistä tosiaan tuossa tiistaina (ja heti tuli kauhian syyllinen olo, ko yllättävät laskut käänsi rahatilanteen ihan persiilleen), aiemmin säännöllisessä käytössä on ollut vaan pakuritee, josta tykkään kovasti, mutta terveysvaikutuksista en sinänsä osaa sanoa mitään. En oo kyllä ollu sairaana tämän vuojen puolella ollenkaan (koputan puuta), mutta toisaalta osansa voi olla myös säännöllisellä liikunnalla ja ruokavaliolla. Meikäläisen ruokavalioon tuli nyt lisäksi sitten macaa, msm-jauhetta ja vihertabletteja, joista löytyy spirulinaa, klorellaa, vehnänorasta ja ohranorasta (toim. huom., pitkällisen tutkimuksen jäläkeen totesin että myös tämmösen gluteenivammasen pitäisi pystyä nauttimaan nuita oraksia). Ensimmäinen positiivinen yllätys oli heti tuo msm-jauhe, oon kuullu kauhutarinoita siitä, kuinka se maistuu ihan p-askalta, mutta ko sekoitin varovaiset 1/4 teelusikallista lasilliseen vettä ja maistelin, ei se maistunut oikiastaan miltään. Tuossa Puhdistamon jauheessa on mukana kuivattua limeä, joten se varmaankin vaikutti makuun ja juoma maistui lähinnä laihalta limemehulta. En tiedä kuinka se annoskoon nostaminen sitten vaikuttaa, mutta ainakin toistaiseksi hutaisen tuon mielelläni alas aamuisin. Nivelet toivottavasti kiittää. Saa myös nähä, onko tällä todella niitä karvan kasvuun vaikuttavia tekijöitä, sitä vaikutusta meikäläinen ei kyllä tartte. :D

Toinen positiivinen ylläri olikin sitten tuo maca, sitäkin ihimiset ovat mainostaneet ihan perseen makuiseksi, mutta olen nyt sekoittanut sitä sekä rahkaan että aamupuuroon ja yllättynyt varsin positiivisesti. Ei se nyt mitään herkkua ollu ja haju oli varsin, hmmm, erikoinen, mutta ei se mitään käsittämättömän pahaakaan ollut. Meikäläisen makuaistissa on varmaan jotain vikaa... Jatkossa voisin toki keksiä jonkun muun sijoituspaikan ko aamupuuron, mutta mennään nyt sillä ainaki aluksi. Pahimpia olivat loppujen lopuksi nuot vihertabletit, aattelin että spirulina oisi helepointa nauttia tabletin muodossa ja näissä tuli kaupan päälle nuot muukki vihiriät jutut, mutta näitä pitää nakella naamaan nelijä ja net alakavat sulaa heti suussa ja maku on jotenkin vehenäjauhomainen ja hyi. Ei mitään ylitsepääsemättömän kauhiaa kuitenkaan. Ja kuten Muumimamma on todennut, hyvänmakuiset lääkkeet eivät tehoa. Pätee varmaan näihin superfoodeihinkin sitten.

Mutta toisin sanoen siis, ihan kivuttomasti nämät lisää tuonne omaan ruokavalioon ja mielenkiinnolla jään oottamaan, havaitsenko jotaki huomattavaa muutosta. Ehkä se päänsisäinen vaikutus itsessään jo riittää. Nyt häätyypi kuitenkin alakaa vääntää naamaan lounasta ja valamistautua sen jäläkeen siihen lipastokeikkaan, palaillaan taas. Voisi lykätä vaikka semmosen "kuvia viime ajoilta" -julkaisun ulos tai pohdiskella vähän näitä opiskelujuttuja.

Huominen on huomenna.

Pakko tulla vähän tässä kandin korjailun lomassa avautumaan, että jos minä voittaisin lotossa, niin ostaisin ensimmäiseksi pyykkikoneen. Luin tuossa Hesarin juttua, jonka mukaan pyykkikone oli statussymboli joskus viiskytluvulla, mutta minulle sellainen iso, hiljainen, edestä täytettävä pyykkikone oisi sitä edelleen. Nosto ylempään yhteiskuntaluokkaan. 

Päältä täytettävät koneet on opiskelijoitten, mummojen ja muuten vaan köyhien koneita. Omani lingotessa kylppärissä pitäisi oleilla kuulosuojaimet päässä ja tänään tuo kone oli vaihteeksi taas halunnut liikkua ittekseen pitkin kylyppärin lattiaa. Lisäksi sellaisella isolla koneella voisi heleposti pyöräyttää myös lakanapyykit. Säästyisin tuolta vihaamaltani pyykkituparumbalta. Joskin lakanoitten kuivaus olisi edelleen ongelma, mutta luultavasti voisin elää hitaamman kuivumisen kanssa. Pyykkituvissa sinänsä ei olisi mitään vikaa, jos ihimiset vaan osaisi käyttää niitä sääntöjen mukaisesti. 

Minua kun nyt vaan ei todellakaan kiinnostaisi alakaa viikata jonku edellisen pyykkääjään pyykkejä pois kuivaushuoneesta, jotta saisin omani kuivumaan. Ja kun saan viikkausoperaation valamiiksi ja alan ripustaa omiani kuivumaan, saapuu pyykkien omistaja pyykkitupaan ja ilmoittaa tulleensa hakemaan pyykit, jotka jätti yöksi kuivaushuoneeseen kun ei jaksanut niitä enää illalla hakia. Siis jaksanut. Ei edes unohtanut.

Eikä muuten jaksanut vielä seuraavanakaan päivänä heti aamusta, niin kuin voisi kuvitella, vaan siinä vaiheessa, ko minä olen jo ehtinyt net hänelle viikata saadakseni omani kuivumaan. Vuokrataloyhtiöissä on aina joku, joka elää, niinkö omistaisi koko paikan. Samaiset asun-vuokralla-mutta-kuvittelen-tätä-omistusasunnokseni -tyypit valtaavat yhteisistä tiloista ittelleen pyöränsäilytyspaikat ja kasaavat net täyteen esteitä ja omaa roinaa niin, ettei vahingossakaan kenenkään muun pyörä mahdu katoksen alle suojaan. Vai mitä teijän mielestänne kuvastaa se, että portaikon alla olevaan koloon on laitettu yksi pyörä sekä kaiken maailman kukkaruukkuja sun muita ja sen jälkeen katuharja poikittain eteen? 

Kas kun ei ollut vielä laitettu lappua siihen harjaan roikkumaan, että MEIDÄN. Ihan yksin. Ei kenenkään muun. 

Voisin avautua myös taloyhtiömme pyörävarastosta pitkän tovin, johon pyöräni kanssa viime syksynä jouduin tutustumaan saadakseni sen katoksen alle, mutta se onkin sitten kokonaan toinen tarina. Kiva valittaa sinänsä turhasta, mutta joskus net on net pienet asiat, jokka ärsyttää kaikista eniten.

Toisaalta samat vaivat tuntuvat seuraavan aina taloyhtiöstä toiseen, kuten hankaluudet osata käyttää pyykkitupaa ja pyörävarastoa, joten jos net lasketaan vuokrakämppiin kuuluvana yleisenä pahana ja jätetään näin ollen huomiotta, ei meijän taloyhtiössä muutoin ole kyllä pahemmin vikaa.

Kyllä meikäläinen silti vaan on ihan sataprosenttisesti omakotitaloasuja.

I just can't rely on you.

Tuntuu, että edellisestä tekstistä on iäisyys aikaa ja niinhän siitä kyllä melekeen onki! 

Vietin pääsiäisen lomailemalla kotosalla, toinen kerta tälle vuojelle ja tuntui, että tuli ihan tarpeeseen. Pakkasin mukaan matkalaukullisen kamaa ja suuria suunnitelmia, mutta loppujen lopuksi päädyin viettämään suurimman osan ajasta kalsarit jalassa sohovalla. Kohokohdiksi voisin nostaa syömisen, nukkumisen ja saunassa käymisen. Sää oli vähän huono ja aikakin niin lyhyt, että ulukoiltua tuli aika vähän, lähinnä istuttua mummolan terassilla auringonpaisteessa juomassa kahavia. Hyvä niinkin. 

Loma loppui kuitenkin ihan liian lyhyeen ko maanantaina palailin täpötäyessä bussissa tänne päin ja olin loppujen lopuksi kymmeneltä illalla ja näläkäsenä ko susi kotona. Ruokaa ei juuri tietenkään ollut ja seuraavana päivänä piti painella kymmeneksi lipastolle. Huonosti nukutun yön ja edelleen jatkuvan niska-hartia-selekä -jumin seurauksena sain sitten tiistaina pitkästä aikaa migreenikohtauksen, sinnittelin edustamassa meijän asiantuntijaesitelmän palautetilaisuudessa Lennun viettäessä laatuaikaa kotona yrjön kanssa ja lopulta oli pakko skipata viiminen kandisemma.

Loppuviikosta kävin yhet harkat, terapioin, kävin yhellä luennolla ja korjattiin meijän aisantuntijaa eiku asiantuntijaesitelmää Leenan kans. Diat jäi vielä vaiheeseen ja ite esitys pitäisi hoijella maanantaina, kivasti ennen vappua alta pois. Nyt pitäisi vielä viimeistellä kandi lopulliseen palautettavaan kuosiin ja koittaa kirjotella logopedisen arvioinnin oppimispäiväkirjaa. Erkan tentistä pääsin läpi kolomosella, jee! Todistus ja  Enää onki sitten se psykan tentti eessä ja sitten pääsee taas tenteistä hetkeksi. Aletaan kyllä olla loppusuoralla muutenkin, terapiassa viijään viimisiä ja sitten on enää se loppuharjotteluinfo.

25 pojoa erkkaa ja ihan onnittelujen kera!

Ei enää hirviästi siis, kunhan jostain vaan nyt löytäisi jotain puhtia tähän hommaan. Kandin korjaaminen on ihan äärimmäisen ärsyttävää hommaa, miksei voisi olla niin älykäs, ettei tekisi kaiken maailman typeriä oikeinkirjotus-, pilkku- ja muita virheitä? Tai tyhymiä lauseita. Tällä hetkellä uunissa muhii myös ruoka, kinkku-vihannes-kiusausta vielä pariksi päiväksi, sitten alan pikkuhilijaa orientoitua ruokavalion kiristykseen. Tiistaina on kyllä vielä meijän kandin kaatajaiset (olettaen, että olen korjannut ja palauttanut sen :D) ja vappunakaan tuskin tulen pysymään ruokalistassani, mutta tulin siihen tulokseen, että voin silti alottaa viikon hyvin ja pyrkiä minimoimaan damaget. Vappuna voisi toki myös koittaa tehä järkeviä asioita, kuten kalibroida käyttöön uuet sykemittarit ja näin.

Tänään ja muutenkin nyt viikonloppuna aattelin myös kahden ja puolen viikon mittaiseksi venyneen reenitauon jäläkeen uskaltautua koittamaan punttien heiluttelua. Selekä ja muu roppa ei tunnu enää niin jumilta, että pakko uskaltautua vihdoin liikkeelle. Tilanne on lähes katastrofaalinen, oon onnistunu tuossa tauon aikana myös syömään päin sitä ittiään ja keräämään sellaisen nestepöhön keskivartaloon, että oksat pois. Kevyesti käytiin tänään reippailemassa vajaan neljän kilsan lenkki, surullista sinänsä, että se on edelleen parasta, mihin tällä jalalla pystyy. No, onneksi on nyt kesärenkaat pyörässä, joten ei ko polokemaan.

Vituttaa tämä reenitauko, mutta minkäs teet, ko joskus tarttee lepoa ja viikko ei sitten riittänytkään. Ruokaa ei silti olisi tarvinnut ahtaa kaksin käsin naamasta alas, eikä varsinkaan kyseenalaista evästä, kuten suklaata. Tai olisinpa ahtanu sitä edes kohtuullisissa määrin. Ja muutenkin pitänyt kiinni ruokailurytmistäni. Muttako ei. Mitä huonommin meni, sitä väsyneemmäksi tulin ja sitä vähemmän kiinnosti. Hirveä kierre. No, ehkä mitään peruuttamatonta ei oo päässy tapahtumaan. Pitää tänään taas tarttua imukuppiin ja heilutella vähän sitä, josko tuo nestepöhö siitä vähän laskisi. Jatkossa aijon myös pyrkiä kuivakuppaamaan sen kerran päivässä, jotta saataisiin tämä homma taas kunnolla liikkeelle. Tilasin tänään myös lopultakin Hyvinvoinnin tavaratalosta kauan himoitsemiani superfoodeja antamaan potkua tähän hommaan. Ostoskoriin tarttui maca-jauhetta, optimsm:ää ja vihertabletteja, joissa oli mm. spirulinaa ja klorellaa.

Uskon, että nuot superfoodit on ainaki semmonen henkinen buustaus, jos ei mitään muuta.

Mutta nyt ruokaa kohti suuta, että jaksan sitten tarttua reeniin. Heti kun tekee päätöksen siitä reenistä, tulee jo palijon parempi olo. Huomattavasti vähemmän mielialaa taas kohentaa se, että sunnuntaina pitäisi varmaan käyä siellä puntarilla... Iiks, en oo teheny sitä miesmuistiin ja vähän hirvittää, että millaista lukemaa se näyttää. Mutta ei se auta. Palataan kun keritään, tämä oli nyt tämmöne sekametelisoppa ja sekameteli soppaa on varmaan tarjolla sittenkin ko taas tähän koneen äärelle jaksan laskeutua seuraavan kerran.

Make a way for a better day.

Ohan se taas ollu yhenlainen viikko, johon on mahtunu hommaa, mutta myös kivoja ja ihania ja jänniä juttuja. Kaikesta en puhu vielä mitään, mutta oon mm. tajunnu, että meijän naapuriin valamistuu lokakuussa ostoshelevetti, eli jatkossa sushit ja vaatekaupat on kävelymatkan päässä, kukapa olisi uskonu ko tänne huudeille muutettiin... En edelleenkään ihan tosin tiiä, että onko tämä ostoshelevetti mielestäni hyvä vai huono juttu.

Lisäksi saahaan jossain vaiheessa Lidl hieman lähemmäs myös, mistä olen enemmän ko innoissani. :D Tosin käytiin jo tutustumiskierroksella uusilla kauppahuudeilla, eikä siellä ollu kyllä vielä tapahtunu mitään, että sitä sen kaupan rakentamista ootellessa sitten... Oon vääntäny opiskelujuttuja tässä ja niillä on semmone taipumus nykyään, että net muuttuu ja sotkee kuvioita koko ajan, siispä oonkin tänään lähteny lipastolle sumplimaan hommia kesken kotoilun ja pyykinpesupäivän. Tuli sen verran kiire lähtö, että hyppäsin polokupyörän selekään collarit jalassa ja vanaha Abi-huppari päällä ja hieman hävetti sitten pyöriä meijän laitoksen käytävällä ko tuntu, että joka ikinen opettaja kulukee ohi ja paijan selässä lukee "paska reissu, mutta tulipahan tehtyä". :D

Muuttujista johtuen en oo sitten tänään teheny opponointia ja omaa semmaesitystä niinkö alunperin olin suunnitellu. Kauppaanki ehin vasta perjantairuuhkassa ja painoin siellä polla punasena menemään, ko kaikki muutki halusi justiinsa tänään ostaa niitä porkkanoita, bataattia ja gluteenitonta leipää. Mikähän näihin kaupunkilaisiin menee näin perjantaisin, ko ihimiset kaahaa autoillaan niinkö mielenköyhät (Teknologiakylässä saa oikiasti pelätä jäävänsä auton alle suojatietä ylittäessä), sitten parkkeerataan keskelle risteystä suojatien päälle niin, että varmasti et pääse ylittämään sitä katua, vaikka se suojatiellä seisova auto ei pääsekään kääntymään, poljetaan pyörillä päälle eikä väistetä yhtään toisia, kaupan pihalla ryysätään menemään täysin näkemättä toisia ja kävellään vaikka pahki.

Okei, oot ehkä minuutin nopiammin kotona ja siinä sivussa aiheuttanu pari vaaratilannetta tai huomattavan paljon pahaa tuulta. Kannattavaa, eikö. 

Muutenkin taas uutisia ja juttuja lukiessa tulee väkisinkin semmonen olo, että voi kumpa tämä ihimisarvon alennus alias opiskelijastatus oisi jo taakse jäänyttä elämää. Ohan se ihan hieno ajatus, että opiskelijat osallistuu säästötalkoisiin yhessä niitten kans, jokka tienaa jonku kuus tonnia kuussa. Tasa-arvoa ja reiluutta en näe tässä kyllä missään, opiskelija ko saa kerran kuussa kouraan sen maksimissaan alle viissataa, ellei sitten ole ottanut lainaa tai käy töissä. Näistä kahesta jäläkimmäinen vaihtoehto on sekin tietenkin ihan saatanasta ja sitä työssäkäymistä opiskelun ohella pyritään kaikin keinoin estämään ja vaikeuttamaan. 

Joten on ihan reilua, että opiskelijoitten vuokrat kallistuu ja terveydenhoitopalaveluiden laatu kärsii, kun omalla kokemuksellani kumpikaan ei ole kovin laadukasta nytkään (olokoonkin, että minulle on vaan sattunu ilimeisesti harvinaisen palijon huonoja kokemuksia YTHS:n kanssa). Samaan aikaan kun eläminen kaikilla tasoilla koko ajan kallistuu, rajoitetaan opintotukikuukausien määrää ja todennäköisesti taas kiristetään ehtoja tuen saamiseen. Evätään tuet, ettet yhden tutkinnon suoritettuasi voi saaha rahoitusta enää toiseen yliopistotasoiseen tutkintoon. Samaan aikaan suoraan lukiosta valamistumien pitäisi jo heti tietää, mitä niistä tulee isona ja painella semmoseen putkeen pyrkimään kohti tätä tavoitetta. Entä jos tulee hutilyönti? Työllisyysnäkymät on mitä on, mutta uudelleenkouluttautumisesta tehään hankalaa. Erityislapsilta karsitaan ja heikennetään opetuksen laatua.

Seuraavasta kuvituksesta vastaa opiskelijaelämän luksus, eli Persemaan opiskelijasolun kunto sinne muuttaessani. Kämppä on päässyt läpi erään nimeltämainitsemattoman opiskelijäkämppiä tarjoavan lafkan siivoustarkastuksen ja kahdessa ensimmäisessä kuvassa ilmenee tila, joka asunnossa oli meikäläisen sinne viedessä muuttokuorman. Kuvia kattomalla voi miettiä opiskelija-asumisen laatua ja sitä, että tulevaisuuessa tämäkin "laatu" tulee maksamaan entistä enemmän. Annan ohojeen, äläkää ikinä ottako vastaan asuntoa käymättä kattomassa sitä ensin.

tässä vaiheessa pönttö on jo pesty kertaalleen

edellisen asukkaan muutto oli vielä kesken, yhteistilat täynnä kamaa ja mm. hella näytti tältä

Jotenki tuntuu, että nämät Suomen koulutusjärjestelmän uudistukset kusee nilikoilleen ja kovasti. Todellakin toivon, ettäkö valamistun, valamistun siihen hommaan, mitä teen loppuelämäni, eikä tartte enää opiskella. Mutta en minäkään suoraviivaista polokua ole tähän koulutukseen löytänyt, kuten kaikki varmaan tietää. Lukion jäläkeen vietin välivuojen työskennellen lasten kanssa ja miettien sitä, että mitä haluan tehä, sitten kun keksin mitä haluan, en heti päässyt sisään, mutta pääsin sisään toiseen yliopistoon osittain randomilla valitsemaani kakkosvaihtoehtoon, opiskelin vuojen mediakasvatusta pääaineena ja erityispedagogiikkaa sivuaineena, sain arvokasta kokemusta yliopisto-opiskelusta ja hyödyttäviä sekä tukevia opintoja ja vasta sitten avautuivat portit logopedian koulutusohjelmaan. Jotku onnekkaat tietää ehkä jo viisivuotiaina, mitä niistä tulee isona ja net voi suoraviivaisesti ja päättäväisesti pyrkiä tätä tavoitetta kohti, mutta ei meistä kaikki todellakaan ole niin onnekkaita. 

Varmaan tässä on taustalla vähän asennevamma, mutta ei se opiskelijan elämä todellakaan ole mitään herkkua. Soluasumisen ja pelkällä opintotuella elämisen nähäneenä voin sanoa, että solu voi olla ihan loistava vaihtoehto, mikäli asunto on kiva, naapurit järkeviä ihimisiä ja kämppis loistopersoona. Tämän olen kokenut. Mutta olen kokenut myös sen vaihtoehon, että kämppä on ensimmäisen kerroksen 80-luvulla valamistunut bunkkeri, joka on kuorrutettu vuosien paskakerroksella, seinät on paperia ja kämppis vähintäänkin outo hiippari, joka lähinnä vaan sotkee kämppää jättämällä likaiset astiat viikoksi altaaseen lojumaan, ruoat pilaantumaan jääkaappiin ja pöyälle, pöntön paskaseksi ja altaan täyteen hiuksia ja sylkiklimppejä. Lisäksi kämppis käyttää meisin vessapaperit ostamatta omia niin kauan, kunnes vien omani lukkojen taakse ja menee joka aamu suihkuun niin, että kylppäri on aina varattu sen ajan ko itsekin haluaisin harjata hampaita ja suorittaa aamutoimia (niinpä opin laittamaan kellon soimaan puoli tuntia normaalia aijemmin).  

Tässä se, miltä kyseisen kämpän kylyppäri näytti, ko muutin asuntoon virallisesti ja aloin tekemään sisäänmuuttosiivousta. Kämppä oli sen samaisen nimeltämainitsemattoman lafkan toimesta "siivottu" aijemmin edellisten asukkaitten laskuun.

suihkuverhon kannoin ensitöikseni roskiin ja kaikki nuot paskat hinkkasin kaakeleista irti omin pikku kätösin

Puhumattakaan siitä, että naapurit ovat elämäntapabilettäjiä, jokka huuattaa stereoita tauotta aikavälillä 12-06. Ei ole rahaa mihinkään ylimääräiseen, kun haluan hankkia keittiön ikkunaan, josta näkyy suoraan naapurin ulko-ovelle, sälekaihtimet (jotta voisin tulla suihkusta pyyhe päällä iliman uteliaita katseita, myös kylyppärin ovelta on suora näköyhteys naapurin uluko-ovelle), soitan äidille ja pyydän rahaa. Kun jokin rikkoutuu, soitan äidille ja pyydän rahaa, koska itselläni ei ole varaa mihinkään ylimääräiseen. Rahat riittää vuokraan, ruokaan ja muuhun pakolliseen, kun lasken oikein tarkkaan ja suunnittelen kuukaueksi etukäteen, mitä teen ruoaksi (paljon porkkanaa, koska net on halapoja) ja hyödynnän kotoa saamiani tykötarpeita. Olen elänyt siitä onnekkaassa asemassa, että kotoa päin on aina avustettu ja avustetaan edelleen, mutta kaikilla ei todellakaan ole käynyt yhtä hyvä tuuri. 

Maistiaisia muusta kämpän kunnosta ensimmäisenä iltanani kyseisessä asunnossa:

tällainen vesi irtosi lattioista, seinistä ja katosta, menossa varmaan kolomas sankollinen

Loppujen lopuksi tuostakin persreiästä tuli ihan ihimismäinen asunto käytettyäni nuin kaksi päivää sen siivoamiseen (mitään korvausta en tästä hyvästä toki saanut, vaikka asiasta vähän valittelin), mutta kaikki aijemmin mainitsemat muut seikat johtivat siihen, että vietin loppujen lopuksi todella paskan ensimmäisen syksyn Oulussa. Yksiöön muuttaminen pelasti mielenterveyteni elettyäni puoli vuotta tuossa helevetissä, mutta sen luonnistumiseksi jou'uin nostamaan opintolainaa. Olisin joutunut nostamaan lisää jo aijemmin, mutta minut pelasti työssäkäyvä mies. Iliman toista osapuolta elämänlaatuni ei ikinä olisi voinut nousta näin kohisten ja siltikin hetkittäin hävettää, ko minulla on vaan niin palijon vähemmän rahaa käytettävissä esimerkiksi ruokaostoksiin ja muihin. Välillä on olo kuin siivellä eläjällä, vaikka tiijän, että toinen kyllä ymmärtää tilanteen.

Gluteeni- ja laktoosivamman takia kaupassa menee massia nykyään vielä huomattavasti enemmän ko aijemmin, ostin tänään yksiä gluteenittomia TUOREITA sämpylöitä, koska aina ei jaksa ostaa pakastekamaa, ja vasta kotona aloin miettiä, että ei jumalauta, kolome sämpylää makso reilusti yli nelijä euroa. Eihän tässä ole mitään järkiä. Tämän ruokavamman kans saa kyllä olla ihan tosissaan rahoissaan. Varsinkaan ko en muutenkaan halua elää sillä tonnikala-nuudeli-ketsuppi -opiskelijadieetillä. Ai niin, mutta eihän gluteenittomat nuudelit ees oo kovin halapoja. 

Valamistuminen ja työpaikka. Ihimisen elämän pieniä suuria haaveita. Että saa sitten miettiä ko rahat ei edelleenkään riitä mihinkään. :) Ajattelin kuiten piettää nuot kuvat tallessa, että pysyy perspektiivi tähän elämään. Oon nytki päässy ihan helekkarin kauas tuosta ja oon minä kuiteski tällä hetkellä erittäin tyytyväinen meikäläisen elämään, vaikka ylimääräistä ei kauhiasti olekaan ja rahalla on mahottoman kumma taipumus muuttua kuiteiksi lompakossa (ei siis sillä, etteikö lottovoitto kelepaisi). Opiskelut on varsin hyvällä mallilla ja reilun kuukauen päästä oon jo melekeen kesälomalla. Mikä tulee itelläni olemaan luultavasti elämäni viimeinen koko kesän kattava loma. Töitä ei löytynyt, joten nöyrä opiskelija painuu pyytämään pankilta vielä hieman lisää opintolainaa. Että saa maksetuksi oman osan vuokrasta ja kykenee elämään. Onneksi siihen valamistumiseen on enää luultavasti kovin lyhyt aika. En todellakaan kadehdi niitä, jokka vasta aloittaa/on aloittaneet opiskelunsa, enkä mistään hinnasta palaisi tuonne takaisin.

Mutta nyt perjantai jatkuu opponoimalla kandia ja muulla tämmösellä kivalla!

Ps. Ens viikon alaku on taas enemmän ja vähemmän hulabaloota ja jossain vaiheessa aijon myös lähtiä minilomalle, joten ei varmaan kuuluilla taas hetkeen.