Turn down for what.

Tämä päivä tarttee yhen tapahtuman osalta ihan oman tekstin, nimittäin kävin taas tänään juoksemassa. Jos tuota meisin vauhtia nyt juoksemiseksi kehtaa sanoa, mutta kuitenki. Neljän ja puolen kilsan matkasta kävelin nuin 200 metriä alakulämmittelyksi ja sen jäläkeen pinkasin juoksuun. Ai että, hiki valu silimiin ja olin taas varmaan punanen ko paloauto, mutta se tunne, mikä siitä tulee, ko saat laittaa Scooterit soimaan ja lähtiä juoksemaan auringonpaisteeseen vihertävien puitten keskelle. Kaikista päivistä oon aina rakastanu lauantaiaamupäivän juoksuja eniten, koska silloin on ihanan rauhallista. Miten uskomattomalta se tuntuukaan, ko saa juosta. Yllätyksekseni juoksin melekeen kotiin asti, jalaka toimi ko unelma ja minuutteja reissulle kerty 32. Suunta on vaan ylöspäin ja vaikka en ikinä pystyisi pidempiin kilometreihin, niin käyn sitten vaikka juoksemassa nelijää kilsaa koko loppuelämäni, kuhan saan juosta.

Rakastan sitä tunnetta, mikä tulee siitä, ko koko keho joutuu työskentelemään. Ja kai se on myönnettävä, jotain siinä vauhdissakin varmaan on, met ollaan J:n kanssa varmaan siinäki suhteessa samanlaisia, että tykätään vauhdin hurmasta. Kuulostaa kaikista varmaan ihan pölijältä, mutta autoissa ja juoksemisessa on jotain samaa, se tunne ko lähtee. Nautinnollista. Tykkään mennä lujaa, vaikka tällä hetkellä juostessa se vauhti ei juuri päätä huimaakaan. Kävellessä sitä fiilistä ei vaan voi saavuttaa, ei samalla tapaa. Tunnetta siitä, että kone työskentelee. Pyöräillessä sen fiiliksen saa joskus, mutta ei läheskään aina.

Tämä ei nyt sitten ole belfie vaikka onkin, vaan tarkoitus on esitellä näitä meikäläisen uusia juoksutamineita. :D Ihan vaan siksikin, että niinkö tuossa meikän perässä nyt jotain esittelemistä olis. Tuskailin ennen lenkille lähtöä, että voinko laittaa nämät vaatteet päälle, jos katsotte nuita vaalianpunaisia saumoja, niin takaa menee vielä ihan hyvin, saumat osuu topissa ja housuissa kohilleen...

 ...muttako tullaan etupuolelle, niin ei toivoakaan! Mietin, että voinko ees julukassa tätä kuvaa, ko toppi on ylyhäältäki vähän huonosti ja oikeen korostaa meikän kainaloläskejä, mutta sitten aattelin, että whatevöö, ketä se kiinnostaa. Tai jos kiinnostaa, niin voi voi, hei, olen meisi ja minulla on kainaloläskit! Ei kukaan niitä kuitenkaan ees huomaa ko kattovat vaan että herramunjee, kuinka jollain voi olla nuin leviä lantio. Kun en ees muistanu seisoa niin, että jalat ei ois reisistä koskettaneet toisiaan. :D Ja näinhän en siis tietenkään voinu lähtiä juoksemaan, koska parin askeleen jäläkeen tuo toppi ois rullautunu vyötärölle. Kovasti pyörin peilin eessä ja mietin, että voinko lähtiä ihan urpon näkösenä toppi tungettuna housuihin juoksemaan samalla ko toppi nuolee jokaista ylimääräistä grammaa keskivartalossa. Sitten päätin taas, että aevan sama, mitä se kellekään kuuluu. Mietin, että ostinko muka oikiasti itelleni urheiluvaatteita sitä varten, että voin pukia net päälle sitten ko oon sulattanu muutaman ylimääräsen gramman keskivartalostani? Ei, vaan ostin net urheiluvaatteet sitä varten, että saan lähtiä sulattamaan lenkkipolulle niitä ylimääräsiä.

Lopulta olinki sitten pukeutunu ihan urpouen multihuipentumaksi! Koska keksin näistä housuista ihan karmian vian, nimittäin sen, ettei niissä ole taskua ees avaimelle, jou'uin kietasemaan juoksutakin vyötärölle saadakseni avaimet mukaan ja tungin sitten puhelimenki takin taskuun, koska ohan se nyt palijon helepompi keskittyä juoksemaan ko sitä ei tartte piettää käjessä. Kätevästi sain keskivartalon ja peban piiloon, joten ei tarvinu huolehtia siitä topista housuissa tai ylimääräsistä makkaroista. :D Nuissa kompressiojuoksusukissa on tottakai pitkät varret, että se siitä lyhyiden lahkeiden tuomasta ilosta, ois pitäny ostaa net shortsimallin housut (VARMAAN). Tähän ko yhistetään vielä huivi piettämään enimmät hiet pois naamalta, arskat ja meikän superman-kengät niin tyyli on ihan täydellinen. Näytän ihan värisokialta (tai vaihtoehtoisesti sokialta), joka on eksyny urheilukauppaan yksin. Ja tiiättekö mitä, en todellakaan välitä. Koska sain juosta. On sitä urpommaltaki näytetty.

Lenkin jäläkeen tulin kotiin itteni voittaneena niin kaikin puolin, ettei mitään rajaa. Mietin suihkussa, että ihan niinkö mitään vuosia kestänyttä taukoa ei ikinä olisi ollutkaan. Minä juoksen, voi miten ihanaa! Oon jotenki palijon positiivisempi ja onnellisempi ja kaikin puolin iloisempi ihiminen. Palakittin itteni juoksulenkin jäläkeen syömällä lounaan ulukona, nimittäin parvekkeella. :D Kaiken hyvän lisäksi olen onnistunut ottamaan varsin rauhallisesti tämän juoksemisen kanssa, vaikka teki kuluneella viikolla mieli lähtiä juoksemaan melekeen joka päivä.

Voittajan on heleppo hymyillä. Yritin myös ottaa lähikuvaa talavilomalta palanneista pisamista, mutta lopputulos näyttää meleko heikolta. Tarkennuski on vissiin korvassa. :D Mutta menkööt. Tämä on kuulkaa tosissaan se päivä, josta oon haaveillu koko kevään. Minä juoksen taas! Oon niin mielissäni, ettei mitään rajaa. Feelmaxit oli selevästi elämäni paras ostos. Jos jollain muullakin on vammanen jalaka, suosittelen ehottomasti kokeilemaan näitä. Minulle nämät ja päkiäjuoksu passaa enemmän ko hyvin. Tuntuu, että ensimmäistä kertaa tuo vammanen jalakaki saa oikiasti liikkua ja toimia. Ja nyt lopuksi koputan puuta, ettei tämä hehkuttaminen osu omaan nilikkaan (sananmukaisesti).

Ja lopuksi totean vielä, että never give up.

It's easy when you're big in Japan.

Okei, nyt tässä palakkarin äärellä (voi kyllä, ollaan vihidoinkin saatu aikaseksi ostaa ihan oikiaa palakkaria pelekän maijon sijasta :D) on hyvä tehdyn reenin päätteeksi selitellä, mitä kaikkia tähän elämään tällä hetkellä taas vaihteeksi kuuluukaan. Ja voi kyllä, tämä reeni kuluki jo palijon paremmin ko edellinen selekä-rinta-olokapäät viime ma. Ja ettei oisi liian heleppoa, tein myös leuanvetohaasteen ekan päivän, nähtäväksi jää jaksanko suorittaa sitä tunnollisesti. Viime viikolla tosiaan reippailin kaikki kolomijakoiseen reeniohojelmaani kuuluvat reenipäivät (ja vielä ihan kunnolla kaikki) ja kävin muutamaan otteeseen lenkillä, eikä se ees ollu paha, aika riitti ihan hyvin ja muutenki. Tänään aloin jo muistaa, miksi oon naatiskellu tuosta punttien heiluttelusta joskus niin palijon. Nyt olis tarkotus saaha nämät urheilut rullaamaan niin, että vois syyä niinkö normaalit ihimiset ja joskus vaikka vähän jotain hyvääkin, iliman että tarttee miettiä sitä vararengasta joka kasvaa tuohon keskivartaloon. Kasvua olisi lähinnä tarkotus tapahtua nuissa olemattomissa lihaksissa. Ja siinä sivussa jos vähän lenkkeilisikin. Ja hiihtäisi, kuhan saisi hommattua sukset. Liikkuisi silleen monipuolisesti, ettei tartte jokaista suupalaa kytätä neurooseissa. Tällä viikolla aikaa urheilla on jopa edellistä enemmän.

Meisillä on nimittäin menossa kandinkirjotteluviikko, mikä tarkottaa sitä, etten luultavasti mee millekään luennolle tällä viikolla, en ainakaan aamukasin motorisille, ko oon jo kirjottanu kakkososan oppimispäiväkirjan. Puheviestinnässäkään en tänään ollu ja saa nähä jaksanko lähtiä torstainakaan. Ja koska kuulovammoja ei tällä viikolla oo, ainua työn alla oleva juttu on terapia ja seki on jo suunniteltu, joten. Voin keskittyä kirjottamaan kandia ihan urakalla. Viime viikon kandiohojauksesta sain mukavasti potkua ja alotin kirjottelun jo viime viikolla. Viikonloppuna huilasin, mutta tänään oon taas avannu silimäni klo 6.45 ja kirjotellu aamusta kandia vähän eteenpäin. Vituttaa myöntää, mutta oon hiffannu tässä sen kirjottamisesta palijon juttua, mulle on avautunu, mitä kirjottelen johdantoon ja jollain sairaalla tapaa oon jopa tänäänkin nauttinu siitä kirjottamisprosessista. :D Kauhiaa! Hyi. 

No, eniveis ja veis eni, tällä viikolla ois tarkotus saaha kandi kivalle mallille. Huomenna voin keskittyä täyspäiväisesti tähän hommaan, tänään oli vielä tuo mieheke tuossa jaloissa pyörimässä niin piti keskeyttää kirjottelu ja hoitaa vähän asioita. 

Käytiin (ullatus ullatus) Motonetissä, josta tarttui mukaan akkulaturi autoon (ei minulle). Oon kuluneen vuojen aikana käyny varmaan enemmän Motonetissä ja Biltemassa ko mitä koko elämäni aikana yhteensä. :D Sen jäläkeen siirryttiin Lidliin ruokakauppaan ja on taas vähän pakko ylistää tuota lempikauppojeni lempikauppaa, uudistettiin nimittäin kertaheitolla alusvaate- ja sukkavalikoimaa molempien vaatekaapissa. Ostin itelleni kaks seittemän parin sukkapakettia, viidet alushousut ja paketin jossa oli kolome mustaa toppia. Miehekkeelle ostettiin kaks pakettia boksereita (kolome per pakkaus) ja yks seittemän parin sukkapaketti. Pyöräyttelin niitä tuossa koneessa ja vaikuttavat aivanki ajavansa asiansa alusvaatteina. Tosin alushousut on vielä vähän mysteeri, näyttivät nimittäin vähän isoilta, mutta kyllä niilleki käyttöä löytyy. Topitki on varmaan vähän löysiä, mutta eipä tuo haittaa, kyllä net paitojen alla menee, HM:llä tai jossain vastaavassa yhestä oisi saanut maksaa varmaan saman verran mitä tuolla nuista kolomesta. 

Viime aikoinahan meille on kotiutunu yhtä sun toista tuolta Lidlistä, kuten tosiaan esimerkiksi tuo jumppapallo ja leuanvetotanko (seki on ainaki toistaiseksi pysyny tuolla korkeuksissa :D) sekä meikälle uusi lipasto/kauppa/joka paikan Puma-reppu, johon mahtuu palijon tavaraa, siinä on heijastimia ja pehemustettu selekä sekä olokaimet. Ja mikä parasta, se on PINKKI. Joo. Todella katu-uskottava ja meisin tyyliin mätsäävä, muttako mitään muuta väriä ei ollu enää jälijellä sillonko satuin Lidliin eksymään ja tuo oli niin hyvä kaikin puolin. Paitsi se väri. 

Mutta no, näillä mennään. :D Oon vakaasti harkinnu viime aikoina myös esimerkiksi ompelukoneen ja laminointikoneen kotiuttamista Lidlistä. :D Ompelukone jäi siksi koska se oli kuiten suht kallis ja näytti monimutkaiselta, vaikka Singer olikin. Laminointikoneen olin näin lähellä ostaa, mutta sitten tulin miettineeksi, että meillä alakaa muutenki olla kaikki kaapit niin rojua täynnä ja sitä voi tulla vaikka vähän lisääki vielä jos luoja suo, niin päätin jättää toiseen kertaan. En minä kuitenkaan niin innokkaasti niitä terapiamatskuja askartele. 

Ja mitäs mitäs. Tänään tilattiin uus näyttömoduli meikäläisen Samsungiin (!!!), J aiko taikoa sen paikalleen. Saapa nähä, mitä sieltä tulee ja onnistuuko se vaihtaminen vammoitta. Lähetin myös Kossit huoltoon viime viikolla (kauniin kukkakoristeisessa kirjekuoressa kiitos postin, joka oli piilottanu net ruskiat normaalit meikän näkökentän ulukopuolelle...) ja mitäs vielä. Perjantaina käytiin heittämässä siivous- ja kylästelykeikka ja nyt oon harkinnu vakavissani suksien sekä luistimien ostamista. Tein ruoaksi perjantaina ihan huippua tonnikalapiirakkaa ja lauantaina väsäsin reenailun ohessa ihanaa kunnon lasagnea. En ollukaan syöny kunnon oikiaa lasagnea millon lie viimeksi. Piirakka oli niin hyvää ja heleppo tehä, että voisin vaikka jakaa sen reseptinkin täällä:

Tonnikalapiirakka

pohja:

purkki kermaviiliä

kananmuna

1½ dl gluteenittomia jauhoja

1 dl tattarijauhoja

n. 1 tl psylliumia

2 tl leivinjauhetta

täyte:

2 prk tonnikalaa öljyssä

2 kananmunaa

purkki kermaviiliä

pari valkosipulin kynttä

pieni sipuli

juustoraastetta

mausteita oman maun mukaan (ite taisin laittaa ainaki paprikajauhetta, chiliä, pippuria, suolaa, oreganoa) 

Kaada kulhoon purkki kermaviiliä, nakkaa joukkoon psyllium. Yhdistä ja sekoita toisessa kulhossa jauhot, lisää kananmunan kanssa kermaviiliin ja sekoita. Levitä taikina voideltuun ja jauhotettuun vuokaan (mielellään normaalia korkeareunaisempi vuoka, koska piirakka nousee meleko paljon tai sitten uunin pohjalle pelti suojaksi, saattaa tulla yli laijan), sekoita toisessa kulhossa täyteainekset, kaada pohojan päälle ja paista 200 asteisessa uunissa n. puoli tuntia. 

Tästä tulee tosi mehevää ja ihan huippuhyvää ja mikä parasta, täytteeksihän voi laittaa mitä ikinä itte mieliikään. Oon jo suunnitellu tekeväni tätä kana-, lohi-, kasvis- ja kinkkutäytteellä. Suolaiset piirakathan on siitä kivoja, että näihin voi varioida tuota täytettä loputtomiin ihan sen mukaan, mistä sattuu tykkäämään. :) Tämän piirakan pohoja on siitäki huippu, että kuohkeudestaan huolimatta siihen ei tuu rasvaa juuri ollenkaan (ite laitoin sekä pohojaan että täytteeseen rasvatonta kermaviiliä ja juustoraasteeksi Polaria), eli tämä on vähän terveellisempi herkku ko se perinteinen suolanen piirakka voitaikinapohojalla, mitä oon ruukannu tehä. Ja tuon voitakinapohojanki tekeepi siis kätevästi gluteenittomana vaihtamalla jauhot esimerkiksi 1 dl tattaria ja 1 dl hienoa gluteenitonta jauhoseosta, testattu ja hyväksi havaittu on.

Mitäs mitäs vielä. Life is nannaa na naa naana na. Oon vaihteeksi hyvin pirtiällä ja hyvällä tuulella, ollu jo viime viikosta. Jostaki repäsin kauhian virtapiikin ja toivon, että tämä kestää ens toukokuuhun asti. Ainaki. Lisäksi oon jotenki konkretisoinu kaiken kivan tässä elämässä ja tajunnu, ettei asiat oo enää ihan mitenkään kauhian kaukaisia, vaan ihan lähellä ja saavutettavissa. Ollaan esmes piirrelty talon pohojakuvia ja mietitty sitä, että kuivaushuone olis kiva ja mihin vaatekaapit tulee ja että saunalla pitäisi olla pukuhuone, josta ei oo läpikäyntiä mihinkään. 

Ja niin joo, oon myös koukuttanu itteni Maajussille morsiameen (:DDDD). Mutta nyt koukutan itteni tuonne suihkun ja kuivakuppailun puolelle ja sitten alan tehä jotaki ihan muuta, luen vaikka kirjaa tms. Huomenna aamu alakaa taas kandilla. 

Palataan!

Sinusta oon selvästi päihtynyt.

Hellou! Päivät on venyneet viime aikoina luvattoman pitkiksi ja oon jaksanu lähinnä opiskella, opiskella ja opiskella. Vaikka oonki enemmän ko pähkinöinä meikäläisen terapiasta ja sen kulusta, on silti ihanaa, että tänään on perjantai. En tiiä mikä hitto meikäläisen päätä vaivaa, kai se on tämä homman palijous ja päivien pituus, mutta oon meinannu tällä viikolla unohtaa palauttaa terapian seurantakerran suunnitelman, jättäny kämppään valot palamaan klo 10-18 väliseksi ajaksi ko ite olin lipastolla ja tänään kotiutuessani jätin avaimet killumaan uluko-oveen. Tämmösiä ei oo tapahtunu ikinä ennen!

On marraskuu ja ulukona on tuskasen pimiää ja harmaata. Tai ei se niin haittaisi, jos pääsisi ees vähän aikasemmin lipastolta pois, mutta nuot iltakuu'en päivät on vähän liikaa. Ja tänä viikonloppuna pitäisi saaha kirjoteltua parkinson-erityiskysymyksen oppimistehtävä. Ensin olin ihan innoissani siitä, mutta nyt on jotain pieniä käynnistymisvaikeuksia. Mutta eiköhän se tästä. Sovin myös tänään jo terapian loppukeskusteluajan, jota ennen pitää olla paperit palautettuna ja mikä mainiointa, myös eka kandiohojaus on nyt kalenterissa. Päätin mennä paikan päälle hajoilemaan ja heittämään ilimoille kaikki meikän hullut ajatukset siitä, mistä voisin sen kandin tehä. En usko, että se tiedonhaku tai kirjottaminen muodostuu minkäänlaiseksi ongelmaksi, suurin probleemo tässä on nyt se, ettäkö vaan tietäisi, mistä teen sen kandin. :D Ens viikolla pyörähtää uus kurssi käyntiin (kaheksan aamuja jouluun asti, voi miten ihanaa) ja ruotsin kurssi rullaa edelleen ja aiheuttaa hirviästi päänvaivaa, koska siinä on niin kauhiasti sitä tekemistä. Yäh. Tällä hetkellä istun sohovalla oottamassa flowta, jonka siivin saisin imuroitua, pestyä vessan, laitettua pyykit kuivumaan ja lakanat sänkyyn. :D Ei oo näkyny vielä... Harvemmin tämmöstä, kaikki jokka tuntee vähänki meikää tietää, että olen välillä suorastaan neuroottisen innokas siivoamaan, mutta aina ei nappaa. Kuten esimerkiksi tänään.

Myös Oulun yliopiston abipäivät lähestyy ja meikäläisen voi pongata logopedian ständiltä torstaipäivänä haalarit päällä, tarkkaa aikaa en jaksa laittaa tänne mutta päiväseltään kuitenkin. Jos joku on tulossa niin tulukee ihimeessä juttelemaan! Meillä on ainaki karkkia tarjolla. :D Marraskuu menee varmaan hujauksessa ko deadlinet alakaa hakata niskaan ja hommaa riittää. Oon alottanu tämän demojen keräämisenki (eli siis toisten opiskelijoitten terapian seuraamisen, joita pitää kerätä opiskeluaikana maksimissaan 15) ja se tuntuu olevan välillä enemmän ko hankalaa hommaa, kiitos sen, että meijän laitoksella vaan niin moni asia kusee.

Yhen kivan kevennyksen olen tähän kuukauteenki jo kuitenki keksinyt, päätin nimittäin piettää jokku tupareitten tyyppiset akkalaumalle. Tällä hetkellä vieraitaki on jo ilimottautunu muutama, joten kyllä met varmaan ihan mukava häppeninki saahaan aikaseksi. Ja mikä mukavinta, pääsen vähän leipomaan ja rätäämään hyvällä syyllä. Mieheke on tuparipäivänä luonnollisesti töissä, koska pahimmillaan miltei kolomekymmentäpäinen akkalauma taitaisi olla sille vähän liikaa. :) Tänäänkin oon kyllä taas kokkaillu ihan onnessani, tekaisin nimittäin ite pinaattilättyjä. Ostettiin käristyksen kaveriksi puolukkahilloa, vaikka sitä olisi kyllä voinut survoa sokerin kanssa omista pakkasessa olevista puolukoistakin, ja alakoi tehä kovasti mieli pinaattilättyjä puolukkahillon kanssa. Gluteeniton versio onnistui yli odotusten, korvasin tavallisesta ohojeesta vehenäjauhot vaan gluteenittomilla ja lisäsin varmuu'en vuoksi vajaan ruokalusikallisen psylliumia. Ainut vaan, että taikina on tosi paksua ja kannatteepi lisätä jauhot siivilän läpi jos sellainen on (minulla ei), jos haluaa ettei taikinaan jää jauhopaukkuja. Paiston tavallisella paistinpannulla pari isompaa ja muutamia pienempiä lättyjä.

Gluteenittomat pinaattilätyt

2 kananmunaa

4 dl maitoa

150 g sulatettua pakastepinaattia tai tuoretta

½ tl suolaa

valkopippuria

2 ½ dl gluteenittomia jauhoja

vajaa rkl psylliumia

Sekoita kananmunat kevyesti kulhossa, lisää maito ja sulatettu tai tuore pinaatti. Mausta suolalla ja valkopippurilla, lisää jauhot siivilän läpi vatkaten taikinaan. Lisää psyllium, älä anna turvota kovin kauaa vaan paista pannulla rasvassa joko isoja tai pieniä lättyjä. Tarjoa lämpimänä puolukkahillon kera. 

Kokkailun jäläkeen keittiössä on myös likaisia astioita jokka oottais hoitajaa, mutta taijan ennemminkin avata telekkarin ja kattoa tv 5:ltä alakavan lehevan Itse ilkimys. Aina ei vaan jaksa. No okei, pakko on jaksaa vähän jotain tänään mutta onneksi päivä se on huomennakin! Marraskuu saisi kyllä tosiaan rullata muutenkin ihan vauhikkaasti, ko oon löytäny makkariin mitä ihanimman jouluverhon, olokkariin uuet tyynynpäälliset ja samoin makkariin kans yhen. Sekä keittiön pöy'älle liinan. Mutta niitten aika ei tosiaan oo ihan vielä. Plus että ostin kalliilla rahalla itelleni pyörään talavirenkaat enkä todellakaan ala, jos täällä kesäkelit meinaa jatkua joululle asti!

Voi videoliike että minua väsyttää, avasin tuon töllön ja animaatioon keskittyminenki tuntuu ihan übersuoritukselta? 

Kunnon yöunet niin kyllä se tästä. Toivottavasti. Yleensä oon täynnä energiaa syksyisin, mutta nyt on kyllä vähän laiska olo. Ehkä se vika on siinä, että meikäläisen kellon mukaan pitäisi olla sitä lunta jo? Tai ehkä syytän tätä kellojen rukkaamista, elimistö on ihan sekasin ko kelloja käännellään miten sattuu. Väsyttää illalla kaheksalta ja herään aamulla ennen kukonpierua. Ei kiva. Lisäksi hirveästi syyhyttää päästä taas leipomaan herkkuja tai kokkailla jotain kivaa MUTTA pakastin natisee jo nyt liitoksistaan. Vähän silti epäilen, ettei se hijasta meikää. :D Seuraavaksi ruoaksi aattelin laittaa broileripyöryköitä ja ihan rehellistä pottusalaattia, koska meillä on niitä perunoita vielä tuolla jääkaapissa.

Googlailin tässä itte asiassa just nytkin kaikkia kivoja reseptejä. :D Oi arkkupakastin ja leivinuuni, koska tet ootta mun? Pitänee ehkä sen verran kuitenki asettaa itelleni rajoja, että ensin täytyy saaha parkinson-tehtävä hyvälle mallille ja vasta sitten saapi leipoa. Ja urheillakin pitäisi kyllä. Mutta joo, seuraavalla leffan mainokatkolla meen laittamaan pyykit kuivumaan, lupaan pyhästi. Ja imuroin. Ja jotain. Ihan varmasti. :D Eli nyt! Palataan.

Ja niin, tätä tekstiähän kuvitti net kuvat, jokka kävin fotoamassa sillon yks kerta tuolta kasvitieteelliseltä puutarhalta päin.

No hope, no love, no glory, no happy ending.

Tulinpa tuossa ajatelleeksi, etten oo tainnu koskaan esitellä teille säälittävän surkiaa tuherrusharrastustani. Pienoinen tutkimusmatka koneen syövereihin osoitti, että minulla on skannattuna melekeen kaikki "aktiivisen" lyijykynätaiteilukauteni teokset, joten voin vaikkapa esitellä net teille. 

Aluksi lähen kuitenki pohojustamaan tätä juttua hieman ja ensimmäisellä kerralla pääsette nauttimaan hieman erilaisesta taiteesta. Mutta asiaan. Se, joka väittää, että minä osaan piirtää, puhuu läpiä päähänsä. En minä osaa, en suinkaan. Ihimiseni ovat aina vaan suurin piirtein sinne päin, vähän näköisiä ja niitä kaikkia riivaa se vaiva, että niitä pitäisi kattoa hieman vinossa, koska olen piirtänyt net paperille sen olessa hieman kenossa taaksepäin. Jos minulle annetaan tyhyjä paperi, en välttämättä saa mitään aikaiseksi. Mallista voin kopijoida, sehän on vaan näkemänsä siirtämistä paperille, mutta oma tuottaminen on aikalailla nolla. Eli siis, minä osaan jäljentää. Laittaa paperille viivoja niin, että niistä syntyy järkevä kokonaisuus. Kai se on taito sekin.

Oon aina tykännyt piirtää. Tykkäsin siitä jopa niin palijon, että tarina tietää kertoa minun laittaneen pienenä kamarin seinät uusiksi ja ko äiti on sitten kauhistellut tapetteihin syntynyttä taidetta, minä oon kuulemma vaan ilimottanu "Mutta äiti, minusta tämä on näin palijon parempi!". Iskä kutsui näitä meikäläisen pääjalakasia hemmoja hattivateiksi. Kuusivuotiaana oon ilimottanu, että minusta tulee isona taiteilija. Mitä se sitten ikinä meinaakaan. No, niin taiteellinen en oo, että oisin tämän toteuttanu, mutta ehkä oon henkisesti taiteilija? Itte tekeminen ja luominen on edelleen kivaa hommaa. Kun tulin isommaksi, jossain vaiheessa päätin varmaankin, että en osaa piirtää. Tätä kesti kauan, enkä varmaan koulun kuvaamataidon tunteja lukuunottamatta pahemmin piirrellytkään. Sen sijaan innostuin maalaamisesta. Maalasin öljyväreillä ja vesiväritkin olisi olleet ihanat, mutta ah niin vaikiat. Tätä kesti jonkin tovin. Sain aikaiseksi jotain ja kävin muutamilla kansalaisopiston kursseilla maalaamassa. Aikuisten ryhmän vetäjä oli kuitenkin niin erikoinen tyyppi, että innostus maalaamiseen lopahti ja nykyään en ole koskenut öljyväreihin moneen vuoteen. Tässä vaiheessa myös valokuvaaminen alako vallata alaa näiltä hommilta ja ensimmäisen digikamerani taisin ostaakin niihin aikoihin, ko olin menossa yläasteelle. 

Viisitoistavuotiaana sitten jostain syystä päätin, että haluan kokeilla piirtämistä lyijykynällä. Oletukseni oli, etten osaa. Ensimmäiset harjoitelmani tein ruutupaperille. Kas kummaa, aivan yllättäen sain tehtyä jotain, mikä muistutti etäisesti esikuvaansa. Tästä sisuuntuneena piirsin lisää, ja yhtäkkiä huomasin, että se onnistuu mainiosti. Vetäisin tällaisen kyvyn ikään kuin hatusta. Yhtenä päivänä vaan päätin alakaa piirtämään ja seuraavana osasin. 

Hirveästi en ole koskaan reenannut. En ole piirtänyt tavoitteenani tulla paremmaksi. Olen vaan piirtänyt, jos siltä tuntuu, ja se näkyy tuotteliaisuudessani. Nykyisin saattaa mennä vuosi, etten piirrä yhtään ainuttakaan kuvaa, kunnes sitten iskee pakottava tarve piirtää jotain. Sitten ko saan tämän tarpeen täytettyä, voin aivan hyvin olla seuraavan määrittelemättömän ajan tyytyväisenä. Tai saatan piirtää lisää seuraavana päivänä. Tämä on hyvin kausittaista. Kun piirrän, piirrän usiamman tunnin putkeen. Ja se on aivan käsittämättömän mukavaa, koukuttavaa ja euforista. Joskus piirrän jotain jonkun pyynnöstä, mutta en koskaan niin, että tuntisin pakkoa piirtää. 

Lopuksi taidenäyttelyn osa yksi; lapsuuden kaihoja.

Minusta näissä on kyllä jotain käsittämätöntä svengiä, ei ihime että halusin tehä näitä seinät täyteen. Ihan ovat näköisiä! Huomatkaa sitä paitsi se, että toisella hyyppärillä on käjet, nenä ja suukin.

Tukka pystyssä ja elämä eessä. Piirtämisen liittyvistä oivaltamisen hetkistä on suurin ollut se, kun tajusin, että ihimisen käjet voi piirtää myös suoraan alaspäin, eikä niiden  tarvitse aina sojottaa sivuille. Näillä kavereilla niitä käsiä ei tosin ole vielä ollenkaan.

Kuusivuotiaana en vielä ihan osannut kirjoittaa omaa nimeäni, enkä ikääkään, mutta osasin esittää näin taiteellisen näkemyksen kukkaniitystä.

Ja kun katson sua huomaan, et olet siinä vain jos silmäni suljen.

Aina ei jaksa tehä oikeita asioita. Sillon pitää tehä niitä vääriä. Oon jo pitkään hauduttanu fiilistä siitä, että minä haluan piirtää. Oon myös pitkään halunnu valokuvaamaan, muttako minä ja kamera päässään lähietäisyyelle toisistamme, aurinko menee piliveen ja mahtava syyssää järven rannalla on muisto vain. Mutta ei huolta, kyllä minä sen vielä joku päivä nappaan. 

Syyspimeitäki vois kuvailla, mutta sitten olisi pitänyt ottaa jalusta ja kamera messiin iltalenkille ja ko samalla lenkillä kävin K-marketissa tarjousten perässä, oisi se näyttänyt ehkä vähintäänkin hieman urpolta? 

Eilen satoi onneksi vettä, joten ei tarttenu pohtia ulkoiludilemmaa, vaan sain ihan kaikessa rauhassa kääriytyä sohovalle teekupin kans, kaivaa piirustuspaperia laatikosta ja terottaa kynät. Terotin oli kyllä ihan paska, raateli kyniä, mutta paperi sentään kunnollista. Jokaisella kunnon ihimisellä on piirustuspaperia laatikossa oottamassa inspiraatiota. Ja vaikka väsytti, meisi piirsi, teekupponen jäähty ja silimät oli ihan sikkuralla. Piirsin, piirsin ja piirsin. Jossain vaiheessa heräsin siihen, että söin, join lisää teetä ja mietin. Haudutin. Sitten aloin piirtää lisää, kunnes oli pakko luovuttaa ja painua unten maille. 

Tänäänkin minä vielä piirsin. Piirsin aamulla ennen kaheksaa ja lipastolle lähtemistä ja piirsin nyt illalla tässä sohovalla istuessani iltalenkin jäläkeen. Tämä on minulle ihan uutta. Yleensä ko kerran lopetan, se saa välttää tai en saa enää ikinä sitä valamiiksi, mutta tämä on nyt jotenki ihan eri juttu. Yleensä väsyneenä ei asioista tuu yhtikäs mitään. 

Mutta tässä on nyt jotain sellaista, joka saa meikäläisen olon valtavan harmoniseksi. Vähän samalla lailla ko se, että ulukoa kuulu sateen ropina ja se, että saan aamuisin ja iltapäivisin pyöräillä lipastolle ja lipastolta pois mettän keskellä, usein kaikessa rauhassa ihan yksikseni. Eikä minun tartte ees aatella, jalat vaan polokee ja mieli voi olla jossain ihan muualla. Hilijaisuutta ja rauhaa. Iltalenkillä tuntui siltä, niinkö oisin muuttanu kokonaan uuteen kaupunkiin sen eri osan sijasta. 

Rauhan tunteen saa aikaseksi myös saunan pesu ja ajatus siitä, että nousen huomenna aikasin ja lähen aamulenkille. 

Pieniä stressiä poistavia tekijöitä. Tai lievittäviä.

Mutta nyt minä lähen nukkumaan, ko unettaa niin kivasti, oisi sääli tuhulata hyvä ja terveellinen, ihana, pitkän ja toimeliaan päivän jäläkeinen väsymys roikkumalla tässä liian pitkään. Muistakaa muutkin tehä välillä vääriä juttuja niitten oikeitten ja tärkeysjärjestyksessä ykköseksi priorisoitujen sijaan. Välillä on ihan terveellistä valita se vaihtoehto, joka tulee vasta sen ensisijaisen jäläkeen. Mitä net teillä sitten ikinä onkin. 

Hyvää yötä!

Wind of change.

Meikäläisen olo on yhtä autuaan onnellinen ko Ukon, joka nukkuu päikkäreitä. Huolimatta siitä, että selekä kutisee iltasella vattupuskassa vietetyn hetken jäläkeen, oon enemmän ko tyytyväinen. Otsikon mukaisesti on tämä viikonloppu sujunut paitsi rentoillessa ja esimerkiksi uusia maailmanennätyksiä Nintendolla tehtaillen (kolomiloikan maailmanennätys on nyt sitten vajaat kakskytä kaks metriä, keihäässä ei ihan lentäny sata metriä mutta melekeen) sekä mustikoita keräten ja ulukoillen, myös muutoksen tuulia haistellessa ja olen enemmän ko tyytyväinen lopputulemaan. Koska olen tänään köyhtynyt takuuvuokran verran ja solominut sähkösopimusta uuteen paikkaan, voi kai sen hihkasta jo ääneenkin; kyllä, tervetuloa makkari ja sauna, met muutetaan piakoin isompaan kämppään! Mitään sen tarkempia yksityiskohtia en ala tässä jaella, muutako että kämppä on tosiaan saunallinen kaksio ja huipulla sijainnilla, mutta vuokraltaan hyvin kohtuullinen ja kaikin puolin meille passeli. :) Jatkossa saan taittaa lipastomatkat taas polokupyörällä ja muutenki keskustan vilinä ei palijoa vaivaa. Unelmayksilö käveli vastaan melekeen vahingossa. Nykyinen kämppä on sekin ollut ihan unelmayksilö, mutta nyt on aika mennä taas hieman etiäpäin. Sitten joskus ko olen saanut kodin siihen kondikseen, että sitä kelepaa näytellä vähän muillekin, saatatte päästä tekin kurkkimaan. Perheeni laajenee myös, sillä minä ja Urho Galeva Kekkonen, tutummin ja ytimekkäämmin UGK! virallistetaan suhteemme ja mennään naimisiin luultavasti tässä syksyn aikana. Urho siirtynee palavelemaan jatkossa meitä, jotta välimatkojen taittaminen olisi astetta helepompaa.

Muista muutoksen tuulista kirjottelenkin sitten ihan oman juttunsa varmaan, ko tästä tulisi muuten harvinaisen sekava soppa.

Sunnutaina tuli käytyä nauttimassa hieman loppukesän lämpimistä ja hilijalleen pimenevistä illoista Vallovaaran päällä. En ollu paistanu makkaraa luoja ties kuinka pitkään aikaan ja olihan se aika hyvää! Kuukin näyttäytyi ja muutenki rakastan näitä loppukesän ja alakusyksyn värejä sekä tuoksuja. Nytkin on jo ihan pimiää ja täysikuu möllöttää taivaalla, mutta silti päivä oli ihan älyttömän lämmin ja ihanan aurinkoinen. Oisi ollut ihan huippua päästä vesilinnun pyynnin alotukseen jonneki vesistön äärelle ihan jo pelekästään siitä syystä, että sää suosi, mutta ko ei ole sitä haulikkoa vieläkään. No, kaikki ajallaan. 

Eilen käytiin toisen nyppylän päällä, jonne kiikuttiin ihan jalakapatikalla. Otettiin Ukkokin messiin, joka osoitti olevansa kunnon Kukkuran kuningas. Salamivaara eli tutummin Makkaravaara (oikiasti siis ihan vaan Salmivaara :) ) on komia paikka sekin. Kukkuran päältä näkee kauas ja laavulla on hyvä paistaa makkarat ja keitellä päiväkahavit mustikkapiirakan kera. Hilijaisuus ja ulukoilima net vaan tekee hyvää ihimiselle. Mettässä on hyvä kerätä voimia ja energiaa tulevaa syksyä ajatellen ja laittaa ajatukset järjestykseen.

Ihan mukava, että tulee syksy, vaikka oottelenki opiskelujen alakamista hieman sekavin fiiliksin edelleen. Uuet lukujärjestykset tuli vihdoin ja pienellä kauhulla ootan koko syyslukukauen kestävää ruotsin kurssia. Ja vaikka kalenteri ei mitenkään erityisen täy'eltä näyttänykään, suhtau'un varauksella, ko yleensä sitä hommaa tuppaa kasaantumaan kalenteriin kuitenkin.

Nyt taijan kuitenki lähtiä nukkumaan ja piettää peukkuja, että hyvät uutiset seuraa toisiaan.

It's my life.

Koska tämä ajastaminen on vaan niin kivaa ja ko runosuoni (lue: paskansuoltamisgeneraattori) toimii ja pulputtaa, niin silloin täytyy toimia. Eli aattelin rustata teille vähän luettavaa lukemistani kahesta Irvingistä, sillä aikaa ko itte seikkailen jossain muailmalla. Toisin sanoen siis niinkin jännässä paikassa ko Oulussa, jossa ei oo tällä hetkellä konetta. Eikä sillä että kauhiasti raatailla joutasinkaan, ko aikataulu on buukattu aika täyteen kaikkea. Vaan enpäs kerro mitä. :D Hähhää! No ainaki kuiten jos vois treffata Leenaa ja pers-Oonaa niin oisin aika tyytyväinen, uskomatonta mutta totta, en oo näitä hämmentävän ihania persoonia nähäny koko kesänä! Vaikka syksyllä niitä saaki kattella taas varmaan koko rahan eestä. :D Mutta eihän huipputyyppejä voi koskaan nähä liian usein, varsinki ottaen huomioon sen, että oon jossain vaiheessa eläny kouluhommien tiimoilta lähes symbioosissa Leenan kans.

Asiaan.

Eli niin, niistä Irvingeistä piti toimittaa. Ekana lueskelin Välisarjan avioliiton, tosi vanahaa Irvingiä (no jaa, Vesimies on vielä vanahempi ja siitä tykkäsin kyllä, oikiastaan aika palijonki) ja se oli kieltämättä itelleni aika erilainen lukukokemus, ko Irvingit yleensä. Ei noussut omaksi suurimmaksi suosikikseni, eikä ollut tajuntaa räjäyttävä lukukokemus. Itte asiassa pikemminkin vähän vaivaannuttava. Äläkää käsittäkö väärin, ei se nyt niin huono ollut, ehkä sitten jos parinvaihto olisi ollut kestävä ratkaisu, mitä se ei Irvingin kirjassa tietenkään voinut olla. Sorruin aluksi siihen asenteeseen, mitä Irvingiä lukiessa ei koskaan pitäisi ottaa - otin kirjan liian vakavasti. Mutta pettäminen ja parinvaihto osuvat sellaiseen kohtaan meikäläistä juuri tällä hetkellä, mikä menee vaan niin meikäläisen ymmärryksen yli. Sanottaisiinko, että oma parisuhe on liian tuore juttu ja otan siihen liittyvät asiat hyvin vakavasti, enkä kykene nauramaan siihen liittyvälle mustalle huumorille samalla tapaa, ko aiemmin. Sääli sinänsä, mutta parisuhe ja kunnioitus on meikäläiselle niin vakava juttu, etten kykene nauramaan asialle niin vapautuneesti ko pitäisi. Ja sitä paitsi, se parinvaihto oli jotenki vaan niin ällöä (vaikka ei sillä, etteikö Kaikki isäni hotellit sisarusten välisine seksisuhteineen ollut, mutta ei se minua haitannu sitten mitenkään?). Perus irvingmäiset puitteet oli kuitenki kunnossa ja hämmentävä taito kertoa tarinaa paikallaan jo silloin. Jotenkin kirja ei silti antanut hirviästi mitään, toisin ko Irvingit yleensä.

Garpin maailma taas oli ollut pitkään aukko sivistyksessäni, jonka sain nyt kunnian korjata. Hieno, ravisteleva, pitkä ja nautinnollinen lukukokemus. Ei toki ylitä suurimpia suosikkejani, joita ovat jo aiemmin mainittu Kaikki isäni hotellit, Kunnes löydän sinut, Viimeinen yö Twisted Riverillä ja Leski vuoden verran. Uusin Minä olen monta oli myös melko säväyttävä ja Neljäs käsi sekä Vesimies aiheuttivat myös enemmän ja vähemmän mielenliikkeitä. No, oikiastaan ennen Välisarjan avioliittoa en ole kohdannut Irvingiä, josta en luettuani sen olisi tykännyt mielettömästi. :) Sirkuksen poika on minulta jäänyt aloitettuani sen kesken, mutta aijon kyllä ottaa sen uudestaan käsittelyyn, kunhan tässä ehdin. 

Aaah, voe että, erehyin sitten klikkailemaan itteni Adlibriksen sivuille, josta näyttää saavan sekä Ystäväni Owen Meanyn ja Oman elämänsä sankarin. Taitaa mennä tilaukseen... Ois siellä kyllä tuo ihan eka Vapauttaakaa karhut!:kin... 

No mutta, joka tapauksessa siis, eivät olleet ehkä parhaimpia lukemiani Irvingejä, mutta kirjoittajalleen hyvin tyypillisiä. Irving on ihailtavan uskollinen omalle tyylilleen, jossa toistuvat kirjasta toiseen samat elementit ilman, että minä lukijana ehtisin kyllästyä. Jotenkin, kuin ihmeen kaupalla Irving onnistuu käyttämään samoja elementtejä raikkaasti ja uudella tavalla lähes jokaisessa kirjassaan (Välisarjan avioliiton ongelma lienee siinä, että se ja sen päähenkilö toi mieleeni ehkä liikaa Vesimiehen). Jokaisen kirjan kohalla tuntuu niinkö palaisi kotiin, mutta silti oppisi matkan varrella kaikenlaista uutta. Parhainta antia John Irvingin kirjoissa onkin mielestäni se, että net laittavat ajattelemaan ja saavat oivaltamaan uusia asioita. Ja tietysti naurattavat ja välillä itkettävätkin hävyttömän palijon.

Lisäksi Irvingin tekstin tyyli ja tapa kertoa asioita sekä rakentaa tarinaa ovat mielestäni aivan lyömättömiä. Kuten oon aiemminkin sanonut, jos joskus kirjoitan kirjan, haluaisin sen olevan jotakin Irvingin tyylistä. Yhtä hyvin kirjoitettua ko Taru sormusten herrasta Douglas Adams-maisella twistillä. :) Eli hyvin kirjoitettua, kuvailevaa ja rönsyilevää kieltä, mielenkiintoisia lauserakenteita, taitavaa ja koko tarinaa kannattelevaa monipuolista ja monimutkaistakin, mutta koko ajan eteenpäin vievää kerrontaa naamattomalla, etenkin mustalla huumorilla höystettynä. Ja tietysti vähän räävitön, epäsovinnainen ja tabuja ravisteleva, tunteita ja ajatuksia herättävä tarina ja aihe. Äärimmäinen lukukokemus siis toisin sanoen.

Ei yhtään paineita, ehei. Sanotaanko, että jos joskus saisi kirjotettua ees jotakin. Ehkä siitä olisi ihan hyvä lähtiä liikkeelle. Luultavasti en koskaan kirjota mitään, koska yksinkertaisesti vaadin itteltäni liikoja. :) Ihan niinkö sitä voisi kuvitellakaan olevansa yhtä hyvä ko tuommoset mestarit aloittaessaan jotain...

And you're too late.

Kylläpäs minua nyt kirjotuttaa oikeen kovasti. Johtunee siitä, että pitäisi pakata. Ja mitä tekee hän; bloggailee jostain täysin turhanpäiväisestä. Kuten esim. siitä, että vihaan sanaa "bloggailla" melekeen yhtä palijon ko "postata". Eli palijon.

No, mitäs sitä ois eilisen jäläkeen ehtiny tapahtua? Tein ainaski ihan jäätävän hyvän reenin, jaksoin reenata vattatki ihan fiiliksissä (anteeksi, viimeksi ko tarkistin tämä oli joku yleistä löpinää -blogi, eikä reeniblogi) ja päätin etten käy sutkamon ääs-marketissa enää ikinä, vaan sen sijaan suosin ainuastaan Liideliä. No, ainaki melekeen, harmi ko eivät oo tuolla saksanmaalla vissiin oikeen tietosia semmosesta jutusta ko laktoosi-intoleranssi. 

Ressasin myös reenin jäläkeen naapureitten hermoja laulamalla (no, se on kanta-astuja ja tekee aina sisääntulot rappuun ilimeisesti rynnäköllä, tai siltä se ainaki kuulostaa, joten kosto on suloinen) sekä oon teheny suunnitelmia tulevaisuuen varalle ja pistäny vähän jotain juttuja aluille, mutta niistä sitten ehkä myöhemmin ihan omana kokonaisuutena. Jos jou'an tai jaksan. Luultavasti en ja sitten saatte olla ihan ihimeissänne ko unohan selittää jostaki elämäni villistä ja monimutkikkaasta kuviosta. Joita meikäläisen elämässä tosiaan esiintyy niin palijon, että oksat pois. :D

Oon myös tänään googlaillu Arabian vanahoja astioita ja haaveillu Oiva Toikan vanahoista Kastehelemi-jutuista omassa kahavipöy'ässäni. Ja oon haaveillu Sallasta ja loppukesästä/alakusyksystä ja surru sitä, että missaan mahtavat marjastus- ja sienestyskelit täällä ollessani. Vaikka sieniä en vissiin ees saisi syyä ja viime vuojen mustikatki on edelleen pakkasessa, ko net maistu niin pahoilta aamupuurossa. Mutta vatut kelepais kyllä! Ja pitäishän sitä nyt yks mustikkapiirakka leipassa vasta kerätyistä mustikoista. Ja alakaishan se metästyski taas piakoin, eikä meikällä ole tänä(kään) vuonna ees sitä omaa haulikkoa. No, ei pijä hätäillä, kyllä sillekin harrastukselle on oma aikansa ja paikkansa. 

Niin palijon ko mieleni tekisikin jäähä tähän koneen ääreen jaarittelemaan tyhyjänpäiväsiä, minun lienee pakko poistua tunkemaan tavaroita punaiseen matkalaukkuuni ja startata vielä yksi vaihe tätä matkalaukkuelämää, ennenkö parkkeeraan perseeni kesän tukikohtaan alias kotia. Ja arvatkaapa, oonko muuten menossa jonneki ulos/luontoon ko sinne pääsen? Voi pojat, aivanki varmasti! 

Että nämät avaudun-ko-ei-oo-muutakaan-tekemistä -tekstit oli nyt tältä erää tässä, loppuviikkoon oon vielä ajastanu yhen jutun teille, mutta muuten aijon kyllä olla autuaallisesti hilijaa ja tehä jotain ihan muuta, ko istua koneella. 

Näkyilläänpä taas! Toivottavasti seuraavan kerran meikällä on teille jotaki ihan oikiaa ja järkevää asiaa. You wish... ...semmosta päiväähän ei meikäläisen maailmassa ihan hevillä (eikä humpallakaan!) koita.

You loose your heart and sell your soul.

Tiedättekö sen ajan kuukau'esta ko tiedostat erityisen tarkasti olevasi persjalkainen kääpiö, jolla on paksut ja hyllyvät käjet, kainaloläskit, selässä rintsikkamakkaroita ja mahassa niitten rakkaita sukulaisia maha-sellaisia, jenkkakahavat joista voisi piettää hyvin kiinni vähän vauhikkaammankin tanssin pyörteissä ja reisien tilalla kaksi tukkia?

Jep. Kuukau'en suositut ja hullun lehemän tauti. Tai itte asiassa omat ei oo vielä suvainneet saapua, mutta kaikesta päätellen net oottaa ihan kuluman takana. Koska tein äsken elämäni ehkä paskimman reenin ikinä ja pillitin sitä, että en ole metri kaheksankymmentä pitkä mallintöitä tekevä paragualainen keihäänheittäjä ja muuta yhtä järkevää. Miksi, tai MITEN yhet hormonit voi tehä ihimisestä tämmösen sekopään. Ensin olen koko menneen viikon kärvistellyt himoissani haluta syyä kaikki mahdollinen tielle tuleva ruoka ja muun muassa vohveleita, hampurilaista pekonilla ja nuudeleita currytonnikalan kanssa ja raivonnut siitä, että _tiedän_ etten voi syyä, koska a) kello on yksitoista illalla eikä moista evästä ilimesty mistään sormia napsauttamalla ja b) olen muutenkin syönyt viime aikoina ihan liikaa kaikkea huttua, mutta siitäkin huolimatta _haluaisin_ syödä. Tänään olenkin sitten vihannut kaikkia naisurheilijoita, koska net on lihaksikkaita ja hyvännäköisiä. Samalla lailla ko vihaan lenkillä kaikkia juoksevia ihimisiä, ko net pystyy siihen ja minä en. 

Sen kanssa, että turpoan ja pöhötyn olen jo jokseenkin sinut, ko tiijän, ettei se ole pysyvää, mutta tämä jaksamaton olo ja väsymys on jotain, mikä pistää raivostumaan. Ei vaan jaksa, painot ei nouse ja muutenki tuntuu, että voisin nukkua vaikka koko päivän. Ja vittu kun ulukona on niin kylymä ja sataa vettä ja meisin kaikki mukana olevat vaatteet mallia +25 astetta. Ei tullut ees lenkkitakki matkaan ko en pakatessa löytäny sitä ja sitten totesin, että hitot minä sitä kyllä ees tarvi. No nyt tarvisin... Yksinkertaisesti kehtaa lähtiä kastelemaan ja palelluttamaan ittiä iliman asianmukaisia vaatteita. Eri asia jos voisi ees juosta. Muttako en voi.

Oon pikku hilijaa päässy eroon siitä ihime pöhöstä/turvotuksesta/läskistä/mistä lie, joka vaivasi koko viime kevään ja aiheutti usiamman itkupotkuraivarin ja palannut takaisin entisiin, normaaleihin mittoihini. Joskaan jalat ei ole enää entisensä kiitos satojen ja taas satojen istuttujen tuntien ja juoksun lopettamisen. Lisäksi jotain on täytynyt tapahtua, ko olen taas löytänyt reisilihakseni (olokoonkin, että net on ja pysyy läskikerroksen alla) ja yläropassa on hieman enemmän lihasta ko ennen (vaikka sitä ei huomaisikaan kukaan muu ko minä), mutta paino tosiaan on suht samassa ko joskus ennen, hyvinä juoksuaikoina. 

Kuitenkin näläkä kasvaa syödessä ja jotain pitäisi vielä tehä. En ehkä pääse ikinä siitä kompleksista, että minulla ei koskaan ole ollut sellaista kiinteää, litteää vatsaa, niinkö laihoilla ihimisillä. Niillä, jotka on ollu laihoja syntymästään asti, aina. Minä olen painanut vähimmillään jonku 47 kiloa ja siitäkin huolimatta minulla oli net helekkarin kaksi mahamakkaraa. Se vähän isompi ja sitten se vähän pienempi siinä päällä. Ja nykyään niitä makkaroita on vähän muuallakin. Enkä varmaankaan pätki enää hyvää tulosta cooperin testissä myöskään. Olen myös tiedostanut, ettei tämä iän myötä tästä ainakaan parane, ELLEI asialle tee jotain. 

Ja minä haluan tehä. Vaikka eihän minun asiat huonosti ole. Mutta net voisi olla aina paremmin. En mitä ilimeisimmin voi valittaa elämän mistään muusta osa-alueesta, joten pysyn tässä ikisuosikissani. 

Olen hyvin hidas toipumaan elämän takapakeista ja suren sitä, etten voi juosta varmaan vielä seuraavat viisi vuotta, ennenkö oikiasti keksin jonku muun yhtä iskevän urheilulajin tilalle. Tai ehkä en heitä kirvestä kaivoon vielä (siinä se onkelma varmaan piileekin kun pietän kynsin ja hampain kiinni siitä toivonrippeestä, että jos kuitenkin vielä joskus juoksisin) ja menen seuraavaksi lääkärin puheille tämän jalakani kanssa, kunhan parkkeeraan perseeni taas samalle maankamaralle YTHS:n kans. Jos net nyt siellä osaa meikäläistä mitenkään auttaa. Muttako jalaka ei vaan pelaa välttämättä ees kävellessä nykyään.

Jos juokseminen on edelleen tämänkin jäläkeen pannassa, sitten keksin jotain uutta sen tilalle. Ehdottomasti jatkan saleilua ja isken ruokavalion kohilleen. Mikään taika ei tee meikäläisestä pitkäsääristä kaunotarta, joka on koko elämänsä näyttäny siltä, niinkö ois taivaasta tipahtanu enkeli, mutta näillä mennään, mitä on. 

Nyt minä lähen potemaan tätä kerran kuukau'essa iskevää mielialahäiriötä, luovutan urheilujen suhteen tältä päivältä (voi että ko tekisi mieli heittää painot ikkunasta helevettiin) ja vietän loppuillan sen sijaan vaikkapa tosi pitkän venyttelytuokion parissa ja yritän lohuttautua sillä, että menkat kuitenki on vaan kerran kuussa ja ehkä huomenna aamulla on sellainen ilima, että voi lähtiä aamulenkillekin, vaikkei takkia tai muita sateenkestäviä varusteita mukana olekaan. 

Neljän päivän päästä saan onneksi ees hetkeksi jotaki muuta ajateltavaa. Tosin nyt olisi melekeen pakko saaha buukattua reenit tähän alakuviikkoon, saapa nähä miten käy.

I'm looking right at the other half of me.

Koska itse olen tällä hetkellä uurastamassa hiki päässä muuttolaatikoiden (en valitettavasti omieni) kanssa, ajattelin ajastaa teille vähän juttua täältä menneisyyestä. Joten, nauttikaa!

Aiheena juhannus 2013.

Juhannusurpo. Näytän ihan pieneltä pojalta. :D Ensimmäinen yö vietettiin mökillä ja lämmitettiin sauna, että jaksettiin seuraavat päivät reissata ja majoittua teltassa.

Värriöläisiä mäntyvanahuksia. Jos nämät puut osaisi puhua, niillä ois palijon juttuja kerrottavana. 

Aika keskellä ei-mitään.

 Pyörähettiin myös tulistelemassa ja kalastelemassa Tuntsajoen varrella.

Tämän paikan nimiä en ees enää muista, mutta sieltä pysty tähyilemään Puitsille päin.

Leiri laitettiin pystyyn Saukko-ojan varteen. Kalasaalis oli vähän laiha, mutta en silti ois vaihtanu aamukahavien keittelyä tuolla ja aamupesua Saukko-ojassa mistään hinnasta mihinkään muuhun. :) 

Kotimatkalla piti vielä pysähtyä Naruskan tien varressa napsimaan kuvia naapurin puolelle jääneistä tuntureista. Kilometrejä kerty auton mittariin enemmän ko palijon ja juhannus oli mahtavampi ko vuosiin. Ei grilliruokaa, kännibailuja tai mitään semmosta, ainuastaan suunnattomasti luonnon ihimeitä, komeita maisemia ja hyvää seuraa. Saatan viettää juhannukseni näin uuestaankin.

Kuuletko kun veden alla mä huudan ääneen sen kaiken.

Ihanan, vapauttavan
Janottavan, kiperän
Pelottavan, uuden

Seuraa random kesäkuvapläjäys by Samsung. Heinäkuu alakaa lähestyä uhkaavasti loppuaan, mutta loma jatkuu vielä onneksi kuukauen. On tullu tehtyä ja lomailtua ja nyt VIHDOINKIN olen oman koneen ääressä, levänneenä ja ajan kanssa, joten voin tarjoilla hieman kuviakin. Aika palijon jäi kaikkea Canonilla kuvattua vielä varastoon, saa nähä koska jaksan tai saan aikaseksi lätkittyä mm. juhannuskuvia tänne, ensi viikolla kutsuu taas reissu, jonka päättymispäivämäärää ei ole julukistettu. Ehkä ensi syksyn synkkinä iltoina? :D Nämät on kuitenki tosiaan kaikki kännykän kuvia sekalaisista tilanteista matkan varrelta.

Tällä hetkellä vietän niitä muutamia harvoja hetkiä kotona, ko voi vaan nukkua aamulla iliman kiirettä mihinkään (omassa, tai no melekeen omassa sängyssä) ainaki yheksään, olla tekemättä yhtään mitään ja nautiskella olosta. En oo reenaillu enkä lenkkeilly tällä viikolla ja syönytkin miten sattuu, mutta olen sallinut sen tämän viikon ittelleni. Kävin kirjastosta pari lukematonta Irvingiä (mahtava ko niitä löyty hyllystä, Välisarjan avioliitto ja Garpin maailma) sekä Enkeleistä ja demoneista innostuneena Da Vinci -koodin. Aloitin nautiskelemaan yhtä herkkupalaa tänään pitsan ja valakkarin kera sohovalla. Huomisen kohokohta on koko kesän roikkunut kampaajakäynti (vihdoinkin, voi vihdoinkin sain varattua ajan laittamaan pään uusiksi!), mutta sitten pitäisi heittää pois tämä löllöily ja ruveta taas elämään ihimisten lailla. Roppa oikeen haluaakin jo tekemään kunnon selekäreenin. 

Onni on olla onnellinen elämän pienistä asioista. Kuten kampaajakäynti, hyvä kirja tai auringonpaiste. Kliseistä, mutta minä uskon siihen, että ihimisen elämä on parhaimmillaan sillon, ko osaa nauttia arjen pienistä ja vähän suuremmista iloista, eikä tavoittele liian suuria. Jos aina haluaa jotain suurta ja mahtavaa, ei ikinä saa kyllikseen. Tavallinen arki ja elämä rupiaa aivan varmasti tuntumaan tappavalta ja tylsältä, jos elämässä pitää olla aina säpinää ja säihkettä, että se tuntuisi elämisen arvoiselta. Ja entäpä sitten ko sen suuren ja mahtavan asian saa ja saavuttaa? Tyhyjää, latteaa ja surkiaa, jonka täytteeksi tarvitsee jotain vielä vähän suurempaa, mahtavampaa ja parempaa. Ja ko elämä ei ikinä ole täydellistä, ei sitä ruusuilla tanssimista ja ainaista iloa. Suurimman osan ajasta se on vaan tätä tavallista ja tasasta.

Jos siitä tavallisesta ja tasaisesta ei kykene nauttimaan, niin silloin on kusessa. Välillä elämä on myös epämääräisiä aikoja ja vastoinkäymisiä, epämiellyttäviäkin asioita. Omassa elämässä on joutunut kohtaamaan palijonki sitä, ettei ole ollut tyytyväinen sen hetkiseen tilanteeseen, mutta myöskään muutos ei ole ollut mahdollista tai järkevää. On vaan täytynyt hammasta purren kestää ja puurtaa eteenpäin ja luottaa siihen, että kyllä se elämä palakitsee ko vaan jaksaa taistella. Eikä elämän pijäkkään olla täydellistä, vaan vähän rosoista ja sävyiltään värimaailman koko kirjoa. Ehkä juuri siksi sitä nyt osaakin olla onnellinen kaikesta siitä pienestä ja suuresta, mitä seuraavat kuvatkin edustaa.

Elämän pieniä ja vähän suurempia arkisia iloja. Onnen palasia pitkin matkaa. Tai niinkö erään suurmiehen sanoin  

voi kuinka pieninä palasina onkaan mun leipäni maailmalla.

Uuet silimät

Perintövillapaita ja seitkytluvun tunnelmat

Lämpö

Päiväunet

Rakkaat ja hölömöily

Elämän kalasaaliit

Näyttää urpolta ja kymmenen kiloa lihavammalta, mutta onnelliselta

Kesän eka mansikkakakku

Seikkailut tuntemattomaan

Toiset uuet silimät ja tuleva uusi tukka

Siideri sponsored by Norwegian sillon ko lento on 5 tuntia myöhässä

Koirakaverit

Perhe

Yllättävät kohtaamiset

Huikea musiikki

Beer in the jar eli kalijaa lasipurkissa, kylymä olut

Toimiva nintendo ja duck hunt

Mökkikaverit

Luontohetket joita ei kohtaa joka päivä