We're going up up up up up up!

Koska logopedian pääsykokeet ovat aiheuttaneet jonkin verran liikennettä täällä meikäläisen blogissa, päätin kirjottaa vielä lyhyesti myös siitä pääsykokeiden toisesta vaiheesta, jonne onnekkaat ihimiset ovat ehkä jo kutsunsa saaneet. Niille, jotka jäivät iliman sitä kultaista lippua, sanon lohutukseksi, että ei se mitään, ensi vuonna uuestaan! Tuntuu ehkä nyt maailmanlopulta, mutta siitä seleviää kyllä, ajan kanssa. Seuraavana vuonna tiiätte minkäläinen se pääsykoe ja tilanne on, sekä ootta keränneet vuojen enemmän kokemusta. "Välivuosi" kannattee myös käyttää mahollisimman tarkkaan hyö'yksi, jos saatta jonku toisen opiskelupaikan, niin ottakaa se vastaan. Jos mahollista, opiskelkaa jotain pääsykokeiden kannalta hyödyllistä tai tehkää töitä. Nauttikaa, eläkää. Elekää ainakaan jääkö makaamaan tai tyhyjäkäynnille. Alottakaa kokeisin valamistautuminen hyvissä ajoin, tehkää tarkemmat suunnitelmat ja miettikää, missä mokasitte nyt ja minkä voitte ensi vuonna tehä paremmin. Yyrittäminen yleensä palakitaan lopulta, jos kyseessä on juuri se oikia ala itelle. Ja mikä tärkeintä, teijän ei vaan ollu vielä tarkotettu alottaa niitä opiskeluja. Omassa ryhymässäni on sellaisia naisia, joiden kanssa on tullu semmone olo, että juuri näin sen pitikin mennä. Näiden ihanien naisten kanssa, tässä ja nyt. :) Mitä olisinkaan missannu, jos oisin päässy jo sillon heti opiskelemaan, ko ekan kerran hain!

Kevennän tätä juttua kivoilla kesäkuvilla!

Sitten siihen pääsykokeiden toiseen osioon: (varotan jo etukäteen, seuraa romaani.)

Ihan ensimmäiseksi sanon, että mikäli kutsu on tipahtanut postilaatikosta ja audiogrammia ei vielä ole, niin nyt kipin kapin semmonen hommaamaan esimerkiksi terveyskeskuksesta tai yksityiseltä lääkäriasemalta! Jos kuulo on normaali eikä mitään erittäin pahaa kuulovikaa tai kuulon alenemaa tai muuta sellaista ole, audiogrammista ei kannate turhia stressata, sillä puheterapeutin ammatti vaatii normaalin kuulon, ei mitään virheetöntä superkuuloa. ;) Ja sitten rustaamaan sitä sivun mittaista kirijettä itestään. Kirjeen muotoon ja ulukoasuun sekä kertomiinsa asioihin kannattaa panostaa ja sitä kannattaa miettiä ja hioa, sillä se on ensimmäinen konkreettinen asia, jonka haastattelijat hakijasta saavat ja sitä käytetään perustana toisen päivän haastatteluosiossa. Kirjoita siis hyvin ja huolellisesti (ite pitäisin meleko rohkiana vetona omalla murteella kirijotettua kirjettä, mutta jokainen kokeilkoot tämmöstä tehokeinoa täysin omalla vastuulla!), muista hyvä kieliasu ja pyri ilimaisemaan itsesi selekiästi, tiiviisti ja persoonallisesti, niin että toisit mahollisimman hyvin kirjeessä esille itseäsi. Mieti, mikä on tärkiää mainita ja mikä ei niin tärkiää ja vastaa ainakin kaikkiin ohojeistuksessa pyyettyihin asioihin. Kannattaa siis tosissaan työstää sitä tekstiä, eikä välttämättä hyväksyä heti ensimmäistä valamiiksi saamaansa versiota.

Suunnitelkaa myös hyvissä ajoin, millä matkustatta ja missä majotutta, mikäli jou'utta tulemaan toiselta paikkakunnalta pääsykokeisiin. Miettikää, millä pääsettä yliopistolle (taksi, bussi, oma kyyti) ja tarkistakaa esimerkiksi bussivuorot ja järkevästi kulukevat linjat, oikiat pysäkit, salit joissa pääsykokeet pidetään ja niin ees päin. Järkevää on vilikasta karttaa (Google mapsilla on hyvä kattoa miltä vaikkapa määränpäässä tai oikialla bussipysäkillä pitäis näyttää) ja kirijottaa itelle muistettavia kadunnimiä ja aikatauluja ylös. Muistakaa hommata maholliset vapaat töistä ja varata juna/lentoliput hyvissä ajoin. Käytännön asioita ei kannate jättää viime tinkaan, ja itelle mahollisesti täysin vieraassa kaupungissa on helepompi toimia, ko on selevitelly asiat etukäteen. Näin myös riski myöhästymiseen minimoidaan. Ja mikä tärkeintä, ko nämät asiat on hoijossa, voi keskittyä kaikista parhaiten siihen ite olennaiseen.

Oikia asenne, reipas mieli ja runsaasti itteluottamusta ja hieman uteliaisuutta -
näillä eväin kohti tuntematonta!

Sitten yleensä ite pääsykoepäivästä. Suosittelen olemaan hyvissä ajoin paikalla, keskustelemaan rohkiasti muiden hakijoiden kanssa ja mikäli ylimääräistä vapaa-aikaa on (kuten esimerkiksi minulla oli melekeen koko päivä, sillä haastattelu oli aamusta ja ryhymätehtävä vasta iltapäivällä) tutustumaan yliopistorakennukseen ja käymään syömässä jossain lipaston ravintoloista. Vesipullo ja omat eväät voi myös olla fiksu veto, meijän pääsykoepäivänä lämpötila Oulussa kohosi lähemmäs kolomiakymmentä... Paikalla on myös luultavasti vanahempien vuosikurssien opiskelijoita, jotka tarjoilee virvokkeita (Oulussa meijän Communicafeessa oli keksiä, teetä ja mehua) ja myös heidän kanssaan on mahollisuus keskustella. Toki ei ole väärin myöskään ottaa aikaa ittelleen, mikäli yksinoleminen ja oma rauha auttaa keskittymään päivään paremmin, ittekin tsillailin aika palijon myös itekseni ja kattelin lipaston menoja. Päälle kannattaa pukia sellaiset vaatteet, joissa on mukava ja ittevarma olo, sekä heleppo olla. Jos siis olet tennarityyppiä, ei ole mitään järkiä pukia pääsykokeisiin korkkareita. Omannäköiset, siistit vaatteet ja siisti olemus riittävät aivan hyvin. Ei yli- tai alipukeutumista. Joskus olen myös kuullut sellaisen vihijeen, että kannattaa kiinnittää huomiota, minkälaiset kengät laittaa erilaisiin haastattelutilanteisiin jalakaan, sillä kengät ovat kuulemma asia, mihin vastapuoli kiinnittää ensimmäiseksi huomiota uuessa ihimisessä.

Tuokaa parhaat puolenne esiin niinkö tämä perhonenki!

 Oulussa toinen vaihe jakautui kolomeen osaan (olettaisin että myös muualla mennään suurin piirtein samalla kaavalla), joita olivat haastattelu, puheterapeutin tapaaminen ja ryhymäkeskustelu. Haastattelun kesto oli noin 15 minuuttia, ja siinä tosiaan käytetään pohojalla sitä ittestä kirijotettua kirjettä. Kysymyksiä saattaa siis tulla laidasta laitaan, mutta uskoisin että niiden tarkoituksena on selevittää, oletko tosissaan motivoitunut hakija. Kannattee ehkä valamiiksi miettiä esimerkiksi juuri sellaisia asioita, kuten miksi haluaa opiskelemaan juuri logopediaa eikä jotain muuta, mitä logopedia omasta mielestä käytännössä on, miksi juuri valitsemalleen paikkakunnalle, mitä tekisi jos ei pääsisikään nyt opiskelemaan, onko valamis viettämään pitkiä päiviä yliopistolla ja opiskelemaan ahkerasti ja niin edelleen. Muistakaa olla hermoilematta liikaa ja olemaan oma ittenne, sekä ottakaa rohkiasti kontaktia haastattelijoihin ja vastatkaa reippaasti kysymyksiin.

Puheterapeutin tapaamista ei mielestäni varsinaisesti voi "reputtaa", ellei ole jotain todella vaikiaa ongelmaa puheen- ja äänenkäytön kanssa, joka estäisi puheterapeuttina työskentelyn. Lievät s-viat tai äänenkäytön ongelmat eivät ole este, lähinnä tässä vaiheessa kartoitetaan mahollisia hiottavia juttuja tulevia opintoja ajatellen. Ittehän olen siis ollu s-ryhymässä fiksaamassa omaa ässääni. Puheterapeutille annetaan audiogrammi ja hänen kanssaan tehään pieniä tehtäviä, kuten luetaan ääneen ja tuotetaan erilaisia äänteitä, ei siis mitään supervaikiaa tai ihimeellistä. Turhaa ei siis kannate sitäkään jännittää. :)

Esimerkki siitä, miten ei kannate pukeutua pääsykokeisiin. :)

 Viimeisenä osiona päivään kuuluu ryhymätehtävä. Ennalta jaetuille ryhymille annetaan muutama artikkeli tai jokin teksti liittyen johonkin aiheeseen, ja jokaisella on pieni hetki tutustua teksteihin itsenäisesti. Tämän jäläkeen paperit kerätään pois ja ryhymän tehtävä on itsenäisesti kehittää muutaman hetken ajan keskustelua aiheeseen liittyen. Seuraamassa olevat arvijoitsijat eivät osallistu keskusteluun mitenkään, vaan homma on täysin hakijoiden käsissä. Tässä vaiheessa olisi tärkiää osoittaa omat vuorovaikutustaitonsa, eli sen, että saa suunsa tarvittaessa auki, mutta osaa myös ottaa toiset huomioon ja kuunnella heitä. Keskustelun sisällöllä tai mielipiteiden "hienoudella" ei niinkään ole väliä, vaan sillä, että löytää jotain sanottavaa ja kykenee osallistumaan ja luomaan keskustelua. Kultainen keskiväylä on tässä mielestäni se paras vaihtoehto, puhu, mutta älä liikaa, äläkä ainakaan toisten päälle. Kuuntele myös toisia ja kommentoi heidän sanomisiaan. Voit myös olla eri mieltä kuin muut. Tilanne kannattee ajatella ihan tavallisena keskustelutilanteena ja olla mahollisimman rento, oma ittensä ja aito. Minkäänlainen feikkaaminen tai päteminen ei kannate, sellaisen läpi nähdään kyllä välittömästi. 

Ja luonnollisesti koko päivän kannattee puhua mahollisimman selekiästi ja riittävän kuuluvalla äänellä. Muistakaa myös hymy ja nauru, sekä hyvät käytöstävät. Silimiin kattominen ja reipas kättely kertoo ihimisestä aika palijon.

Siinäpä minun vihijeet ja ohojeistukset! Tsemppiä kaikille, joilla tuo koitos on eessä, ja muistakaa olla ressaamatta liikoja! Uskon vakaasti, että mikäli ihiminen tosissaan haluaa opiskelemaan jotain, se ei kyllä jää valitsijoilta huomaamatta. Muistakaa luottaa itteenne ja ajatella, että hoijatta homman kotio. Ite ajattelin, että valituksi tuleminen on minulle ainut vaihtoehto, enkä suostu hyväksymään mitään muuta. Hyvä te, ootta päässy jo näin pitkälle, ja kun vielä selevitätte tämän viimisen "esteen" niin lopputulos kyllä sitten palakittee, minä lupaan. :) Voisin muuten tulla tsemppaamaan oululaisia hakijoita ihan paikan päälle, muttako oon pääsykokeiden aikaan valitettavasti seikkailemassa muilla main. 

Näin voit palakita ittesi rankkojen pääsykokeitten jäläkeen. ;)

 PS. Valituksi tulleitten nimet julukastaan netissä varmaan joskus ennen juhannusta, eli siihen asti voitta olla ihan rauhassa. Asuntohakemuksia ja muita kannattee laittaa varmuuen vuoksi vetämään jo valamiiksi ja muutenkin suunnitella, miten elämä lähtee rullaamaan jos ja kun opiskelemaan pääsee. Kannattee miettiä myös sitä, mitä tekee, mikäli ei tulisikaan nyt valituksi, mutta yleensäkään ei kannate huolehtia liikoja. Ainaki minä oon huomannu, että elämällä on tapana sutviutua tavalla, tai toisella!

Briefly in English: How to survive from the second point of the entrance examination of logopedics.

Kaikki on uutta, ja samalla vanhaa.

Koska minulla alakoi tänään viimisten Logopedisen arvioinnin I:sen luentojen ja harkkojen jäläkeen hiihtoloma, päätin että on aika viimeistellä julukasukuntoon niitä logopedian pääsykokeita koskeva juttu. Kuten ihimiset varmaan tietääkin, meisi siis opiskelee puheterapeutiksi Oulun yliopistossa ensimmäistä vuotta, joka pikkuhilijaa alakaa kääntyä jo voiton puolelle. Ihan siitä ilosta, että tämä on meisille ensimmäinen kevät aikoihin iliman pääsykoeressiä, aattelin vähän kirijotella siitä, miten itte aikanaan pääsykokeisiin valamistau'uin. 

Eli joo. Meikäläinen pääsi opiskelemaan vasta toisella yrittämällä, mikä on kuulemma hyvin yleinen juttu logopediaan hakiessa. Toisaalta meijänki vuosikurssilla on neljä tyvärtä, jotka on päässeet opiskelmaan suoraan lukion penkiltä, eli ei sekään mikään mahottomuus ole. Jälkeenpäin katsoessani sitä ekaa valamistautumiskevättä voin kyllä sanoa, että lukemiseni oli ihan liian epäsäännöllistä, suunnittelematonta ja ehkä sitten vähäistäkin, enkä oikiastaan tiennyt, että mihin keskittyä.Tuli myös aavistuksen yllätyksenä mitä kaikkia, ja miten pikkutarkkoja, pääsykokeessa kysyttiin. Naiivisti kuvittelin, ettei minun tartte mitään erillisiä lukusuunnitelmia tehä, vaan osaan kyllä säädellä omaa lukemistani ilimankin. Opiskelutekniikkana toimi yksinkertaisesti lukeminen ja muistiinpanojen tekeminen. Pääsykokeen jäläkeen tiesin, ettei kutsua jatkoon ole herumassa, sen verran epävarma olo kokeen jäläkeen nimittäin jäi. No, harmittihan se, masensi pitkän aikaakin, mutta ei kuitenkaan lannistanut, vaan laitoin Kommun ja kirjoittamani muistiinpanonivaskan pahavilaatikkoon ja päätin, että ensi keväänä net kaivetaan sieltä uuestaan ja aletaan taas urakoida. Pääsinhän sitten kuitenki varavaihtoehtooni Lapin yliopistoon lukemaan mediakasvatusta pääaineena, ja vietin varsin unohtumattoman vuojen Roissa, tutustuin ihimisiin, joihin tuskin olisin tullut muuten tutustuneeksi ja näin. Ei mennyt hukkaan ensinkään.

Maisemaa Rovaniemen kämpän ikkunasta.

No, seuraavana keväänä edellisestä viisastuneena ja osittain siksi, että pohojalla oli nyt yliopisto-opiskelukokemusta ja toisaalta myös sen takia, että täytyi kevät sekä opiskella että lukia pääsykokeisiin, päätin aikatauluttaa lukemiseni tehokkaammin. Koska kevään opinnot täytyi hoitaa alta pois, jäi meikäläiselle varsinaista lukuaikaa kohtuullisen vähän. Niinpä tein kalenteriin tarkat lukusuunnitelmat siitä, mihin mennessä mikäki osa Kommusta ja IFA:sta pitää olla luettuna. Luin päivittäin usiamman tunnin, katkaisin lukemisen välissä syömiseen, kaupassa käyntiin jne. ja jatkoin sitten hetken levähdettyä taas. En suuremmalti kellottanut lukemiseni määrää, sillä pidin tärkeämpänä sitä, että lukemisen laatu on hyvää, kuin että montako tuntia olen lukenut. Useimpina päivinä saattoi kuitenkin vierähtää 4-6 tuntia kirjojen parissa. Oman kämpän rauha myös vaikutti lukemiseen positiivisesti, ei oikiastaan ollut muutakaan tekemistä, eikä tullut toisten ihimisten häiritsemäksi. Itte myös työskentelen paineen alla paremmin kuin jos aikaa olisi määrättömästi. Jos minulla on liikaa aikaa, alan lipsua ja huomaan vetelehtiväni sen sijaan että tekisin ahkerasti töitä. Luin myös viikonloppuisin, mutta pääasiassa keskitin aktiivisimman lukemisen viikolle, jotta viikonloppuisin saatoin palkita itseni rentoutumisella ja antaa aivojen myös levätä.

Pahoinpidelty Kommu, osa 1.

Pääsykoekirjat olivat minun hakiessani tosiaan vielä Kommunikoinnin häiriöt eli tutummin Kommu tai vihiriä kirja, sekä Ihmisen fysiologia & anatomia eli IFA, josta luettavaksi oli rajattu tietyt alueet. Kommun ostin omaksi jo ensimmäisenä vuonna hakiessani ja IFA:n lainasin kirjastosta ja tein sen alueista ittelleni kattavat muistiinpanot. Niinpä nämät materiaalit olivat valamiina vähän helepottamassa luku-urakkaani. Lisäksi lainasin tädiltä IFA:n iänvanahan painoksen ja käytin sitä myös lukemiseni tukena. Opiskelutekniikoina käytin lukemista, alleviivausta ja yliviivausta eri värein, omia huomioita ja kokoavia listoja sekä selventäviä kaavioita yms. Opettelin esimerkiksi kaikki ihimisen aivohermot kirjottamalla niistä listan jossa oli nimet, latinankieliset nimet, tärkeimmät tehtävät ja hermotukset jne. Kirjotin  myös Kommusta käsin muistiinpanot. Net kappaleet, joista en teheny muistiinpanoja, kävin kynän ja viivottimen kanssa läpi ja alleviivasin sekä yliviivasin asioita, kirjottelin sivujen laitoihin omia huomioita ja muistiinpanoja. Lisäksi pidin lukiessani mielessäni koko ajan ajatuksen siitä, mitä siellä kokeessa mahdollisesti voitaisiin kysyä ja tein mielessäni omia väittämiä. Sisäistin ja opettelin ulkoa. Ulkoa muistettaviin asioihin kehittelin omia, mitä älyttömimpiä muistisääntöjä.

Pälläilyä Rovaniemen kämpillä, taustalla kone ja pääsykoematskuja.

Kaikki keinot ovat siis sallittuja ja pääsykokeisiin nyt valamistautuvalle antaisinkin ohojeeksi sen, että etsi itsellesi parhaiten sopivat lukutekniikat, -ajat ja -paikat. Älä tuijota tuntimäärää, vaan lukemisesi laatua ja sitä, että keskitytkö opiskelemaasi ja sisäistätkö asiat oikiasti. Muistiinpanot, omat merkinnät ja kaikki konkreettinen tekeminen varmasti helepottavat oppimista. Jos ruoka tai musiikki auttaa ja motivoi, käytä niitä. Tee vaikeista käsitteistä lista, pyydä kaveria kuulustelemaan, piirrä. Googlaa jos jokin asia tuntuu vaikealta tai epäselvältä. Lukusuunnitelman tai lukujärjestyksen tekeminen on mielestäni ihan must juttu. Iliman sitä tulee heleposti lipsuneeksi ja kuvittelee lukevansa riittävästi, vaikkei lukisikaan. Toisaalta vaarana on liiallisen määrän hamstraaminen kerralla, jolloin lukemisen laatu kärsii. Selekiästä, kalenteriin merkatusta lukusuunnitelmasta on myös heleppo seurata, miten lukeminen edistyy. Ja tärkeintä, älä unohda aina välillä palauttaa mieleen jo aiemmin opittua ja luettua, eli muista kerrata! Itselläni toimi parhaiten systeemi, jossa luin Kommua ja IFA:a vuorotellen. Näin kummankaan kirjan asiat eivät päässeet lipsahtamaan mielestä, vaan pysyivät tuoreena mielessä. Ensimmäisenä vuonna luonnollisesti olin yrittänyt lukia peräjäläkeen...

Pahoinpidelty Kommu, osa 2. :D

Ja sokerina pohojalla, älä ole liian ankara ittiäsi kohtaan. Toki opiskelupaikka on sen verran hyvä investointi, että hetkittäinen sosiaalisten suhteitten ja menojen uhuraaminen kyllä kannattaa (ite skippasin muun muassa parhaan kaverin tuparit toisella paikkakunnalla), mutta ei piä unohtaa rentoutumista ja totaalista irrottautumista pääsykoekirjoista aina välillä. Aivot tarvitsevat myös lomaa pystyäkseen prosessoimaan sen kaiken tiedon ja into sekä motivaatio lukemiseen säilyy, ko muistaa piettää myös vapaata. Pääsykokeisiin lukevat kaverit toimivat myös mainiona vertaistukena ja motivaation lähteenä. Jos sellaisia ei omasta takaa löy'y, niitä voi etsiä vaikkapa Abitreenin Logopedia 2012 -keskustelusta. Tuolta keskustelusta silimäilin itelleni myös palijon vinkkejä lukemiseen ja siihen, mitä voidaan kysyä. Kyllä, väittämä saattaa koskia vaikka K-vitamiinin kehittymistä paksusuolessa. Luonnollisesti tärkeimpiä juttuja ovat tulevan ammatinkin kannalta merkittävät osat ihmiskehoa, kuten suu, kurkunpää, hengitys, aivot ja korva, aistitoiminnot ja hermot.

Tsemppiä kaikille! :) Meijänki vuosikurssilla on vaikka minkä näköstä menijää, joten ikä, työt tai toisen alan opiskelut/kirjoitukset eivät ole mikään este. Jos motivaatiota ja kiinnostusta löytyy, niin unelmansa eteen kannattaa tehä töitä! Mikäli tämä on oikiasti se oma ala, niin pääsykoeuurastus kyllä palkitaan sitten ko opiskelupaikka aukiaa. Itte oon ainaki niin omalla alalla, ja päivääkään en ole valintaani katunut. Opiskelu on rankkaa, mutta jos seleviää tuosta pääsykoemankelista, seleviää myös varmasti opiskelusta. Monesti saattaa huomata jopa nauttivansa niistä. :DDDD Ja joskus toisinaan ei niin palijon...

JA JÄTKÄT HOI. Logopedia on meleko naisvaltanen ala, mutta myös miehistä vahavistusta kaivataan. Rohkiasti vaan yrittämään, muutamalla vuosikurssilla on jopa yksi miehisen sukupuolen edustaja.

PS. Jotain se kertonee tuon pääsykoerumban rankkuudesta sekin, että kuvia tuolta keväältä ei juuri ollu, ja muistikuviaki hallitsee se pänttääminen ja sitten net välissä vietetyt hyvät hetket, kuten lenkit keväisellä Rovaniemellä Sannan, Monan ja Utun kans. Mutta kaikki net vähäiset muistikuvat ovat kyllä hyviä. :)

Briefly in English: If you get throw the hell called entrance examination, the world of logopedics is all yours. Study hard, it's worth of it, I promise.

Generation dead.

Tämä pisti miettimään asioita oikeen urakalla tänään. Ja tulin siihen tulokseen, että kait minäkin voin jotaki aiheeseen liittyen kirjottaa. Kyseinen blogi oli hirviän surullista luettavaa, ittellänikin ko on tausta koulukiusattuna, mutta minä selevisin siitä ja tuntuu pahalta, että joku toinen ei vaan ollutkaan niin vahava. Vaikka eihän sen koulun pitäisi olla mikään helevetin ihimisen kestävyysmittari. En tiiä miksi, mutta olen kokenut hirviän vaikiaksi kirjottaa asiasta tänne, mikä on hyvin hämmentävää, ko en ole koskaan naamatusten kokenut minkäänlaiseksi ongelmaksi puhua asiasta ihimisten kanssa ja usein sen mainitsen jo pelekästään siksi, että tietyllä tapaa se määrittää minua edelleen. Oon näin vanahemmalla iällä pohtinut, että meikän sosiaalisen elämän ongelmat, kuten tietynlainen ihimispelko, kyvyttömyys luottaa ja uskoa toiseen ihimiseen ja muut tämmöset, juontaa juurensa noilta kiusaamisajoilta. Minä en oo kokenu onneksi mitään fyysistä väkivaltaa, ainuastaan henkistä, vaikka toisaalta minusta onki ihan turha lähtiä erottelemaan väkivaltaa sen kummemmin, sillä yhtä lailla se satuttaa aina ja jättää jäläkensä ihimiseen. Oli net arvet sitten fyysisiä tai henkisiä.

Olen monta kertaa miettiny, että net ihimiset, jotka sai minut tuntemaan oloni välillä aivan helevetin pahaksi, tuskin ovat etes koskaan tajunneet aiheuttamaansa tuskaa. Ja en tiiä, miksi haluan olla niin ymmärtävä ja anteeksiantava, mutta olen itte päättänyt olla muistelematta niitä asioita, tavallaan antanut anteeksi sen. Ehkä se johtuu osittain siitä, että jollain tapaa pääsin siinä hommassa niskan päälle heittämällä itte bensaa liekkeihin. Että kerta nyt puhutaan paskaa ja naureskellaan ja kerta minä oon niin omituinen, niin veetäänpäs sitten ihan kunnolla överiksi, että varmasti on jotain mistä puhua. Koin olevani jotenki niitten ihimisten yläpuolella, ettäkö minä vähän provosoin niin voi luoja, nethän kyllä jaksaa jauhaa, ja sille ei voi ko nauraa, vaikka ilikiät sanat aina naarmiki, välillä vähän syvemmältäkin. Ja loppujen lopuksi sitten se, mikä ei tappanut, sattu kyllä ihan helevetisti, mutta vahvisti. Enkä minä jaksa olla vihainen enää.

Voisinhan minä olla katkera. Kieltäytyä kommunikoimasta niille ihimisille, jotka joskus oli paskoja meikää kohtaan, tai vielä pahempaa, kostaa takaisin. Mutta mitäpä se hyöväisi. En ole kiinnostunut vajoamaan niin säälittävälle tasolle. Monien niiden jätkienkin kanssa, jotka aikoinaan ovat meikälle huuelleet ties mitä, olen tekemisissä nykyään ja voin myöntää, että suurin osa on ihan mukavia kavereita, eikä minua yllätä tippaakaan se, että osa ei ees muista meikää. Sellaisina hetkinä, ko joku pyytää lähtemään kanssaan kahaville ja valittelee ettei kyllä mitenkään päin muista sieltä kouluajoilta, kun itte satut muistamaan varsin hyvin, on mielessä käynyt että ehkä pitäisi paiskata päin naamaa "ai, nä et muista minua, no kuuleppa, minä kyllä muistan sinut ja kiitos kaiken sen paskan jonka aikanaan sain sinulta niskaan, ei kuule palijoa kiinnosta" mutta aina olen jättänyt sanomatta. Ehkä olen liianki kiltti, mutta niin. Taijan vaan tietää sanomattaki, että jokainen niistä olisi luultavasti ihan aidosti pahoillaan sitä, että oli idiootti aikanaan, mutta tuskin se niitä sen suuremmin liikuttaisi. Eikä net pojat ees ollu ollenkaan pahimmasta päästä. Eikä sen puoleen, en minä vaan oikiasti jaksa kenellekään muutenkaan sukupuoleen tai mihinkään kattomatta olla katkera, eiköhän meistä jokainen ole typerä joskus ja ansaitse toisen mahollisuuen. Muutenkaan en halua kattoa asioita liian mustavalakosesti.

Vaikka minun ihimissuhteitani luultavasti leimaaki tietynlainen epäluuloisuus koko lopun elämäni, ja teen joka päivä työtä sen eteen, että oppisin luottamaan toisiin ihimisiin. Uskon edelleen hyvin vahavasti, ettei suurin osa ympärilläni olevista ihimisistä kattele minua sen takia, että niillä oikiasti kiinnostaisi, vaan päin vastoin, oikiasti net ei ees tykkää minusta. Ihan vammasta, tiiän, mutta en vaan voi sille mitään, että olen aina pikkusen varpaillaan ja karvat pystyssä. Ja mitä tulee ihimissuhteisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa, pelekään enkä luota ja välillä tuntuu, että vaikka haluaisin sitoutua, olen ihan totaalisen sitoutumiskammoinen. Ja kun muka yritän suojella itteäni pettymyksiltä ja siltä että sattuu, sen suojelemisen ja rimpuilun kautta päädyn yleensä vaan satuttamaan ittiäni entistä enemmän. Sitä paitsi, sen ainuan kerran ko oikiasti olen uskaltanut luottaa ja olla täysin avoin, tuli vaan turpaan. Tuli aika mahoton takapakki, enkä tiiä kauan se toipumistyö oikeen kestää, ko ole vieläkään valamista. Joskus mietin, että onkohan valamista ikinä. 

Kaikesta huolimatta ja ehkä juuri kaiken takia en kuitenkaan missään nimessä hyväksy minkäänlaista koulukiusaamista missään muodossa. Välillä olen ihan valtavan vihainen ja epätoivoinen kun tuntuu, että maailmassa tapahtuu kaikkia pahaa, enkä ite voi tehä asialle mitään. Jotenkin tuntuu, että vuosi vuojelta kiusaamisjutut muuttuu vaan pahemmiksi ja kouluissa tehään entistä hirviämpiä ja julumempia asioita. Syyksi kiusata tuntuu riittävän ihan mikä vaan, pääasiallisesti kuitenki se erilaisuus, mikä on ihan käsittämätöntä, ko kukaanhan meistä ei ole samanlainen ko toinen. Itelläni kyllä vituttaisi, jos maailman kaikki ihimiset ois täsmälleen samanlaisia ko meisi. Ja vaikka kiusaamisesta, sen seurauksista ja kaikesta puhutaan kouluissaki niin älyttömän paljon, niin miksei se tunnu vaikuttavan noihin lapsiin/nuoriin mitenkään? Ja miksei opettajat vaan osaa reagoida tarpeeksi? Itekin pystyn kyllä osittain allekirjottamaan sen, ettei opettajilla ole kiinnostusta tai voimia tai mitä ikinä se puuttuminen nyt vaatisikaan, mutta omaksi onnekseni kohalle on osunut myös muutama äärimmäisen fiksu ja ymmärtäväinen opettaja. Eivät hekään palijoa siihen kiusaamiseen pystyneet puuttumaan, mutta minulle riitti, että he sentään tunnustivat sen olemassa olon. Ei siihen vaadittu kuin pari rohkaisevaa sanaa ja tunnustus siitä että hei, minä olen huomannut tilanteen, et ole yksin vaikka siltä tuntuukin. Valitettavasti kuitenkin suurin osa opettajista ei tunnu joko ees huomaavan mitään, tai sitten ei vaan halua tehä sitä. Oonpahan joskus aikanaan kokenut senkin, miltä tuntuu ko joutuu koulukiusatuksi opettajan toimesta. Ja se on kyllä semmonen asia, mihin minun anteeksiantokykyni ei riitä varmaan ikinä. Sen, että epäkypsä lapsi tai nuori kiusaa toista, voi vielä ehkä jotenki jollaki tasolla ymmärtää, mutta se, että aikuinen ihiminen simputtaa lapsia, täysin tahallisesti, on minulle aivan käsittämätöntä.

En tiiä. Niin palijon kysymyksiä vailla vastauksia ja niin suuria ja vaikeita asioita, joiden äärellä oma vaikuttamiskyky tuntuu täysin olemattomalta. Yritän kuitenki kantaa korteni kekoon ainaki sitä kautta, että kiusaamisesta voitaisiin puhua avoimesti. Ehkä se avoin keskustelu ja asioista puhuminen saa ees jotaki aikaseksi. Jos ees yksi ihiminen herää keskustelun kautta huomaamaan jotain, on se enemmän ko sata jänistä. Ja toisaalta haluan mahottoman iloisena julistaa myös sitä, että tällä hetkellä tuolla korkiakoulutasolla opiskellessani voin olla aivan suunnattoman onnellinen, koska meillä on koossa ihan mahtava porukka, jossa ketään ei hyljeksitä tai syrjitä, ihimisten välillä ei ole turhaa kitkaa ja kaikki pystyvät työskentelemään toistensa kanssa ja ryhymähenki on mitä loistavin. Se ei nykypäivänä oo mikään itsestäänselevyys, ees sillon ko ollaan yliopistossa. Voin kertoa, että elämäni ensimmäistä kertaa ei tarvitse jännittää tai pelätä "kouluun menemistä".

Huh, tulipas tästä romaani. No mutta, tässäpä vielä tälle päivälle joulukalenteri ja sitten minä lähen miettimään, että mitä kotoiluun liittyvää voisin tänään touhuta. Ulukonaki on inhottava märkä sää, joka syö lumet puista ja saa koko maailman näyttämään jotenki suttuiselta. Uusi, puhas ja pehemiä lumi (jossa voisi vähän riehua :D ) oisi palijon mukavaa! Taikka kunnon pakkanen. 

15. Tahtoisin jotakin kautta ihan konkreettisesti tehä työtä, jolla voisin vaikuttaa koulukiusaamiseen. Muutenkin kaikenlainen ihimisläheinen toiminta kiinnostaa, olen huomannut ittessäni piirteen "pelastaa" ja auttaa ihimisiä. Usein näen ihimisissä potentiaalia ja paljon hyvää kehittyä vaikka miksi, ja yritän melekeen epätoivoisesti saaha kyseisen ihimisen huomaamaan sen itteki. Ei liene mikään ihime siinä suhteessa, että meikästä tulee puheterapeutti.

Vedettiin suoriksi mutkat.

Hyvää sunnuntaipäivää vaan kaikille. Rauhallista päivääni on häirinnyt nyt kovasti linkki, jonka satuin aukasemaan Facebookissa.

http://www.lapinkansa.fi/Lappi/1194706437684/artikkeli/nuorukainen%20kaahaili%20sallassa.html 

Tommoset jutut panee vituttamaan aika rankasti. Mikä ihimeen keskenkasvuisuus noita jätkiä oikeen vaivaa? Ihan niinkö se, että pelleilet liikenteessä ja vaarannat siinä, et ainuastaan oman, vaan myös ihan viattomien sivullisten hengen, oisi jotenkin valtavan hienoa! Jumalauta, se autolla leikkiminen ei tasan osota mitään muuta ko idioottimaisuutta ja suunnatonta lapsellisuutta. Ite henkilökohtaisesti en ainakaan tunne ainuttakaan naista, johon tekisi vaikutuksen se, jos jätkä kaahailee ja leikkii liikenteessä. En tiiä, ehkä se vetoaa johonki viistoistavuotiaisiin, mutta kukaan älykäs aikuinen tuskin vakuuttuu siitä, miten lujaa uskallat kaahata tai ootko niin kova jätkä, ettet käytä turvavyötä. Se, että on ihan totaalinen ääliö, ei kyllä tee kenestäkään niin mitenkään päin kovaa! Millon nuille iskostus päähän, että auto ei oo mikään leikkikalu ja liikenne semmone paikka, missä voi pälläillä mielin määrin? Jatkuvasti sattuu ihan liikaa onnettomuuksia, joissa osallisena on nuori kuski, liian kova vauhti ja näin. En tiiä muista, mutta minä en ainakaan haluaisi elää loppuelämääni se kontollani, että tapoin tai vammautin loppuelämäksi autolla leikkiessäni jonku viattoman sivullisen, tai vielä pahempaa, jonku kyydissä olleen kaverin.

Ikävä tuottaa pettymys, mutta tet, tai met, tai kukaan meistä, ei ole kuolematon ja aina voi sattua jotaki, vaikka luulisit osaavasi ajaa kuinka hyvin tahansa. Pelekällä tuurilla en lähtis kokeilemaan, saattaapi tulla turpiin ja lujasti. 

Täytyy olla pää aika vitun umpiluuta jos ensin pitää sattua jotain, ennenkö uskotaan että se auto ei todellakaan ole mikään helevetin lelu. Nuille tietynlaisille tapauksille ei vissiin pitäisi antaa sitä ajokorttia ennenkö net täyttää kolomekymmentä tai jotenki jollaki tasolla osottaa olevansa tarpeeksi kypsiä kyetäkseen ajamaan autolla iliman, että jatkuvasti vaarantavat oman ja kanssaeläjien hengen siellä liikenteessä. Helevetin huntalot!

Ite arvostan kovasti miestä, jonka kyydissä ei tarvitse pelätä. Jos joskus tekee yhen käsijarrukäännöksen, ajaa satasen alueella sataa kymmentä tai jotain muuta pientä, ei se maailmaa kaada, kuhan tajuaa omat rajansa ja ennen kaikkea sen, ettei idioottimaisuuttaan ja täysin turhaan vaaranna omaa ja muiden turvallisuutta. Jos kiinnostaa autoilla ruveta leikkimään, niin voi ostaa vaikka pleikkarin ja jonku rallipelin. Tai jos tarvii opetella tuntemaan niitä omia rajoja, voi mennä tekemään sen jonneki, missä ei oo vaaraksi muille, eikä helevetti keskelle kylää liikenteen sekaan. Olen kuitenki vielä sen verta nuori, että en ole ihan vielä valamis kuolemaan, enkä varsinkaan sen takia, että jonku mielestä oli vitun nerokas ajatus ruveta auton ratissa kokeilemaan että mitenkähän hyvin se perse nyt lähtee luisuun. Saattaa muuten lähtiä luisuun koko helevetin auto, nimimerkillä paikalla näkemässä, kuinka nätisti auto pyörähti sohojon päälle nousun jäläkeen ojaan. Ja voin muuten sanoa, ettei naurata yhtään, ko huomaat että vastaantuleva auto heittelehtii holtittomasti.

Ja miksi met naiset useimmiten huuetaan ja saarnataan tämmösistä asioista? Koska useimmiten siellä ratin takana kuitenki istuu joku semmone ihiminen, josta met kovasti välitetään ja jonka tulevaisuus ja hengissä säilyminen ei oo meille ihan sama. Tätäkin on ilimeisesti äärimmäisen vaikia käsittää. Ja luonnollisti nämä kaikki samat asiat pätee todellakin myös niihin huntaloihin naisiin auton ratissa, joita ite en onneksi tunne ainuttakaan.

Nyt minä jatkan tätä "rauhallista" sunnuntaitani pyykinpesun ja opiskeluhommien parissa. Pitänee ehkä illan päälle käyä rauhottavalla kävelyreissulla, meinaa nyt vähän siihen malliin kohista korvissa. Ja pahoitteluni kirosanojen suunnattomasta määrästä! Niitä valitettavasti asuu meikäläisen itseilmaisussa meleko palijon.

Naurattaako?  Minua ei.

But I'm not afraid because I'm a rider.

Mistä tunnistaa logopedin? Se harrastaa liikuntaa ja laulamista, istuu massaluennoilla eturivissä (saattaa toki nukkua silimät auki siellä, sekin on joka logopedin oiva perustaito) ja polokee pyörällä kypärä päässä! (Paitsi että kielitieteen luennolle se hipsii auttamatta myöhässä kahavimotin kans ja piiloutuu teatraalisesti huokaillen ihimisten taakse neulomaan sukkaa.)

Mutta. Tämä (meleko osuva kuvaus, mitä oon pientä galluppia meijän keskuuessa teheny, niin melekeen jokainen täyttää kriteereistä ainaki yhen, usiammat melekeen kaikki) johdattelee meijät tämän päivän kuumaan aiheeseen, nimittäin, tadaa, pyöräilykypärään!

Kyllä. Siihen saatanalliseen molikkaan, joka jokaisen meistä vastuullisista ja viksuista ihimisistä olisi syytä päähänsä sitoa, ennenkö lähtee sillä vekottimella, jota myös polokupyöräksi kutsutaan, sytkimään. Omistan tuolle mulikalla ihan oman merkinnän sen vuoksi, että sinä surullisen kuuluisana päivänä, jolloin lähin polokemaan lipastolle täynnä uutta energiaa ja ihan liian vähillä unilla, tulin a) laittaneeksi pyöräilykypärän lopultakin päähäni ja b) keksineeksi, että haluan alakaa piettää ihan oikiaa blogia. Ja vaikka uuet tuulet ja ajatukset lähtiki luultavasti viikonloppuna paikalleen niksautetusta selän nikamasta (oon tässä kovasti miettiny että mitä ihimettä mulle tapahtu ja tullu siihen tulokseen, että taisi niksahtaa sinä viikonloppuna lopultakin pääkopan sisälläkin jotain paikalleen, tai vaihtoehtoisesti enemmän sijoiltaan ko koskaan ennen) on pyöräilykypärällä ja tällä blogilla herttaisesti vähän niinkö jotaki yhteistä. Plus c) tänäänkin asfaltissa oli enemmän jäätä kuin sulia kohtia, mikä tekee ihan hemmetin hankalaksi soveltaa taktiikkaa "polijen niitä kohtia pitkin, missä asfaltti ei oo jäässä, niin en kaadu".

Asiaan. En mitenkään päin voi sanoa, että ite tykkäisin pyöräilykypärästä. Päin vastoin, se on aivan äärimmäisen epäkäytännöllinen, alle on lähes mahoton saaha mahtumaan mitään, kuten esim. pipoa, sitten ko sen lopulta saat survottua päähän, tuntuu siltä niinkö kuristuisit. Itse asiassa sitä vekotinta tuntuu olevan sula mahottomuus saaha päähän ees niin, että se oikiasti suojaisi jotain, eikä vaan killuis takaraivolla muuten vaan... No, tämän jäläkeen pipo alakaa rasittavasti valua silimille, etkä saa sitä enää oikaistua. Tukkaa ei voi kuvitellakaan laittavansa kypärän alle vaikkapa nutturalle, eihän se sinne mahu, ja muutenkin on oikiastaan täysin turhamaista ees kuvitella laittavansa tukkaa. Mitenkään. Koska kypärä ja pipo piettää huolen siitä, että ainua mahollinen malli on "päätä pitkin liiskautuneena ja otsis päin peetä". Puhumattakaan siitä, että jos haluaisit sporttimalliset Kossin sankakuulokkeet (koska nappikuulokkeet vaan on ihan peestä ja semmosia ei tueta) saaha mahtumaan matkaan, jotta voisit ilahduttaa itseäsi matkamusiikilla, ehei. Lipastolla (tai minne sitten ikinä menetkin), sille kypärälle pitää sitten keksiä joku säilytyspaikka ja kun elämä on vaikiaa jo muutenkin ja useimmiten minä aamukaheksalta myöhässä jo valamiiksi, tuottaa tämä suunnatonta tuskaa ja ylimääräistä itkua sekä hampaiden kiristystä.

Ja kyllä, ohan se nyt aivan törkiän ruma mötikkä päässä, ei mitenkään sovi minun muutenki niin stailiin olemukseen ja herranjestas, mitähän net muutki ihimiset ajattelee. Osottelee sormilla ja nauraa että "kato, tuolla dorkalla on PYÖRÄILYKYPÄRÄ päässä." Herrahelevetti sentään. 

Joku hehkee tsiksi!
(Huomaa taustalla sisustuselementti nimeltä
pyykkiteline.)

Niin. Lohutukseksi kaikille jäläkimmäistä sureville voin kertoa, ettei niillä ihimisillä kyllä kiinnosta paskankaan vertaa. Ennemmin ajattelevat että siinäpä vasta viksu nuori nainen (tai näin minä ainaki haluan uskotella itelleni!), vaikka niinkö sillä nyt toisaalta ees muutenkaan olisi mitään väliä, mitä net muut ihimiset ylipäänsä ajattelevat. Kaikesta tästä epäkäytännöllisyyestä huolimatta minä kuitenkin isken sen mötikän päähäni ja kuristun ja näytän idiootilta, koska sitten ko joku ääliö kurvaa eteen alikulussa, hyppää täysin varoittamatta eteen ko polijen tuhatta ja sataa ehtiäkseni luennolle, huristaa autolla päälle suojatiellä tai muuten vaan vedän ihan naamattomat lipat, koska tie ei näyttäny siltä että se ois jäässä, pääkoppa toivottavasti pysyy ehejänä ja henki pihisee vielä jatkossaki, vaikka imago onki jo kärsiny korvaamattomia vaurioita.

Minä mieluummin kuitenki kerkiäisin sinne puheterapeutin pöyän toiselle puolelle istumaan ja tekemään niitä töitä, ko siihen jonoon, missä niitä polokupyörällä kaatuessa päävamman saaneita kuntoutetaan. Tai no, voittehan tietenki piettää minut leivässä ja hommata pari päävammaa, ettei vaan pääse työt loppumaan kesken! Mutta äläkää toilailko niin pahasti, että pääsettä hengestänne, sekään ei nimittäin oo hirviän harvinaista noitten pyöräilyonnettomuuksissa hankittujen aivovammojen kans.

Ugh, olen saarnannut. 

Tai ehkä voisin lisätä tänne loppuun vielä sen kliseen halavasta henkivakuutuksesta ja kertoa liikuttavan läheltä piti -tarinan, mutta. Minä oon itteki ihan vasta oppinu panemaan sen kypärän päähän ja luopumaan niistä kaikista tuhansista selityksistä, joiden varjolla oon sitä vältelly, kuten "yliopistolle on niin lyhyt matka, mitä tuossa välillä muka kerkiää tapahtua" ja ne tuhat muuta. Toivoisin todella, että siihen pään suojaamiseen oisi olemassa joku ihimisystävällisempi keino, muttako ei oo, niin ei auta. Siispä minut tunnistaa jatkossakin tien päällä tuosta ylimääräisestä lisukkeesta, punasesta naamasta ja aniliininpunaisesta polokypyörästä, jonka penkin päällä on lämmikkeenä ja pehemusteena mustavalakonen pipo. 

Nyt tekisi mieleni päiväunille, mutta minulla on edelleen selevitystyön alla, mitä ne änkyttäjät (anteeksi, änkyttävät ihimiset, koska ihimistä ei koskaan saa määritellä sairau'en kautta, ettäs tiiätte) nyt sitten haluaa, sujuvaa puhetta vai sujuvaa änkytystä. Ite jättäisin asian mielelläni kyseistä kurssia kohtaan tuntemani asennevamman takia selevittämättä, mutta koska tytöt oottaa, että olen sisäistänyt asian huomiseksi, täytyy niellä kärty ja ruveta yrittämään.