Lead me into the night.

Otsikko on varmaan kiertänyt täällä ennenkin mutta whatever, sattui soimaan tuossa juuri sopivasti ja on aina hyvä piisi. Tällä elämänkokemuksella (jota on muuten ihan hirviästi) saanut jo uusiakin merkityksiä. 

Itte asiassa kyseinen kipale innoitti kirjautumaan PikkuMustaan piiiiitkästä aikaa. Taaskaan en siis kuollut, ainuastaan vaan aloitin harjottelun. Monta kertaa aattelin, että hei, nyt minä tulen kertomaan, että saatiin meijän gradusta JUMANKEKKA VITONEN ja se on nyt luettavissa, jos jotaki onnetonta kiinnostaa. No, parempi myöhään ko ei milloinkaan. Taitaa olla meikän motto. Selkeesti on niin törkiän hyvä työ, että kannatteepi ihan kaikkien käyä lukemassa. Löy'ätte varmaan kuukkeloimalla sen.

Ihan valamiita tässä ei vieläkään olla, harjottelu vetelee ihan viimisiään, mutta aika erilaista on tänä syksynä ollut. Jos siis vertaa lipaston penkkien kuluttamiseen. Tämmönen herkkis ko oon, oon antanu ajan jo mullata eiku siis kullata kaikki muistot ja ihan tippa linssissä muistelin tuossa äskönki ensimmäisen opiskelusyksyn viimisiä hetkiä bätmänluolassa kera iki-ihanan Marjuskan ja viinilasin, mutta siis työelämä (tai siis "työelämä") on kuiteski kivempaa ko opiskelu. 

Ei itku ko minua nyt melekeen itkettää tämä ajan kuluminen. Tuntuu, että eilen olin ekaa kertaa ihan into piukeena siitä, että minulla on ihka oma (siivouskomeron kokoinen) työhuone! Ja vähintäänkin toissa päivänä yleensäkin tanssin riemusta siitä syystä, että pääsin logopedialle opiskelemaan. 

Eli summa summarum, vaikka en oo saanukaan viettää syyslomaa kiitos palakattoman harjottelun, syksy on menny ihan valtavan nopiaa vauhtia ja eilen oisin ottanu vastaan harjotteluni viimisen asiakkaan (jos hää ois vaan muistanu tulla paikalle). Että tässä se nyt sitten sekin oli. Mitä? Hetkinen, ei voinu olla. Mutta oli kuitenkin. Vinkki vitonen, jos harjottelun alussa tuntuu, ettei ei heleketti, nelijä kuukautta, niiiiiin pitkä aika, niin ihan kohta tet huomaatta, että mihis kuttuun se nelijä kuukautta oikeen katos?

Ja vaikka on välillä v-ituttanu ajella tuota työmatkaa tuossa, niin siltikin voin sanoa, että ite työstäni olen nauttinut suunnattomasti. Mitään hirviän vaikiaa en harjotteluni aikana kohannu ja täytyy sanoa, että suhteettoman palijon pyörin artikulaatiohommien kans, mutta kivaa on ollut! Oon kyllä tykännyt ihan kaikesta ja huonot päivät on johtunu lähinnä siitä, että väsyttää. Tai että ajokeli on ollu ihan syvältä sieltä. Palakattoman harjottelun hyviä (varmaan ainoita sellasia) puolia on ollu kuuen tunnin mittaset päivät, jokka meikällä on siis ajomatkoineen ollu about sen kaheksan. Se, että oon teheny 9-15 päiviä, on kyllä helepottanu suunnattomasti, ko ei oo tarvinu olla tuolla naapuripitäjän puolella heti aamulla kaheksalta. Ja ohan mulla kyllä ollu aika mahtava työyhteisö, täytyy myöntää! Kahavihuonehuumoria tullee ikävä.

Ja ja ja ja. Mitäs sitä. No en tiijä, isoa osaa päivistä leimaa tällä hetkellä ajatus siitä, että on joulu, IHANAA ja just tällä hetkellä se, että on PERJANTAI, ihanaa (säännöllisessä arkielämässä oppii tosiaanki arvostamaan viikonloppuja) ja sitten semmone haikeus siitä, että ihan kohta oon oikiasti aikuinen ihiminen enkä vaan opiskelija. Oon hulluna kerrannu ja pyöritelly tässä muutenkin mennyttä elämääni about viimisen viijen vuojen ja vähän pitemmänkin ajalta, kaippa tää on joku neljännesvuosisadan kriisi. 

Mutta kaikesta haikeu'esta huolimatta elämä on kivaa. Eiku ihanaa. No kaikkia ylisanoja. Elämä osaa yllättää ja huonotkin asiat tuppaa jossain vaiheessa kääntymään hyviksi. 

Työelämästä en vielä uskalla sanoa juuta enkä jaata, sillä nyt haluan kattella päivän kerrallaan. Tai etapin. Ja tällä hetkellä se suurin etappi on se, ko seison maisterin paperit kourassa Hutkin päädyssä ja oon että uuulalaa. Vaikka ehkä oon vähän nyyhkiskin, ko siellä ei kuulemma ole enää Snelluakaan! Kauhiaa. 

Mutta tiijättekö ihimiset. Oon minä vaan onnekas olento. Saanu elämältä jo nyt aika hirviästi. Uskalla aatellakaan, että mitä kaikkia se elämä vielä tuokaan tullessaan. Auttaa varmaan, ko on aina niin pienestä onnellinen. Tällä hetkellä esmes siitä, että ihan kohta saan roudata sisään elämäni ensimmäisen ihka oman joulukuusen. Ja täytyy sanoa, että sen jäläkeen muutenki ko oon laskeutunu Makkaravaaraan, elämä on ollu ihan eri kivaa! Mettäurpo mikä mettäurpo, minkäs teet. Minä olen elementissäni ko saan vetää karvalakin päähän ja ajaa okkelilla pellolla ympyrää.

Tämän myötä haluanki toivottaa kaikille oikein ihanaa ja rauhallista ja just ittensä näköistä joulua! Viettäkää pyhät hyvin, minä harkkailen vielä pari päivää ennen joulua ja sitten aijoin nauttia oikeen urakalla ennenkö käyn paketoimassa harjoittelun. 

Tulukoon vuojesta 2016 entistä huipumpi! Ehkä saatan taas käyä huutelemassa täällä, että miltä tuntuu olla paperit kourassa tms. jotain semmosta, ko nytkään ei kerta menny puolta vuotta tässä välissä. Ainuastaan semmoset viis kuukautta. 

Peace!

Täs on ollu vähän kaikenlaista jyystöö.

NO MUTTA, minä täällä hei!

Katosin puoleksi vuojeksi ja varmaan luulitte että kuolin, mutta ehei. Tehtiin vaan niin ankarasti gradua, että sittenkö lopulta päästiin siitä eroon ja samalla kaikista muistaki opiskeluhommista, ei teheny mieli sylykästäkään mihinkään opiskeluihin liittyvään päin. 

Sitten tavallaan kuolin ja synnyin uuelleen, ko muutin takasin pohojoseen ja menin naimisiin ja tsillee!

Nyt oli vaan pakko ilimaantua tänne, koska erehyin samaan aikaa selaamaan logopedian uutta opintosuunnitelmaa Weboodista ja kuuntelin Oulu-musiikkia ja tulin jotenki ihan pahoinvoivaksi. Vastahan minä olin ekaa syksyä Oulussa ja sovittelin uusia haalareita ekaa kertaa jalakaan ja nyt hopsista puuttuu suoritusmerkinnät enää gradusta ja loppuharjottelusta. WHATTAFUCK?

Täällä mää nyt pesen pyykkiä mielettömällä Mielellä ihan rouvana ja paistan ruuaksi suolasta pannukakkua. 

Vähän seki tässä nyt potkii ko pikkuveli lähteepi paskaan kaupunniin opiskelemaan ja tuli käytyä sitä muutamassa ja se uuen, ensimmäisen asunnon laittaminen ja net tuulessa havisevat lehet vielä ihan vieraan kerrostalon pihalla ihan vieraassa kaupungissa paitsi ei sitten kuitenkaan. Iski semmosia fläsäreitä siitä, miten ite lähin polokupyörällä ettimään tietä Prismalle ja tutkimaan uusia lenkkireittejä ja miten olin ihan hukassa jossain lipaston ja Teknologiakylän välimaastossa. 

Että miten sitä opiskelua oli sillon vielä niin hitosti eessä ja nyt se oli sitten vähän niinkö tuossa? Ja samaan aikaan ko katto niitä uusia kurssien nimiä tuolta oodista, kaikki vaikutti ihan helekatin mielenkiintoselta ja uuelta ja vähän siltä, että osaankohan minä nyt vittu mitään ko menen sinne harjotteluun ja eikö sais käyä kaikki kurssit uuestaan? :D Körötellä vielä kerran bussilla Rajakylään vetämään kiti-ryhymää, seisoa lipaston pysäkillä vittuuntuneena ja väsyneenä iltakuuelta jonku luennon jäläkeen, kastua kaatosateessa matkalla Kaijonharjun edesmenneelle postille, ihailla lumisajetta Persemaan batman-luolan ikkunasta, kuunnella CMX:ää ja kattoa ko Oulujoki virtaa mustana ja synkiänä kohti merta. 

Vaikka en vaihtaisi vallitsevaa elämäntilaani mihinkään (no okei, vaihtaisin, nimittäin siihen, että oon töissä!) niin jonkinlainen uusien opiskelijoitten kateus tässä kyllä iskee. Ihan vaan siitä fiiliksestä, ko kaikki oli uutta ja pelottavaa ja kiinnostavaa. Ikävöin sitä uutuudenviehätystä. 

No mutta hei, mitäs meijän gradulle kuuluu! No sitäpä sille, että ohojaajat ennen kesälomaa esitarkasti jonkun iänvanahan version (normipäivä logopedian laitoksella) ja ollaan kevyessä rytmissä hieman korjailtu ja muokkailtu sitä tämän "tarkastuksen" jälijiltä vielä. Tällä viikolla aijon vielä tarttua graduun ja tehä lopulliset korjaukset, joita meille on heittänyt suomen kielen lähes valamis opiskelija Johannes (jonka kanssa jaoimme tämän Oulussa opiskelujen aloittamisen riemun syksyllä 2011).

Sitten met lähetetään se lomalta aivojen kanssa palanneille ohojaajille, jokka kattoo sen läpi ja toivottavasti antavat laturiluvan. Jonka jäläkeen se on jonku muun ko meijän käsissä. Tadaa! Keväällä saatiin gradun esitarkastusversio sitä paitsi oikeen kovassa aikataulussa loppujen lopuksi valamiiksi ko saatiin tilastotieteellistä apua ihanalta Helenalta. Meisi muutti Oulusesta veks huhtikuun lopussa ja samalla jätettiin gradu esitarkastukseen. 

Ja sitten onki enää harjottelu. Joka meikällä siirtyi sairaustapauksen vuoksi alakamaan vasta elokuun vika päivä. Sitä ootellessa aattelin muun muassa hyökätä hillasuolle (mustikoita en tosin löytäny tänään ainuttakaan) ja ehkäpä tehä vaikka visiitiin Ouluun. Nyt sinne lähtee ihan mielellään ko tietää ettei tartte jäähä. :D 

Mutta nyt traditionaalisesti lopetan tämän siihen, että lähen nappaamaan kahavia naamaan kera pannukakun. Saatanpa tulla tänne vielä toistekki pölisemään.

JA AI NIIN, se kalenteri, josta lupasin teille näytteitä, niin onnistuin tässä puolen vuojen aikana hukkaamaan sen ja löytämään uuestaan ja sitten muuttamaan ja taas uuelleensijoittamaan sen jonnekin, mutta ehkä ihan kaihomielessä voisin oikiasti kaivaa sen esille! Nähään taas (puolen vuojen päästä ehe ehe). Niitä, joita kiinnostaa seurata astetta aktiivisemmin, mitä meisille kuuluu, kehotan kääntymään Vihaisen itälappilaisen puoleen.

Ja odotan aamun valoa.

Lomat on nyt vietetty ja paluu arkeen koitti tänään, nouuuu! Se tunne, ko lompsii lipaston käytäviä, avaa Hu301 oven ja ihan kuin ei pois ikinä olisi ollutkaan. Hrrrr. Hyvin nopiasti huomaa juovansa kahavia Humuksessa ja kävelevänsä luentojen jäläkeen varailemaan tenttikirjoja kirjastoon. Jotenkin vaan niin karmaisevaa. Nelijännen vuojen opiskelijana paluu lipastolle rullaa jo niin huomaamattomasti, että ihan hirvittää. Matkalla hakemaan uutta tarraa opiskelijakorttiin naureskelen fukseille, jokka kauhistelevat rakennuksen monimutkaisuutta ja ovat ihan varmoja, etteivät ikinä löy'ä omin avuin mihinkään. Oma kokemukseni on, että sisälle ja luentosaliin löytää aina, mutta joskus voi tuntua, että ulos ja pois ei pääse, vaikka kuinka haluaisikin. Luennolla istutaan ja suunnitellaan gradua - sitä ja tätä ja tuota pitäisi tehä ja sitten siitä tulee semmonen ja niin. Kun fuksille puhuu isosta G:stä, vaikutus on sama ko huutaisi keskellä Tylypahkan avajaismenoja "Voldemort!". Voi sitä valakoiseksi valahtavien kasvojen ja kauhistuneiden ilimeitten määrää! Meijän graduhan on jo niin hyvin suunniteltu, että se on suorastaan puoliksi tehty. 

Not.

Samalla ko nakkelen luentoja uuteen kalenteriin, huomaan laskevani, että syyslomaan on tasan kaksi kuukautta. Ei herramunjee, onko syysloma muka joskus tuntunut opiskelujen alakaessa jotenki kaukaiselta asialta, joulusta puhumattakaan? Nykyisellä ajankulumisella se on täällä nuin abauttiarallaa huomenna. Ja joulu ehkä kahen viikon päästä. 

Tässä vaiheessa opiskeluja eli viimeisen vuojen, jonka kulutan lipaston penkkejä kynnyksellä myös kaikki hohto koko hommasta tuntuu kadonneen. Vaikka en mitenkään tahtoisi olla fuksien kengissä, kieltämättä hieman haikiana muistelen sitä fiilistä, ko kaikki on uutta ja jännää yliopistosta opiskelukavereittan kautta paikkakuntaan. Kun käynti ruokakaupassa on seikkailu ja Google Mapsin avulla löytää uusia, potentiaalisia lenkkireittejä. Sitä riemua, ko ensimmäisen kerran polokee Linnanmaalta Peltolaan - ja vielä kertaakaan matkalla eksymättä. Vattanpohojassa kutittelevaa tunnetta, ko muuttaa uuteen asuntoon ja se on vielä puolittain järjestelemättä; pahavilaatikkojen keskellä näkee asunnon potentiaalin ja sen, että siitä tulee vielä hyvä koti. Ekat kolome viikkoa, ko palaa juuri järjestelemäänsä uuteen asuntoon ja voisi tuijotella seinälle lätkittyjä valokuvia tuntikausia ja huokailla sitä, miten ihanan asunnon on onnistunut löytämään. Ensimmäinen lenkki uuteen asuinympäristöön ja sen tuulia haistelemaan, iloinen yllätys kun löytää jonkun lähikaupan/pubin/kioskin/kirpparin etc., jossa vannoo käyvänsä jatkuvasti, ko kertaa asuu niin lähelläkin. 

Nyt polokeminen Prismaan lähinnä vituttaa, eikä lähikaupassa viitsi käyä kun se on niin kallis. Siellä lähipubissakaan ei tule missään asuessa loppujen lopuksi käytyä kertaakaan kun bilettämään lähtiessä siirtyy kuitenkin aina keskustaan ja lenkkireitit suorastaan tympäsevät, ko on tullut kierrettyä samat tiet edestakaisin, ympäri ämpäri ja takaperin. Keskustaan osaa vaikka unissaan, kuten lähes kaikkiin muihinkin kaupunginosiin (ja jos jonnekin tarttee miettiä reittiä, niin se ei varmasti ole käymisen arvoinen paikka). Asunto on ajat sitten menettänyt sen maagisen hohtonsa ja kotia palatessa lähinnä kyrsii, ko tiskit on tiskaamatta ja keittiönpöytä muistuttaa Rioon lähdössä olevaa laivaa. Kuvat seinälläkin tekisi mieli vaihtaa ja eteisen kaappi pitäisi siivota. 

Pitäisi varmaan muuttaa joka syksy, niin pysyisi mieli virkiänä ja karsiutuisi turhat tavarat matkasta. :D Mutta ehkä se on ihan hyvä viettää tässä muuttamisessakin välivuosi. Johan tässä onkin tullut liikahettua joka vuosi vuojen 2010 jäläkeen. 2010 Rolloon, 2011 Rollosta Ouluun ja Persemaalle, 2012 Persemaalta Väläkkyyn kylään, 2013 Väläkystä kylästä tähän. Ja viime vuonna tuli hoijettua muutto myös Kolomen Jiin mestoilta Sutkamoon. Tekisi mieleni jäähä tekemään syvällisempiäkin pohdintoja opiskeluista, muuttamisesta ja elämänmenosta yleensä, mutta koska ystäväni kello on kiitänyt jo aivan käsittämättömiin lukemiin, ja minulla on vielä iltatoimet tekemättä, sekä Juksutin pissattamatta, täytyy rientää. Huominen kello kuuen herätys ei armoa anna. Ihan niinkö ennen muinoin, ko tartti ehtiä bussiin. Huh.

Make a way for a better day.

Ohan se taas ollu yhenlainen viikko, johon on mahtunu hommaa, mutta myös kivoja ja ihania ja jänniä juttuja. Kaikesta en puhu vielä mitään, mutta oon mm. tajunnu, että meijän naapuriin valamistuu lokakuussa ostoshelevetti, eli jatkossa sushit ja vaatekaupat on kävelymatkan päässä, kukapa olisi uskonu ko tänne huudeille muutettiin... En edelleenkään ihan tosin tiiä, että onko tämä ostoshelevetti mielestäni hyvä vai huono juttu.

Lisäksi saahaan jossain vaiheessa Lidl hieman lähemmäs myös, mistä olen enemmän ko innoissani. :D Tosin käytiin jo tutustumiskierroksella uusilla kauppahuudeilla, eikä siellä ollu kyllä vielä tapahtunu mitään, että sitä sen kaupan rakentamista ootellessa sitten... Oon vääntäny opiskelujuttuja tässä ja niillä on semmone taipumus nykyään, että net muuttuu ja sotkee kuvioita koko ajan, siispä oonkin tänään lähteny lipastolle sumplimaan hommia kesken kotoilun ja pyykinpesupäivän. Tuli sen verran kiire lähtö, että hyppäsin polokupyörän selekään collarit jalassa ja vanaha Abi-huppari päällä ja hieman hävetti sitten pyöriä meijän laitoksen käytävällä ko tuntu, että joka ikinen opettaja kulukee ohi ja paijan selässä lukee "paska reissu, mutta tulipahan tehtyä". :D

Muuttujista johtuen en oo sitten tänään teheny opponointia ja omaa semmaesitystä niinkö alunperin olin suunnitellu. Kauppaanki ehin vasta perjantairuuhkassa ja painoin siellä polla punasena menemään, ko kaikki muutki halusi justiinsa tänään ostaa niitä porkkanoita, bataattia ja gluteenitonta leipää. Mikähän näihin kaupunkilaisiin menee näin perjantaisin, ko ihimiset kaahaa autoillaan niinkö mielenköyhät (Teknologiakylässä saa oikiasti pelätä jäävänsä auton alle suojatietä ylittäessä), sitten parkkeerataan keskelle risteystä suojatien päälle niin, että varmasti et pääse ylittämään sitä katua, vaikka se suojatiellä seisova auto ei pääsekään kääntymään, poljetaan pyörillä päälle eikä väistetä yhtään toisia, kaupan pihalla ryysätään menemään täysin näkemättä toisia ja kävellään vaikka pahki.

Okei, oot ehkä minuutin nopiammin kotona ja siinä sivussa aiheuttanu pari vaaratilannetta tai huomattavan paljon pahaa tuulta. Kannattavaa, eikö. 

Muutenkin taas uutisia ja juttuja lukiessa tulee väkisinkin semmonen olo, että voi kumpa tämä ihimisarvon alennus alias opiskelijastatus oisi jo taakse jäänyttä elämää. Ohan se ihan hieno ajatus, että opiskelijat osallistuu säästötalkoisiin yhessä niitten kans, jokka tienaa jonku kuus tonnia kuussa. Tasa-arvoa ja reiluutta en näe tässä kyllä missään, opiskelija ko saa kerran kuussa kouraan sen maksimissaan alle viissataa, ellei sitten ole ottanut lainaa tai käy töissä. Näistä kahesta jäläkimmäinen vaihtoehto on sekin tietenkin ihan saatanasta ja sitä työssäkäymistä opiskelun ohella pyritään kaikin keinoin estämään ja vaikeuttamaan. 

Joten on ihan reilua, että opiskelijoitten vuokrat kallistuu ja terveydenhoitopalaveluiden laatu kärsii, kun omalla kokemuksellani kumpikaan ei ole kovin laadukasta nytkään (olokoonkin, että minulle on vaan sattunu ilimeisesti harvinaisen palijon huonoja kokemuksia YTHS:n kanssa). Samaan aikaan kun eläminen kaikilla tasoilla koko ajan kallistuu, rajoitetaan opintotukikuukausien määrää ja todennäköisesti taas kiristetään ehtoja tuen saamiseen. Evätään tuet, ettet yhden tutkinnon suoritettuasi voi saaha rahoitusta enää toiseen yliopistotasoiseen tutkintoon. Samaan aikaan suoraan lukiosta valamistumien pitäisi jo heti tietää, mitä niistä tulee isona ja painella semmoseen putkeen pyrkimään kohti tätä tavoitetta. Entä jos tulee hutilyönti? Työllisyysnäkymät on mitä on, mutta uudelleenkouluttautumisesta tehään hankalaa. Erityislapsilta karsitaan ja heikennetään opetuksen laatua.

Seuraavasta kuvituksesta vastaa opiskelijaelämän luksus, eli Persemaan opiskelijasolun kunto sinne muuttaessani. Kämppä on päässyt läpi erään nimeltämainitsemattoman opiskelijäkämppiä tarjoavan lafkan siivoustarkastuksen ja kahdessa ensimmäisessä kuvassa ilmenee tila, joka asunnossa oli meikäläisen sinne viedessä muuttokuorman. Kuvia kattomalla voi miettiä opiskelija-asumisen laatua ja sitä, että tulevaisuuessa tämäkin "laatu" tulee maksamaan entistä enemmän. Annan ohojeen, äläkää ikinä ottako vastaan asuntoa käymättä kattomassa sitä ensin.

tässä vaiheessa pönttö on jo pesty kertaalleen

edellisen asukkaan muutto oli vielä kesken, yhteistilat täynnä kamaa ja mm. hella näytti tältä

Jotenki tuntuu, että nämät Suomen koulutusjärjestelmän uudistukset kusee nilikoilleen ja kovasti. Todellakin toivon, ettäkö valamistun, valamistun siihen hommaan, mitä teen loppuelämäni, eikä tartte enää opiskella. Mutta en minäkään suoraviivaista polokua ole tähän koulutukseen löytänyt, kuten kaikki varmaan tietää. Lukion jäläkeen vietin välivuojen työskennellen lasten kanssa ja miettien sitä, että mitä haluan tehä, sitten kun keksin mitä haluan, en heti päässyt sisään, mutta pääsin sisään toiseen yliopistoon osittain randomilla valitsemaani kakkosvaihtoehtoon, opiskelin vuojen mediakasvatusta pääaineena ja erityispedagogiikkaa sivuaineena, sain arvokasta kokemusta yliopisto-opiskelusta ja hyödyttäviä sekä tukevia opintoja ja vasta sitten avautuivat portit logopedian koulutusohjelmaan. Jotku onnekkaat tietää ehkä jo viisivuotiaina, mitä niistä tulee isona ja net voi suoraviivaisesti ja päättäväisesti pyrkiä tätä tavoitetta kohti, mutta ei meistä kaikki todellakaan ole niin onnekkaita. 

Varmaan tässä on taustalla vähän asennevamma, mutta ei se opiskelijan elämä todellakaan ole mitään herkkua. Soluasumisen ja pelkällä opintotuella elämisen nähäneenä voin sanoa, että solu voi olla ihan loistava vaihtoehto, mikäli asunto on kiva, naapurit järkeviä ihimisiä ja kämppis loistopersoona. Tämän olen kokenut. Mutta olen kokenut myös sen vaihtoehon, että kämppä on ensimmäisen kerroksen 80-luvulla valamistunut bunkkeri, joka on kuorrutettu vuosien paskakerroksella, seinät on paperia ja kämppis vähintäänkin outo hiippari, joka lähinnä vaan sotkee kämppää jättämällä likaiset astiat viikoksi altaaseen lojumaan, ruoat pilaantumaan jääkaappiin ja pöyälle, pöntön paskaseksi ja altaan täyteen hiuksia ja sylkiklimppejä. Lisäksi kämppis käyttää meisin vessapaperit ostamatta omia niin kauan, kunnes vien omani lukkojen taakse ja menee joka aamu suihkuun niin, että kylppäri on aina varattu sen ajan ko itsekin haluaisin harjata hampaita ja suorittaa aamutoimia (niinpä opin laittamaan kellon soimaan puoli tuntia normaalia aijemmin).  

Tässä se, miltä kyseisen kämpän kylyppäri näytti, ko muutin asuntoon virallisesti ja aloin tekemään sisäänmuuttosiivousta. Kämppä oli sen samaisen nimeltämainitsemattoman lafkan toimesta "siivottu" aijemmin edellisten asukkaitten laskuun.

suihkuverhon kannoin ensitöikseni roskiin ja kaikki nuot paskat hinkkasin kaakeleista irti omin pikku kätösin

Puhumattakaan siitä, että naapurit ovat elämäntapabilettäjiä, jokka huuattaa stereoita tauotta aikavälillä 12-06. Ei ole rahaa mihinkään ylimääräiseen, kun haluan hankkia keittiön ikkunaan, josta näkyy suoraan naapurin ulko-ovelle, sälekaihtimet (jotta voisin tulla suihkusta pyyhe päällä iliman uteliaita katseita, myös kylyppärin ovelta on suora näköyhteys naapurin uluko-ovelle), soitan äidille ja pyydän rahaa. Kun jokin rikkoutuu, soitan äidille ja pyydän rahaa, koska itselläni ei ole varaa mihinkään ylimääräiseen. Rahat riittää vuokraan, ruokaan ja muuhun pakolliseen, kun lasken oikein tarkkaan ja suunnittelen kuukaueksi etukäteen, mitä teen ruoaksi (paljon porkkanaa, koska net on halapoja) ja hyödynnän kotoa saamiani tykötarpeita. Olen elänyt siitä onnekkaassa asemassa, että kotoa päin on aina avustettu ja avustetaan edelleen, mutta kaikilla ei todellakaan ole käynyt yhtä hyvä tuuri. 

Maistiaisia muusta kämpän kunnosta ensimmäisenä iltanani kyseisessä asunnossa:

tällainen vesi irtosi lattioista, seinistä ja katosta, menossa varmaan kolomas sankollinen

Loppujen lopuksi tuostakin persreiästä tuli ihan ihimismäinen asunto käytettyäni nuin kaksi päivää sen siivoamiseen (mitään korvausta en tästä hyvästä toki saanut, vaikka asiasta vähän valittelin), mutta kaikki aijemmin mainitsemat muut seikat johtivat siihen, että vietin loppujen lopuksi todella paskan ensimmäisen syksyn Oulussa. Yksiöön muuttaminen pelasti mielenterveyteni elettyäni puoli vuotta tuossa helevetissä, mutta sen luonnistumiseksi jou'uin nostamaan opintolainaa. Olisin joutunut nostamaan lisää jo aijemmin, mutta minut pelasti työssäkäyvä mies. Iliman toista osapuolta elämänlaatuni ei ikinä olisi voinut nousta näin kohisten ja siltikin hetkittäin hävettää, ko minulla on vaan niin palijon vähemmän rahaa käytettävissä esimerkiksi ruokaostoksiin ja muihin. Välillä on olo kuin siivellä eläjällä, vaikka tiijän, että toinen kyllä ymmärtää tilanteen.

Gluteeni- ja laktoosivamman takia kaupassa menee massia nykyään vielä huomattavasti enemmän ko aijemmin, ostin tänään yksiä gluteenittomia TUOREITA sämpylöitä, koska aina ei jaksa ostaa pakastekamaa, ja vasta kotona aloin miettiä, että ei jumalauta, kolome sämpylää makso reilusti yli nelijä euroa. Eihän tässä ole mitään järkiä. Tämän ruokavamman kans saa kyllä olla ihan tosissaan rahoissaan. Varsinkaan ko en muutenkaan halua elää sillä tonnikala-nuudeli-ketsuppi -opiskelijadieetillä. Ai niin, mutta eihän gluteenittomat nuudelit ees oo kovin halapoja. 

Valamistuminen ja työpaikka. Ihimisen elämän pieniä suuria haaveita. Että saa sitten miettiä ko rahat ei edelleenkään riitä mihinkään. :) Ajattelin kuiten piettää nuot kuvat tallessa, että pysyy perspektiivi tähän elämään. Oon nytki päässy ihan helekkarin kauas tuosta ja oon minä kuiteski tällä hetkellä erittäin tyytyväinen meikäläisen elämään, vaikka ylimääräistä ei kauhiasti olekaan ja rahalla on mahottoman kumma taipumus muuttua kuiteiksi lompakossa (ei siis sillä, etteikö lottovoitto kelepaisi). Opiskelut on varsin hyvällä mallilla ja reilun kuukauen päästä oon jo melekeen kesälomalla. Mikä tulee itelläni olemaan luultavasti elämäni viimeinen koko kesän kattava loma. Töitä ei löytynyt, joten nöyrä opiskelija painuu pyytämään pankilta vielä hieman lisää opintolainaa. Että saa maksetuksi oman osan vuokrasta ja kykenee elämään. Onneksi siihen valamistumiseen on enää luultavasti kovin lyhyt aika. En todellakaan kadehdi niitä, jokka vasta aloittaa/on aloittaneet opiskelunsa, enkä mistään hinnasta palaisi tuonne takaisin.

Mutta nyt perjantai jatkuu opponoimalla kandia ja muulla tämmösellä kivalla!

Ps. Ens viikon alaku on taas enemmän ja vähemmän hulabaloota ja jossain vaiheessa aijon myös lähtiä minilomalle, joten ei varmaan kuuluilla taas hetkeen.

Promise man.

Hittoko mulla on näitä ysäriotsikoita aina vaan ja samat piisit kiertää kehää. :D Mutta nyt oli kyllä ihan pakko, sillä sainhan sentään omat (köh köh) synttärionnitteluni läpi Suomen ehottomasti parhaaseen radioshöwhun elikkäs siihen joka kulukee myös nimellä Parasta Ennen! :D Vaikka syndet ei ihan mennytkään kuten Masalle lupasin, eli yksikseen radion äärellä, vaan kiitos Lennun ahtamassa kinkkiä kidasta alas ja sen jäläkeen hyytävässä pakkasessa paleltumisen korjaamisessa muutamalla kuumalla Hunters Heaterillä (?) Oulun ylivoimasesta parhaassa kuppilassa nimeltä Kuluma. Voin suositella lämpimästi.

Ja hei, kattokee, kuvia!

On nää minun selfiet kyllä vähän tämmösiä, tarkennus jossain rintakehässä ja muutenki vähän tärähtänyt fiilis, mutta annettakoon se minulle anteeksi ko tärähtänyt oon vähän muutenki. Mahtavan bodatut olokapääkki melekeen pääsee edustamaan ko koitan kaksin käsin pidellä tuota mötikkää käsivarren mitan päässä ja hymyillä nätisti iliman kaksaria. Elämäni ensimmäiset yllärisynttäri"bileet" meinasi kyllä jo kusassa siihen ko Leenan "laita ittesi nätiksi, tulen hakemaan puoli kuuen - kuuen välillä" oli kaatua tuohon kohtaan "laita ittesi nätiksi", se nimittäin tuntui ihan jumalattomalta suoritukselta tämmösestä "kaapissani on vatusti vaatteita, muttei mitään kivaa ja osaan meikata tasan yhellä tavalla" ihimisestä. Lopulta päädyin laittamaan päälle aina yhtä hyvä punaset housut, jokka ei kuviin päässy edustamaan ko ei ollu aikaa alakaa viritellä mitään jalustoja kameraan ja ketä se nyt muutenkaan kiinnostaa, sekä arviolta vuonna 2008 henkkamaukasta hankittu paita, joka toimii edelleen (voitteko kuvitella, ehejä ja nypytön???!) huolimatta pienistä "yh-mamma lähtee radalle" -viboistaan. Onkelmia tuotti luonnollisesti myös tuo tukka, joka sekin on vähän mallia "yh-mamma repäsee" ja naama, josta nyt vaan on vaikia aina välillä saaha mitenkään inhimillisen näköistä.

Mutta nämät kuvat jopa yllätti meikän positiivisesti huolimatta valokuvauksellisista ongelmistaan (yleensä ko se suht tyydyttävä peilikuva ei ainakaan välity valokuviin asti, vaan näytän pallinaamaiselta ryhävalaalta jolla ei oo ihan kaikki kotona :D). Tukka näyttää ihan blondilta, mitä se ei suinkaan ihimiset ole, vaan se on _maantienharmaa_, mutta jolla iskee valossa jotain henkisiä ongelmia ja se päättää halutaki olla blondi. Kiva pigmentti, lisää jännitystä elämään ko se tarttee kohdevalot tullakseen esille, vähän niinkö meikän silimätki on valosta riippuen joko siniset tai vihiriät. Huulipunat on vähän sinnepäin, mutta joka tapauksessa söin net kinkin matkassa pois enkä viittiny enää lisätä niin haitanneeko tuo.

Ja kattokaa miten osuvan kortin Lennu oli löytäny! Vanhoja me ei olla, vaan hiukan kypsenpiä teinejä! Ihana emäntä, Lennu on kyllä semmonen, että antais vaikka toisen sukkansaki jalasta, jos joku vaan tarttee. On ilo saaha tuntea moisia ihimisiä. Vaan ihanan kortin se oli tuo meikäläisen siippaki löytäny, meikäläisen kuvalla varustettuna nimittäin. :D Lahajaksi sain termospullon (muumi-kuosilla tietenkin) niin nyt on sitten termari, johon keittelen mulle ja Lennulle kahavit ko mennään jumppapallojen kans kirjottelemaan gradua yliopistolle. Tänään tehäänki sitten varmaan herkkuruokaa ja nautitaan vaan olemisesta, kunhan tuo meisin parempi puolisko suostuupi heräämään.

Haha, leuanvetotankoki pääsi muuten kuvaan. :D Mikä itte asiassa muistuttaa siitä, että tänään olis vielä reenin paikkaki ko eilen ei millään jaksanu eikä ehtiny ko piti kriiseillä siitä, miten saan itteni ihimisen näköseksi. Ja meillä on muuten mörön kans melekeen samankokoset ja muotoset nenätki, ihan niinkö kaks marjaa. Yhtä killivät silimätki ja hurmaava hymy sekä viihdytään ajoittain varsin synkeissä tunnelmissa ja ollaan aika jäätäviä tyyppejä molemmat, mutta sisältä pelkkää kultaa! Ja muumipeikot juoksee meitä karkuun. :D

Jos leikkais vielä komian otsiksen tähän niin sehän ois muuten suoraan ko paluu lapsuuteen:

 

Punaset kumisaappaatki nimittäin löytyy. :D Ei muutako samanmoista mietteliästä posea vaan naamalle niin ei voi ees erottaa että oonko neljä vai kakskytänelijä. Tai no saatan kyllä olla tuossa ylemmässä kuvassa jopa viis. Ja alemmassa ehkä kolome. 

No mutta, enempää nostalgiatrippailematta sitä kuinka vanaha meisi jo on (todella, kognitiivinen rappio vaan oottaa alakamistaan!) rupian nyt touhuilemaan jotaki ihan muuta, ko saan kerta viettää tänki päivän uuestaan synttärisankarina hei. 

Kivaa viikonloppua kaikille!

Viimeinen aamu.

Oon tässä tänään saanu räpellettyä ensimmäiset versiot kandin koontitaulukoista valamiiksi (aplodit mulle), mutta piti tulla ja keskeyttää homma hetkeksi ko suru-uutinen tavoitti meikät. 

Meijän mummolan luoja-ties-kuinka-vanaha kissa Täplä on siirtyny mettästämään myyriä jonneki parempaan paikkaan. En ole kissaihiminen tippaakaan (enkä varsinkaan sen jäläkeen ko oon joutunu taistelemaan tuon kylyppärin kissan kusen hajun, joka ei muuten vieläkään oo lähteny, kanssa) mutta Täplä on ollu ainua kissa, jonka kanssa meisillä on synkannu. Meillä oli ikää suurin piirtein saman verran, killi oli jo niin vanaha, ettei kukaan enää muistanu, koska se on syntyny. Täplä näki elämänsä aikana ison liudan koiria, joista monet on maanneet mullan alla jo kauan. Useimmille niistä se myös näytti kaapin paikan.Viimeisinä vuosinaan se ei juuri jaksanu muuta ko nukkua ja syyä silloin tällöin, mutta laittoi meijän Ukonki järjestykseen pienellä painimatsilla siitä huolimatta.

Emäntä isolla Eellä.

Tulin kauhian surulliseksi kuultuani tämän uutisen. Pieni palanen elämää on poissa. Jouluaattona käytiin mummolassa ja killi istui tavoistaan poiketen hyvin terhakkaana keittiön lattialla. Se katteli jonneki korkialle, ylös, kohti kattoa, aivan niinkö ois nähäny siellä jotaki mitä met muut ei nähä. Minulla tuli silloin mieleen, että taitaa Täplän päivät olla melekeen tiensä päässä. Silti äärimmäisen haikiaa tajuta nyt, että killi on oikiasti poissa. 

Toivottavasti siellä on palijon myyriä pyyettäväksi, eikä ollenkaan koiria riesana.

Feel the heat of the night.

4.9.2012

"Oon muutenkin vähän väsyny tähän opiskelijaelämään. Opiskelijatalossa asuminen vatuttaa, ko meikäläisen elämänrytmit menis varmaan palijon paremmin yksiin joidenki mummojen kans. Voitaisiin vaihtaa neuleohojeita ja reseptejä niitten kans. :-------D Muutenkin haluaisin nauttia tasaisesta tavallisesta arkielämästä jonku toisen kanssa, viettää vapaa-aikani mettässä, haaveilla omakotitalosta ja perheestä. 

Mutta joo, todellisuushan on se, että olen sinkku opiskelija posauksen yksiössäni Oulussa. Joka alakaa seuraavaksi syömään makaronilaatikkoa ja neulomaan pienen pieniä sukkia Suvi Teräsniskan tahtiin ja käy illalla saunassa omalla vakisaunavuorollaan. Ja laittaa ajoissa nukkumaan. Vaikka huomenna onki vapaapäivä."

 

Ihan pakko tosiaan muistuttaa ittiään siitä, että asiat voisi olla huonomminkin. Tein eilen myös jääkaapin oveen tämän kevään toimintalistan ja toivon todella, että nyt reipastun ja homma lähtee pyörimään, ko asiat on kuitenki loppujen lopuksi aivanki mallillaan. 

Mitä nyt opiskelu on ihan perseestä, mutta sitä se elämä on. Siinä sivussa voi viettää laatuaikaa oman mussukan kans (eli sitä tavallista arkielämää siis), kuupoilla mettässä ja haaveilla siitä, ettäkö päästään sinne omaan kotiin. Omakotitaloon. (Maailman urpoin sana, hokekaappa hetki.)

Lauantaita kaikille!

PS. Ja mitä ihimettä, meikän vanahenemisjuhulaanki on enää semmoset kaks viikkoa ja tammikuuki on jo puolessa välissä. Hä. Kuin tämä aika nyt tällä tapaa kuluu?

We should be lovers instead.

Hahha voi jee, ei muuten todellakaan koittanut parempi maanantai. Paitsi että satoi vettä (ylläri), meikäläiseen iski joko joku järetön mahatauti tai sitten ärtynyt stressivatsani päätti protestoida jotain oikeen rankalla käjellä ja loppujen lopuksi vietin päivän maaten sängyssä maitohappobakteerien ja piimän sekä banaanin voimalla. 

Meikäläisen ei todellakaan pijä ikinä matkustaa mihinkään kauemmas, ko sutkamon linnunpesäki on jo ihan liikaa meikäläisen massulle. Jolle on tuntunu taas viime aikoina olevan liikaa ihan kaikki. Ehkä pitäisi lopettaa syöminen kokonaan. 

Seuraava reenipäivä on nyt sitten huomenna ja toinen joko la tai su, jolloin olen kylläkin jo hekumallisesti kotosalla ja voisin vetäistä ihan kunnon reenin. Oikiastaan voisi säästää selekä-rinta-olokapäät sinne, niin saisi herkutella oikeen kunnolla. Toisaalta veikkaan, ettei meisin jalat ole vielä huomenna(kaan) toipuneet edellisestä reenistä niin, että kyykkäämisestä tai muustakaan tulis hevonkukkuakaan, joten voipi olla, että se siirtynee sinne loppuviikkoon. 

Ja mitäs sitä muuta. Minulla ei oikiasti ole mitään _järkevää_ asiaa, on vaan yksinkertaisesti niin tylsää ko miehekkeellä lähtee tänään toinen yövuoro putkeen ja jälijellä on vielä kaks. Lueskelin vanahoja kirjotuksiani tuossa aiemmin päivällä ko (KERPELE, pitäisi keksiä tuolle kaksijalakaselle karvaotukselle joku nimi millä puhutella sitä, tulee nämät miehet, miehekkeet ja ukot jo korvista ulos :D) parempi puoliskoni nukku yövuoron jäläkeen ja mietin, miten hassun kauas voi seilata vajaan vuojen aikana. 

Kirjoitin viime joulun joulukalenterissa unelmieni miehestä ja kuinka kliseistä ja ällöä, mutta semmonen meikäläisellä nyt on. :D Eikä tarvinu mennä tuosta ko vajaa kuukausi etiäpäin... Enteilevästi luukussa 23 puhutaankin jo nurkan takaa tallustelevista miehistä, ehkäpä minulla oli jo jonkinlainen haju tulevasta tuossa vaiheessa. Ei missään nimessä kerrota ukolle, mutta tuijotin sitä sen vetäessä sikeitä autuaallinen hymy naamallani ja mietin, että joskus palaset vaan loksahtaa paikoilleen. :)

Muutenki elämässä on nyt sitä twistiä, jota se kauan kaipasi. Ja tuntuu, että pienten juttujen myötä se vaan paranee ja paranee. Vaikka täällä yksiössä tällä hetkellä hetkittäin hajottaakin ja kaipaisin jo kotia paistamaan makkaraa elokuun pimenevissä illoissa. Elämä on pitkälti sellaista, millaiseksi ite sen luot. Ei se parisuhe tai toinen ihiminen ole se, mikä tekee elämästä onnellisen, vaan se täydentää ite luomaasi pohojaa. En seurustele sen takia, että tarvitsen toista ihimistä elämääni, vaan siksi koska haluan toisen ihimisen elämääni. Ja sitä kautta, tavallaan, vähän tarvitsenkin. Ei niin, että olisin riippuvainen toisesta tai että se olisi kaiken onnellisuuteni pohja ja perusta, vaan osa sitä.

I traveled east and I traveled west
And I found a boy with a heart on his chest
I ran a ground my ship left to rust
Yes I found a guide in the city of lust

No niin, menipä nyt hempiäksi. Mutta näin se vaan on. Vaikka kieltämättä tällä hetkellä ihan tosissaan oottelen jo sitä torstaita, että pääsee liikkumaan täältä. Alakaa tässä sutkamossa olla meikäläiselle jo ihan riittämiin, niinkö oisin ollu täällä jonku kuukauen parin viikon sijaan. Jaksa kyllä ees lähtiä kauppaan, vaikka kaikki on TAAS aika vähissä. :D

Mutta nyt voisin keskittyä vaikka tuohon yleisurheiluun ja sitten lukia Da Vinci -koodia, jota oon koittanu säästellä, että se riittäisi mahollisimman pitkälle. Seuraavaksi voinki sitten kattoa boksilta sen leffan ja kauhistella kirjan ja sen eroavaisuuksia. Joita en muista, ko leffan kattomisesta on niin kauan, mutta joita epäilemättä on olemassa! Jännää, niin hitsin jännää, että...

Joo, teetä ja yleisurheilua --> Tai ehkä Isinbajevan jäläkeen iltakävelylle? Who knows.

En tunnista itseäni tuosta, se ihminen on jäänyt menneeseen aikaan.

Meisi kolomekymmentä vee tässä päivää. Tukka lähti, näytän tätiltä ja olin pakotettu siksi pukemaan tänään päälleni jotaki pientä ja palijastavaa. 8) No ei kai, valaistus vähän valehtelee tässä kuvassa, oikiasti latvat ei oo enää ihan nuin tummat ja hetkittäin voisi jopa sanoa, että oon enemmän blonti ko tumma. Joskus vannoin, ettei meikäläiselle tuu vaaliaa tukkaa enää ikinä, mutta kaippa se on parempi sanoa never say never. Lyhyt tukka on tällä hetkellä aika luksusta, vaihtelu virkistää ja tästä on hyvä alottaa uusi kasvatusprojekti.

Ohan tuossa vähän eroa tuohon edesmenneeseen reuhkaan. :) Ja ai niin, ei muuten spoilata tätä juttua miehekkeelle, haluan nähä kuinka kauan se ettii meikäläistä linja-auto/juna-asemalta ennenkö hoksii. :D

Nyt minä lähen ulos nauttimaan kuumasta kelistä, uuesta tukastani ja siitä että tunnen itteni sexy hot babeksi. :D

Hello darkness my old friend.

Koska oon tänään teheny sen pärkeleen PÄTR:n tentin (läpi meni, aivan satasella!) kymmenessä minuutissa (varmaan muuten uus tentin tekemisen aikaennätys), päässy hyvissä ajoin lipastolta kämpille, ihastellu mahtavaa auringonpaistetta ja siitä huolimatta hieman katkerana laskenu jäätävän perseeni tähän koneen eteen, näpytelly meleko surkian oppimistehtävän kokoon ja teheny vielä terapiajuttujaki, minulla on nyt aikaa löpistä jotain aivan turhanpäivästä ja täysin höpöä!

Siispä kerron teille terapiahöyhenestä.

Terapiahöyhen on vaalianpunainen höyhen, joka killuu tuossa kuvassa meikäläisen korvassa (pahoittelen heikkoa kuvanlaatua!) Se salamatkusti kerran kauan sitten aina Lahdesta asti mukanani kotihuudeille laukun pohojalla. Lähtöjään se on vaalianpunaisesta puuhkasta ja palaveli teatterin lavalla. Hyvin luova höyhen siis. 

Tultuaan löydetyksi höyhen päätyi korvakoruksi. Se on tuonut minulle onnea, itteluottamusta ja hyvää fiilistä ja ollut mukanani esimerkiksi sillon ko olen laulanut yksin ihan ensimmäisessä musiikkitapahtumassa lukioaikoinani.

Tänä keväänä tuo samainen höyhen pääsi palavelemaan ihan uuenlaisena terapiahöyhenä, osana meikän artikulaatioterapiaa. Se sai kunnian leijailla halaki iliman, samalla ko sen leijailuajan toistettiin ääneen erilaisia d-drillejä. Sama terapia sattui myös olemaan seurantaterapia ja sen tehtävä oli luonnollisesti tuoda mukanaan myös hyvää ja positiivista energiaa.

Tätä käyttötarkoitusta varten jou'uin luonnollisesti irrottamaan siitä tuon korvakoruosan. Terapian päätyttyä ja päästyäni kämpille, oli pakko laittaa höyhen takaisin kiinni siihen korvakoruosaan. On se sen verran pitkän matkan kulukenu, nähäny epäilemättä kaikenlaista ja toiminut erilaisissa terapeuttisissa tarkoituksissa elämänsä varrella. Pietin sitä yhen päivän korvassa ja sen jäläkeen laitoin taas laatikkoon oottamaan parempia päiviä. Nykyään en enää tartte tsemppiä ja ylimääräistä itteluottamusta jokaiseen päivään, mutta ehkä jonain päivänä taas pieni muistutus voi olla paikallaan. 

Loppukevennykseksi vielä parit fotot menneiltä ajoilta. Silloin, ko sille höyhenelle oli käyttöä vielä vähän muutenkin.

I am a rock.

Hellou evribadi. Kuuntelen Simon & Garfunkelia piiiiiiitkästä aikaa ja otsikko tulee sieltä. Kuustoistavuotiaana tämä oli niin meikäläisen piisi.

A winter's day
In a deep and dark December;
I am alone,
Gazing from my window to the streets below
On a freshly fallen silent shroud of snow.
I am a rock,
I am an island.

I've built walls,
A fortress deep and mighty,
That none may penetrate.
I have no need of friendship; friendship causes pain.
It's laughter and it's loving I disdain.
I am a rock,
I am an island.

Don't talk of love,
But I've heard the words before;
It's sleeping in my memory.
I won't disturb the slumber of feelings that have died.
If I never loved I never would have cried.
I am a rock,
I am an island.

I have my books
And my poetry to protect me;
I am shielded in my armor,
Hiding in my room, safe within my womb.
I touch no one and no one touches me.
I am a rock,
I am an island.

And a rock feels no pain;
And an island never cries.

Onneksi en oo enää kuustoista, eikä minun tartte olla tunteeton kivi. Tai saatan minä edelleen olla vähän semmone yhtä jäärä ja järkkymätön tietyissä asioissa, mutta olen kuitenkin tunteellinen kivi. Ettenpä jopa sanoisi, että onnellinen kivi. Jolla on kivikavereita, eikä sen tosiaankaan tartte olla yksin tai yksinäinen, eikä surra.

Joo, tekis mieli kysyä että mitä vittua mutta mitä sitä hulluja. :)

Rentouttavan pitkän viikonlopun vierailla mailla jäläkeen olen ko uuesti syntynyt ihiminen! No, en nyt ehkä ihan kuitenkaan, mutta sain ladattua hieman pattereita ja ehkäpä sen verran palijon energiaa, että seleviän hiihtolomaan asti. Sitä ennen tarttee nimittäin rutistaa kolome tenttiä, joista ensimmäinen perjantaina (ja johon oon muuten lukenu ihan sikana, not!), kolome ryhymätyötä ja kaks terapiakertaa sekä terapian teoriatausta.

Ja sitten on tietenki vielä net perusjutut kuten luennot ja harkat ja kaikki semmone.

Kävästään myös afasiakerhon kans teatterissa kattomassa Kauppamatkustajan kuolema ens viikolla ja ehtiipä siitä olla vielä toinenki kerta ennen hiihtolomaa. Sillon tosin paikalla on kirjailijavierailija, joten ihan mielenkiintosia juttuja on tarjolla!

Tämmöset aktiviteetit vois kiinnostaa tällä hetkellä palijon enemmän

Tänään oon ollu niin ahkerana, että oon käyny kaupassa iliman kauppalappua (hyvä putkiaivo!) ja hyötyliikkunu ko roudasin niitä eväitä pelekän muovipussin avulla tuolta marketeilta kämpille (jäätävät hau'ikseni huusivat hallelujaa ja loppumatkasta taisivat itkiä armoaki, ihan vähäsen). Ko en ikinä muista ottaa reppua tai kangaskasseja mukaan sillon ko oon menossa suoraan lipaston jäläkeen ruokakauppaan. Ja ko tämä unohus tapahtuu, täytyy tietenki ostaa vähintäänki koko kauppa tyhyjäksi, ko viikonlopun aikana sekä paprika että kurkku on päättäneet paleltua puolityhyjään jääkaappiin, juusto homehtua ja rahkan loppu kuivettua purkin pohojalle. Ja nämäthän on tottakai net ainuat eväät, mitä sieltä jääkaapista löytyy, nimimerkillä terveellisesti aamiaiseksi pullaa ja kahavia.

Ruokien pilaantumisen salaliitto, etten sanois.

Littanoita sämpylöitä ja aamiaispullaa

Bussikuskeillakin on salaliitto. Nelonen kurvasi tänään lipastolla pysäkille ko olin vasta kävelemässä sinne, ja koska olin Leenan seurassa, en jaksanu lähtiä juoksemaan, jolloin olisin kyllä juuri ja juuri kerenny kuskista riippuen kyytiin, mutta olisin myös hengästyny kuoliaaksi täysin vääränlaisessa varustuksessa urheillun satasen uuen ennätyksen takia. Joten päätin mennä seuraavalla bussilla keskustaan. Hyppäsin sitten ysitoistaseen ja kappas ko tullaan Toripakalle, mikäs se siinä meijän eessä on muu ko nelonen, jonka kyytiin kiipesin ja pääsin kivasti marketeille.

Näin tapahtuu ainuastaan sillon, ko luovutan totaalisesti ja ajattelen käveleväni keskustasta. Jos ajattelen, että menen perässä tulevalla bussilla ja hyppään sitten keskustassa siihen toiseen, niin ehei, en ikinä kerkiä, ko sillon se bussi kyllä kaasuttaa karkuun perävalot vilikkuen. Mutta jos en ees yritä, niin sillon net kyllä aina seisoo siellä oottamassa minua.

No jaa, ehkä se vaan kertoo enemmänki siitä, että asioilla on tapana sutviutua ja liiallinen stressaaminen on täysin turhaa.

Vitunposkilinijat, bussi numero 12. MATAFAKA! (ette muuten arvaakaan kuinka pitkään mietin että mikä
vatun matafaka...)

Niinpä niin sano kilipikonna. Tosin tähänkään päivään mennessä en oo vielä saanu seleville, miksi se niin sano. Ja joo, juttujen taso huimaa taas päätä. Venähti vattalihasreenin ajankohta vähän liian myöhäseksi (se saattaa myös olla vitun hokemis -reeni, ko net liikkeet yksinkertaisesti tappaa meikäläisen surkiat ja piiloon uikuttamaan ryömineet vattalihaksen irvikuvat joka kerta) ja unta ei taas varmaan ole tiiossa ihan hetkeen, ko aamulla ois kasiksi meno AAC:n harkkoihin. 

Suihkuunki pitäis mennä. Imuroiminen ja tiskaus sekä laukkujen purkaminenki ois ollu ihan kova sana (kummasti palijon kiinnostavampia vaihtoehtoja heti ko on tenttejä näköpiirissä), mutta koska tuli käsky ylemmältä taholta olla tekemättä mitään suursiivouksia ja keskittyä olennaiseen, ehkä minä olen kiltti tyttö ja tottelen. Kerranki.

Jep, alakaa tehä lähtöä tuonne kauas pois eli suihkuun. Loppuun vielä kaikkien mielialan nostattamiseksi kuva meikäläisen uusimmasta tuotoksesta villasukkien saralla: 

Kyllä, voi että net on niin pienet ja suloset! Pitäisi vaan pistää postiin menemään meleko uutukaiselle tulevalle omistajalleen. 

Briefly in English: Random photos and random stuff. Already waiting skiing holiday, though my weekend away was a real success.

Happy birthday sulle.

Okei, väitin vielä viime viikolla, etten aijo muistaa PikkuMustaa mitenkään, mutta sitten halusin kuitenki tehä jotaki vähän erilaista meijän yksivuotisen taipaleen kunniaksi. Meikäläinen ei ole todellakaan ollut mikään suunnaton suksee, enkä ees haluakaan olla. En ehkä tällä kokoonpanolla. Sillon ko alotin kirjottelun, minulla ei oikiastaan ollu mitään ajatusta siitä, mitä haluaisin kirijottaa. Minä vaan halusin kirjottaa jotaki. Matkan varrella on muotoutunu ajatuksia siitä, mihin suuntaan tätä voisi viiä ja minkälaisista asioista haluaisin kirijottaa, mutta ehkä sitten joskus. Tämä on nyt tämmöne, eääh, livestyle (? :DDD) -blogi, jonka ensisijainen tarkotus on ollu alusta asti jakaa omia kuulumisia ja ajatuksia ystäville ja kavereille.

Välillä oon kyllä miettiny lopettamista, koska oon kokenu kirijottamisen suhteen semmosta alisuoriutumista. En viitsi omalla naamallani kirjottaa ihan kaikkia sitä, mikä meikäläisen korvien välissä milloinkin vilistää. :------D Tai viitsin, mutta en julukisesti, koska kaikki ei välttämättä aina ymmärrä omintakeista huumoriani ja tapaa liioitella ja vetää överiksi.

No mutta, siihen spesiaalijuttuun, joka tulee tässä:

Pätkä Robinia by meisi! :----------D Antakaa anteeksi mikäli joku erehtyi kuuntelemaan ja koki suunnatonta tuskaa videon aikana (tai antakaa yleensäki anteeksi se, että laulan Robinia). Oli pakko tehä sanoituksiin oma pieni muokkaus, ko se on juminu tommosena meikäläisen kuuloradalle. Fiksut tajuu. ;) On kyllä ihan kauhia kattella omaa venkoilua ja kiemurtelua tuossa webbikameran eessä ja tiiän, laatu on ihan häikäisevän huippua, mutta tällä mahtimasiinalla alias Toshiballa ei palijon parempaan pysty. Ääniki kuuluu vähän heikosti, ihan niinkö oisin hissutellu koko piisin, mutta ko en viittiny tunkia naamaa ihan kiinni koneeseen, että se mikki ottais vähän paremmin. Ei se nimittäin niin kaunis ole. :D Voisin vetää tähän vielä kootut selitykset siitä, että lunssa oli puskemassa päälle (tuossa vaiheessa tosin ääni vielä kuiten kuluki, toisin ko tänään, video on maanantailta) ja oisinhan minä voinu reenata tuota vähän pidempään ko kaks minsaa ennenkö vejin sen nauhalle mutta ääh. Ei sole niin vakavaa. Pitäisi vissiin myös hienosäätää tuota meikäläisen ässää laulaessa... Lopun nolo lentopusu on teille kaikille ihanille, jokka käyttä täällä säännöllisesti lukemassa meikäläisen sepustuksia. <3

Ja ohan mulla vielä vähän oma lehemä ojassa kylijellään tässä, mutta ei siitä sen enempää. 

Toivotaan nyt, että tämä toimii. Oon tapellu koko aamun Bloggerin kanssa, ko se ei suostunu lataamaan tuota videota suoraan koneelta tänne ja lopulta jou'uin laittamaan sen Youtuben kautta.  Se ei ole siellä julukisena, eli että löy'ä sitä hakemalla (ei sillä, että kukaan sitä haluaisi sieltä ees löytää). :D 

Mutta niin, hyvää synttäriä PikkuMustan Päiväkirjat ja thäng juu kaikille, jokka minua oletta tämän projektin kanssa tässä vuojen aikana tukeneet, ja tietysti kaikille, jokka joskus on tätä vaivautuneet lukemaan. 

Briefly in English: Happy Birthday for my blog! It's now officially one year old baby. It's been a nice year and I want to thank you everyone! I keep going on and try to do my best.

Usko ja rakkaus ovat kai kuolleita, mutta aina on toivoa.

Harmaata ja synkeää sunnuntaiaamua. Mutta ei silleen negatiivisessa mielessä, vaan niin, että syksyn harmaus on ihan kiva asia. 

En tiiä onko se joku verenperintönä saatu tekijä, vai sallalainen mielenlaatu, mutta meikäläisellä on tämä vahava taipumus tähän synkistelyyn. Enkä nyt tosiaan tarkoita tällä mitään semmosta negatiivista synkistelyä (vaikka osaan kyllä senkin!), vaan sellaista, että nautin harmaudesta ja pimeydestä, hiljalleen kuolevasta ja talaveen valamistautuvasta luonnosta, pienestä kirpakkuu'esta ilimassa ja pimeistä ja märistä illoista, jolloin katulamput kiiltää asfaltista ja tuuli piskaa lehtiä irti puiden oksista. 

Se on parasta aikaa nauttia raskaasta musiikista, juosta, liikkua luonnossa, istua sisällä vilttiin kääriytyneenä ja poltella kynttilöitä, hiljentyä ja olla. Tuntea ittensä hieman melankoliseksi, mutta silti jotenkin onnelliseksi. Syksyissä konkretisoituu niin selevästi luonnon ja elämän kiertokuluku, sekä se Suomen luonnon ja etenki pohojoisen nelijä eri vuojenaikaa. Ja niiden mahtava vaihtelevuus.

En muista olenko aiemminkin selittänyt, mutta pohijimmiltaan tykkään pimey'estä hyvin palijon ja on ihana, kun pitkän valoisan kesän jäläkeen illat alakaa taas elokuussa pimenemään ja hilijalleen kaikki kääntyy kohti syksyä. Lokakuussa taas kaikki on niin lohdutonta ja harmaata, vaikka päivät silloin tällöin koittavatkin pyristellä ja tehdä säästä kirkkaan ja kuulaan. Yöt ja illat ovat pimeitä niinkö synkin mustuus, aina siihen asti, kunnes maahan sataa lumi. Ja yhtäkkiä pimeys onkin täynnä lämmintä kirkkautta. Kirpeää pakkasta, höyryävää hengitystä. Loputtomiin jatkuvaa tähtitaivasta ja kuun loistetta hangilla. Päivät ovat pitkiä ja pimeitä, hämäriä, ja valo pääsee valloilleen vain hetkeksi. On uskomattoman kaunista, ko maisema hiljalleen muuttuu ensin tasaisen teräksen harmaaksi koko matkalta ko valo häviää taistelun, ja siitä hiljalleen sinisävyiseen hämärään ja kohti laskevaan pimeyteen. 

Joulun aikaan on niin pimiää, että on ihan pakko kerätä ajatukset lähelle rakkaimpia ihimisiä, miettiä lämpimiä, valaista pimeyttä itte ja olla onnellinen siitä, ettei synkinkään pimeys ole surullinen ja pelottava. Uuden vuoden alusta pimey'en voi karkottaa kynttilöin ja raketein. 

Hankalin kohta on ehkä tammikuu, jolloin on pimeää ja kylymää, ja kaikki joulun aikana pimeyttä karkottamaan tuotu valo ja lämpö viiän pois. Silloin arki kolahtaa vasten kasvoja kaikista rankimmin. Ja kuitenkin hyvin nopiasti alakaa aurinko hilijalleen nousta näyttäytymään horisontin yläpuolelle. Silloin sitä tervehtii niinkö vanahaa ystävää, joka on ollut poissa pitkään. Se on lohuttavaa ja silloin tajuaa, miten palijon sitä on tavallaan kaivannut koko pitkän pimeän ajan, vaikkei jotenkin ole ees osannut ajatella koko asiaa. Kohti kevättä käännyttäessä valo kääntyy taas voitolle, päivät ovat täynnä mahtavaa kirkkautta ja hilijalleen mieli alakaa kaihota kohti valoisia ja lämpimiä öitä. Maalis-huhtikuussa sen ihan kuulee, kuinka lumi sulaa. Mieli on täynnä valoa ja odotusta, uutta energiaa. Välillä tulee tuskastuttavia takapakkeja, ja on ihan varma, ettei kesä tule ikinä, mutta sitten yhtäkkiä tajuaa, että bussipysäkillä seisoessa aamut ovat valoisia ja iltaisin sitä riittää pitemmälle ko aiemmin. Ensimmäiset linnut alakavat laulaa ja kohta lumi on kadonnut kokonaan. 

Luonto on täynnä uusia alakuja, hentoa vihertävää väriä. Tuntuu siltä, niinkö kaikki olisi mahdollista ja voisi tapahtua ihan mitä vaan. Olo on energinen ja odottava. Hilijalleen luonto puhkiaa täyteen kukoistukseensa ja valo on ottanut vallan. Aamuyön aurinko paistaa ja linnut laulavat ja tuntuu siltä, että on täynnä elämää. On mahtava kävellä pitkäksi venähtäneen illan jäläkeen kotia. Istua laiturilla ja katsella kuinka usva tanssii järven pinnalla jko yöttömän yön aurinko tarjoaa valaistun näyttämön. Paljon lämpimiä ja valoisia päiviä. Musiikki on enimmäkseen kevyttä ja kepeää. Kunnes tullaan taas siihen pisteeseen, että illat alakaa pimentyä ja voi huomata kaivanneensa jo hieman lepoa kaikesta valoisuuesta. Voi toivottaa musiikin puolesta taas raskaimmatkin sävyt takaisin, ko niitä on ollut jo ikävä.

Vaikka tykkään kaikista vuojenajoista, silti etenkin silloin ko on kaikista kirkkainta ja värikkäintä, sekä valoisinta, minulle tulee monesti vaikeuksia olla. En tiiä oonko vaan jotenki niin synkkä tammikuun lapsi, mutta tarvitsen sitä tummuutta ympärilleni. Vaikka värit ja jatkuva riemu on ihania asioita, en silti jaksa pitemmän päälle niitä. Mieli lepää ja rauhottuu raskaan musiikin ja mustan värin keskellä. Siksi minulla varmaan on tämä mustanpuhuva sisustus ja enimmäkseen mustia vaatteita. Tulisin epäilemättä pitemmän päälle sairaaksi jossain supervärikkäässä tai hirviän vaaliassa sisustuksessa, enkä osaa kuvitella itelleni päälle mitään kovin hempiää. Mutta ei piä ymmärtää väärin, on täällä minun synkkyyessäni palijon väriläikkiä, niinkö vaatekomerossakin.

Aattelin poimia tähän muutaman otteen tämän sunnuntaiaamun soundtrackistä, joka koostuu Kotiteollisuuesta.

Kaikki piisit on siis Kotiteollisuus-levyltä, Kotiteollisuuen uusimmalta, joka on julukastu viime syksynä (nyt ei siis lasketa mukaan uutta Sotakoira II). Tämä jos mikä kuulostaa syksyltä. Samoin ko esimerkiksi Five Finger Death Punch - American Capitalist. Tai Kotiteollisuuen Sotakoira.

Nämät kuulostamisjutut on hyvin suuresti värittyneet sen mukaan, mihin aikaan vuojesta olen kyseisiä levyjä kuunnellut. :) Mutta enivei, meikällä on tämä melankolinen ja tumma mielenlaatu, ja ehkä pohojimmiltaan tämä aika syyskuulta joulukuulle on helepointa ja parhainta aikaa olla. Vaikka siihen aikaan liittyy myös omat synkät ja pohojavireiset juttunsa. Kotoisinta aikaa. Saa rauhassa olla vähän melankolinen ja kuunnella sitä soittolistaa (tai kuuntelisin, jos net kaikki piisit ei ois jumissa siellä vanahan koneen kovalevyillä...), missä on Slipknottia, Ruoskaa, Kotiteollisuutta, Five Finger Death Punchia, Metallicaa, Sabatonia, Volbeatia, CMX:ää, Viikatetta, Panteraa, Turmion Kätilöitä, Helloweenia, Slayeria, Stam1naa, Machinae Supremacya ja muita.

Ehän nuot pohojimmiltaan ole ees mitään kovin raskaita pändejä, sitä paitsi. Hyvinkin kesyä. :) Mutta nyt minun on kyllä pakko lopettaa tämä jaarittelu ja nousta ylös täältä sängystä, jossa oon maannu monta tuntia juomassa kahavia ja kirijottelemassa. 

P.S. nuot kuvat on muuten osa ihan naamattoman vanahoja, joten laatu ei aina ihan päätä huimaa (suurimmaksi osaksi kuvattu varmaan kännykyllä ja vanahalla digikameralla) ja noissa on nuita ittiäni nyt valtavan palijon häiritseviä kehyksiä, mutta halusin kuvittaa tätä tekstiä jotenki ja nuot kuvat sattu löytymään kovolta yhestä ja samasta kansiosta. Eivät siis ole välttämättä kaikista parhaimpia ja ajankohtasimpia otoksia, mutta ajavat ehkä kuiten asiansa. :) Pitäisi ostaa pari uutta ulkoista kovoa ja syyslomalla siirtää niille kaikki valokuvat ynnä muut.

Briefly in English: We are lucky to have four different seasons here in Finland. I think I love the dark seasons most. Maybe because I'm a melancholic person. A little bit dark, but not in a bad way, if you know what I mean. 

The best time is from September to December. It's dark and everthing in the nature is dying. Little bit hopeless, it's wet and rainy, streetlights shine from the wet asphalt and wind tears leaves from the trees. It's awesome to run in the darkness and listen something heavy and melancholic, or just sit inside, light candles and enjoy. And when the snow falls down from the sky, everything is suddenly so light, and still dark. 

Darkness has so many different colours. And the cold December nights when the sky is full of stars and moonlight makes snow glitter. It's so dark you have to think warm thoughts and light up the darkness by yourself. Just love it.