I just died in your arms tonight.

Seuraa taas kuvatonta läpinää, muttako oikeen mihinkään muuhun en juurikaan pysty. 

Oon tänään miettiny, että oliko ihan hullu ajatus muuttaa tänne, missä ollaan nyt onnellisesti kohta vuojen päivät asuttu. Tämä ajatus on kimpoillut tehokkaasti siitä, että jou'un käyttämään matkaan OYS:ille, jossa nyt kiertoharjottelun tiimoilta pyöritään, nuin tunnin aamuisin. Jou'un vaihtamaan matkan aikana kerran bussia ja päästyäni perille OYS:ille oon oikiasti lähteny melekeen tunti sitten matkaan, jos lasketaan aika siitä, ko lähen kävelemään bussipysäkille. Koiran kanssa tämä tarkoittaa sitä, että jou'un herämään lähes tuntia normaalia aikasemmin ehtiäkseni lenkittämään ja ruokkimaan koiran, käyttämään sen vielä uuestaan ulukona ja hoitamaan omat normaalit aamutoimet. Jos minun pitää ehtiä kaheksaksi OYS:ille, se tarkoittaa sitä, että poistun kotiovesta nuin 6.45, mikä taas tarkoittaa sitä, että jou'un heräämään 5.00 ehtiäkseni kaikki aamutoimet. Herättyäni minulla menee nuin vartti kylyppärissä ja siinä, että puen lenkkitamineet ja otan koiran, sen jäläkeen ulukoilutan koiraa nuin puoli tuntia --> klo 5.45. Tämän jäläkeen annan koiralle ruuan, laitan kahavin tulemaan, vaihan lenkkitamineet normivaatteisiin, teen aamiaista ja syön sen ja luen samalla Lapin Kansaa --> kello on nuin 6.05-6.10. Käytän koiraa uuestaan ulukona 5-10 minuuttia, laitan koiran aitaukseen lelujen ja vesiastian kanssa, meikkaan ja laitan tukan, kasaan tavaroita (eväitä, vesipullo, kaikki mitä ei voi laittaa illalla valamiiksi), käyn vessassa ja kello alakaaki olla sen verran, että voi siirtyä eteiseen vetämään takkia niskaan ja kenkiä jalakaan. Hyppään bussiin vähän ennen seittemää, vaihan sitä yliopistolla nuin kymmenen minsan odottelun kera ja köröttelen OYS:ille, jossa ollaan joskus ennen kaheksaa.

Siinä vaiheessa oon siis ollu jo kolome tuntia hereillä, syöny semmoset kaks tuntia sitten ja käyny edellisen kerran yli tunti sitten vessassa. Eli on jo valamiiksi näläkä ja vessähätä. Väistämättä tuli mieleen, että onko tässä mitään järkiä. 

Tänään onneksi riitti, että oltiin puoli yheksältä OYS:illa, mikä tarkotti, että sain herätä vasta puoli kuuelta. Päivän päätteeksi pääsin kolomelta. Bussi lähti 15.20 ja koska minun oli pakko käyä lipastolla kirjastossa ja hoitamassa terapia-asioita, menin siis sinne, enkä suoraan kotia. Olin lipastolla vähän ennen nelijää, toimitin asiani supernopiasti ja ehin hypätä 16.15 bussiin, koska pääsin sillä kotia nopiampaa ko kävelemällä. Kotiovesta astun sisään vähän ennen puoli viittä. Ulukoilutan koiraa pienen lenkin, annan sille ruuan, vaihan vaatteet, keksin sille sisällä aktivointihommaa ja kirjotan sillä aikaa opiskelujuttuja, syön ja selaan Facebookia, kirjotan pari viestiä. Teen sitä niin kauan, kunnes koira on ratkaissut aktivointipaketin ja syönyt luun, jolloin lähen käyttämään sitä vielä uuestaan ulukona lenkillä. Harjotellaan hihnakävelyä. Palatessa haetaan posti ja koira saa kantaa postia sisälle. Harjoitellaan omaa paikkaa, koira ottaa hetken lepiä ja minä jatkan koneella, kirjotan sähköpostia, selaan kalenteria ja iltapäivälehtien, Hesarin ja Kalevan nettisivuja. Vapautan koiran, se leikkii hetken itekseen, kunnes menee nukkumaan. Saan sähköpostit lähetettyä, luen yhden blogimerkinnän, avaan henk. koht. spostin ja tajuan, että kello on puoli kaheksan. Mietin, että mihin helekkariin se päivä katosi ja kirjau'un blogiin alakaakseni kirjottaa tätä. Kohta pitäisi vissiin syyä, käyttää koiraa pihalla, mennä suihkuun, pakata reppu, laittaa koiran ruoka, laittaa kahavinkeitin aamuksi valamiiksi ja mennä nukkumaan, että jaksaa herätä vartin yli viis.

No, pieni ynnäily kuitenki kertoo, että ensinäkin, meillä ei olisi ollut yksinkertaisesti varaa muuttaa saunalliseen kaksioon lähemmäs keskustaa tai OYS:iä, koska niistä joutuisi maksamaan ihan sikapalijon enemmän ko tästä. Meillä ko kuuluu nyt netti ja vesi vuokraan ja autopaikkaki on halapa ko mikä. Plus että talo on rakennettu 2012. Keskustassa päin asuessa oisin lähempänä OYS:ia, mutta kauempana lipastosta, mikä tarkoittaisi bussikortin jatkuvaa lataamista vähintään talavikuukausina, eli lisää kuluja. Nyt aijon selevitä yhen kuukauen latauksella. 

No, oltaisi voitu olla ottamatta koiraa. Meisillä on kuitenki muutaki elämää ko opiskelu, enkä todellakaan elä pelekälle opiskelulle tai täysin sen ehdoilla. Koiran riemukasta tervehystä ko tulee kotia ja seuralaista lenkillä ei pitemmät aamu-unet tai mikään muukaan kyllä voi korvata. Minulla on myös avokki, joka käy töissä, joten sekään ei voi ottaa koiran hoitamista harteilleen näinä päivinä. 

Ja viimisenä, voisin olla tehokkaampi aamulla. Muttako en vaan voi, toiset voi herätä viis minuuttia ennen lähtöä ja olla valamiita heti, minä tartten tunnin aamulla herätäkseni. Koiraa on pakko lenkittää vähän pitemmästi ko se joutuu olemaan yksin niin pitkän aikaa. Se myös tarttee ruuan aamulla ja viimiset pissat ennen lähtöä, että jaksaa pietellä koko pitkän päivän.

Se on vaan tämä kaupunki, ko siirtymät paikasta a paikkaan b kestää tolokuttoman kauan iliman omaa autoa. Siitä en ees jaksa sanoa, että nykymaailmassa kaikki alakaa edelleen kaheksalta aamulla. Ennemmin minäki kai kuitenki oon ajoissa jossaki ja ajoissa pois, paitsi ettäkö ei täällä oikiasti kovin ajoissa kerkiä kotia. Ja se, että lipasto on sijoittunut maailmankartalla ihan väärään paikkaan. Ja ko pitää rampata lipastolla ja ympäri Oulua. 

Ja se, että meillä opiskelu on niin hurjan mukavaa ja kannustavaa. Mutta se on toinen tarina se, nyt on pakko lyyä tämä pakettiin ja lähtiä muihin hommiin (oikiasti kirjottaminen ei kestäny näin kauan, äiti vaan soitti ja multitaskasin siinä yhtä aikaa iltapalan, koiran ulukoilutusta ja muuta). 

Palataan, jos henki vielä pihisee jatkossaki. Ens viikon ma-pe viien aamuja ootellessa, etenki ko keskiviikkona on luento kuuteen...

Sitten musta tuli nuori ja alkoi vituttaa.

Hyvää päivää helteinen Oulu ja vähän muutki paikat, joita lämpö hellii! Ja terve teillekin, jotka ette pääse osallisiksi näihin hurmiollisiin lämpötiloihin. 

Voisi kuvitella, että tänään on oikein hyvä päivä, mutta päin vastoin, se on alakanut sillä, että kaikki hommat haluaa mennä päin sitä ittiään. Haluan huomauttaa tässä vaiheessa, että minua lievästi sanottuna ketuttaa, joten teksti voinee olla hieman kärjistettyä. Otetaan nyt tähän esimerkiksi näistä logopedian opinnoista nämät ihanat psykan opinnot, jokka tulee Psykonetin kautta meille. Ovat suunnattu psykan opiskelijoille, mutta hyvin met logopeditki siellä matkassa "opitaan" kaikkea turhaa, mitä ei ikinä omissa töissämme tarvita. 

Noh, tentti oli viime viikon tiistaina ja tenttipaperit lähetetään postin mukana tentaattorille Turkuun. Uusinta on huomenna, koska tenteissä noudatetaan Turun pään aikataulua, eikä meille tietenkään ole tullut tuloksia ees vielä siitä ekasta tentistä. Ja ei kuulemma varmaan tulekaan ennen uusintaa, eli huomista klo 9-11.

Mitenhän tässä nyt sitten pitäisi toimia? Varsinkin kun kyseessä on tentti, josta sain viime vuonna hylsyn, vaikka olin ihan varma, että se menee läpi (eli tentaattorin ajatuksenjuoksusta ei siis voi olla mitenkään kärryillä) ja missasin uusinnat, tarina on kaikille tuttu täältä. Pitäiskö nyt sitten niinkö varmuuen vuoksi mennä tekemään tentti huomenna uuestaan? Vai mitä hä? Jättää herran huomaan, toivoa että se menee läpi ja jos ei, niin varmuudeksi ilimottautua kesätenttiin uusimaan se? 

Kyllähän voi ihimistä rehellisesti sanoen vituttaa. Minun on ihan pakko, siis ihan pakko päästä tämä kurssi nyt läpi, koska muuten siitä tulee meikälle etenemiseste, enkä pääse ensi syksyn kiertoharjotteluun ja kaikki suunnitelmat heittää häränpyllyä. Normaalisti toki olisin ihan rauhallinen ja hyvällä luotolla siihen, että pääsen tentin läpi, koska _mielestäni_ osasin asioita ja sen myös siellä tentissä  ilmaisin, muttako muistelee viime vuotta, jolloin myös mielestäni olin osannut asioita ja sainkin silti hylsyn, niin... Pelottaa? 

Opiskelijalla on oikeus kahteen uusintakertaan tentistä. No mitäs uusintakertoja net tämmöset on, joihin ei voi käytännössä mennä, koska ei oo saanu tuloksia siitä ekasta? Se, että pitäisi mennä tekemään tentti varmuuen vuoksi uuestaan, on minusta kyllä ihan puhasta vittuilua ja opiskelijoitten kyykyttämistä. Edelleen, pääsee varmaan jatkuvasti unohtumaan kaikilta, mutta opiskelijalla on MUUTAKI elämää ko se opiskelu. Jotku onnekkaat saattaisivat tässä vaiheessa olla vaikka jo töissä ja ketään tuskin kiinnostaa ottaa palakatonta vapaapäivää töistä siksi, että menee tekemään tentin varmuuen vuoksi uuestaan. Pahimmassa tapauksessa tenttiä varten joutuu vielä matkustamaan kokonaan toiselle paikkakunnalle, jos nyt on vaikka sattunut työllistymään jonnekin muualle ko juuri tänne Ouluun. 

Ja niin ees päin. Syitä on niin monia, miksi tämmösen kohtelun ei pitäisi olla ees mahollista. Kyllä on opiskelijan oikeudet taas niin hukassa tässä hommassa, että huhhuh. 

Ei kait tässä auta ko jäähä oottelemaan niitä tuloksia ja ilmottautua siihen kesätenttiin ja toivoa, ettei sitä korttia tarvitse käyttää sitten. Taijan ottaa seuraavaksi suunnan ulos ja pyörän selekään purkamaan pahimpia aggressioita. Voisi vaikka nautiskella tuosta ihanasta ilimastakin. 

Make a way for a better day.

Ohan se taas ollu yhenlainen viikko, johon on mahtunu hommaa, mutta myös kivoja ja ihania ja jänniä juttuja. Kaikesta en puhu vielä mitään, mutta oon mm. tajunnu, että meijän naapuriin valamistuu lokakuussa ostoshelevetti, eli jatkossa sushit ja vaatekaupat on kävelymatkan päässä, kukapa olisi uskonu ko tänne huudeille muutettiin... En edelleenkään ihan tosin tiiä, että onko tämä ostoshelevetti mielestäni hyvä vai huono juttu.

Lisäksi saahaan jossain vaiheessa Lidl hieman lähemmäs myös, mistä olen enemmän ko innoissani. :D Tosin käytiin jo tutustumiskierroksella uusilla kauppahuudeilla, eikä siellä ollu kyllä vielä tapahtunu mitään, että sitä sen kaupan rakentamista ootellessa sitten... Oon vääntäny opiskelujuttuja tässä ja niillä on semmone taipumus nykyään, että net muuttuu ja sotkee kuvioita koko ajan, siispä oonkin tänään lähteny lipastolle sumplimaan hommia kesken kotoilun ja pyykinpesupäivän. Tuli sen verran kiire lähtö, että hyppäsin polokupyörän selekään collarit jalassa ja vanaha Abi-huppari päällä ja hieman hävetti sitten pyöriä meijän laitoksen käytävällä ko tuntu, että joka ikinen opettaja kulukee ohi ja paijan selässä lukee "paska reissu, mutta tulipahan tehtyä". :D

Muuttujista johtuen en oo sitten tänään teheny opponointia ja omaa semmaesitystä niinkö alunperin olin suunnitellu. Kauppaanki ehin vasta perjantairuuhkassa ja painoin siellä polla punasena menemään, ko kaikki muutki halusi justiinsa tänään ostaa niitä porkkanoita, bataattia ja gluteenitonta leipää. Mikähän näihin kaupunkilaisiin menee näin perjantaisin, ko ihimiset kaahaa autoillaan niinkö mielenköyhät (Teknologiakylässä saa oikiasti pelätä jäävänsä auton alle suojatietä ylittäessä), sitten parkkeerataan keskelle risteystä suojatien päälle niin, että varmasti et pääse ylittämään sitä katua, vaikka se suojatiellä seisova auto ei pääsekään kääntymään, poljetaan pyörillä päälle eikä väistetä yhtään toisia, kaupan pihalla ryysätään menemään täysin näkemättä toisia ja kävellään vaikka pahki.

Okei, oot ehkä minuutin nopiammin kotona ja siinä sivussa aiheuttanu pari vaaratilannetta tai huomattavan paljon pahaa tuulta. Kannattavaa, eikö. 

Muutenkin taas uutisia ja juttuja lukiessa tulee väkisinkin semmonen olo, että voi kumpa tämä ihimisarvon alennus alias opiskelijastatus oisi jo taakse jäänyttä elämää. Ohan se ihan hieno ajatus, että opiskelijat osallistuu säästötalkoisiin yhessä niitten kans, jokka tienaa jonku kuus tonnia kuussa. Tasa-arvoa ja reiluutta en näe tässä kyllä missään, opiskelija ko saa kerran kuussa kouraan sen maksimissaan alle viissataa, ellei sitten ole ottanut lainaa tai käy töissä. Näistä kahesta jäläkimmäinen vaihtoehto on sekin tietenkin ihan saatanasta ja sitä työssäkäymistä opiskelun ohella pyritään kaikin keinoin estämään ja vaikeuttamaan. 

Joten on ihan reilua, että opiskelijoitten vuokrat kallistuu ja terveydenhoitopalaveluiden laatu kärsii, kun omalla kokemuksellani kumpikaan ei ole kovin laadukasta nytkään (olokoonkin, että minulle on vaan sattunu ilimeisesti harvinaisen palijon huonoja kokemuksia YTHS:n kanssa). Samaan aikaan kun eläminen kaikilla tasoilla koko ajan kallistuu, rajoitetaan opintotukikuukausien määrää ja todennäköisesti taas kiristetään ehtoja tuen saamiseen. Evätään tuet, ettet yhden tutkinnon suoritettuasi voi saaha rahoitusta enää toiseen yliopistotasoiseen tutkintoon. Samaan aikaan suoraan lukiosta valamistumien pitäisi jo heti tietää, mitä niistä tulee isona ja painella semmoseen putkeen pyrkimään kohti tätä tavoitetta. Entä jos tulee hutilyönti? Työllisyysnäkymät on mitä on, mutta uudelleenkouluttautumisesta tehään hankalaa. Erityislapsilta karsitaan ja heikennetään opetuksen laatua.

Seuraavasta kuvituksesta vastaa opiskelijaelämän luksus, eli Persemaan opiskelijasolun kunto sinne muuttaessani. Kämppä on päässyt läpi erään nimeltämainitsemattoman opiskelijäkämppiä tarjoavan lafkan siivoustarkastuksen ja kahdessa ensimmäisessä kuvassa ilmenee tila, joka asunnossa oli meikäläisen sinne viedessä muuttokuorman. Kuvia kattomalla voi miettiä opiskelija-asumisen laatua ja sitä, että tulevaisuuessa tämäkin "laatu" tulee maksamaan entistä enemmän. Annan ohojeen, äläkää ikinä ottako vastaan asuntoa käymättä kattomassa sitä ensin.

tässä vaiheessa pönttö on jo pesty kertaalleen

edellisen asukkaan muutto oli vielä kesken, yhteistilat täynnä kamaa ja mm. hella näytti tältä

Jotenki tuntuu, että nämät Suomen koulutusjärjestelmän uudistukset kusee nilikoilleen ja kovasti. Todellakin toivon, ettäkö valamistun, valamistun siihen hommaan, mitä teen loppuelämäni, eikä tartte enää opiskella. Mutta en minäkään suoraviivaista polokua ole tähän koulutukseen löytänyt, kuten kaikki varmaan tietää. Lukion jäläkeen vietin välivuojen työskennellen lasten kanssa ja miettien sitä, että mitä haluan tehä, sitten kun keksin mitä haluan, en heti päässyt sisään, mutta pääsin sisään toiseen yliopistoon osittain randomilla valitsemaani kakkosvaihtoehtoon, opiskelin vuojen mediakasvatusta pääaineena ja erityispedagogiikkaa sivuaineena, sain arvokasta kokemusta yliopisto-opiskelusta ja hyödyttäviä sekä tukevia opintoja ja vasta sitten avautuivat portit logopedian koulutusohjelmaan. Jotku onnekkaat tietää ehkä jo viisivuotiaina, mitä niistä tulee isona ja net voi suoraviivaisesti ja päättäväisesti pyrkiä tätä tavoitetta kohti, mutta ei meistä kaikki todellakaan ole niin onnekkaita. 

Varmaan tässä on taustalla vähän asennevamma, mutta ei se opiskelijan elämä todellakaan ole mitään herkkua. Soluasumisen ja pelkällä opintotuella elämisen nähäneenä voin sanoa, että solu voi olla ihan loistava vaihtoehto, mikäli asunto on kiva, naapurit järkeviä ihimisiä ja kämppis loistopersoona. Tämän olen kokenut. Mutta olen kokenut myös sen vaihtoehon, että kämppä on ensimmäisen kerroksen 80-luvulla valamistunut bunkkeri, joka on kuorrutettu vuosien paskakerroksella, seinät on paperia ja kämppis vähintäänkin outo hiippari, joka lähinnä vaan sotkee kämppää jättämällä likaiset astiat viikoksi altaaseen lojumaan, ruoat pilaantumaan jääkaappiin ja pöyälle, pöntön paskaseksi ja altaan täyteen hiuksia ja sylkiklimppejä. Lisäksi kämppis käyttää meisin vessapaperit ostamatta omia niin kauan, kunnes vien omani lukkojen taakse ja menee joka aamu suihkuun niin, että kylppäri on aina varattu sen ajan ko itsekin haluaisin harjata hampaita ja suorittaa aamutoimia (niinpä opin laittamaan kellon soimaan puoli tuntia normaalia aijemmin).  

Tässä se, miltä kyseisen kämpän kylyppäri näytti, ko muutin asuntoon virallisesti ja aloin tekemään sisäänmuuttosiivousta. Kämppä oli sen samaisen nimeltämainitsemattoman lafkan toimesta "siivottu" aijemmin edellisten asukkaitten laskuun.

suihkuverhon kannoin ensitöikseni roskiin ja kaikki nuot paskat hinkkasin kaakeleista irti omin pikku kätösin

Puhumattakaan siitä, että naapurit ovat elämäntapabilettäjiä, jokka huuattaa stereoita tauotta aikavälillä 12-06. Ei ole rahaa mihinkään ylimääräiseen, kun haluan hankkia keittiön ikkunaan, josta näkyy suoraan naapurin ulko-ovelle, sälekaihtimet (jotta voisin tulla suihkusta pyyhe päällä iliman uteliaita katseita, myös kylyppärin ovelta on suora näköyhteys naapurin uluko-ovelle), soitan äidille ja pyydän rahaa. Kun jokin rikkoutuu, soitan äidille ja pyydän rahaa, koska itselläni ei ole varaa mihinkään ylimääräiseen. Rahat riittää vuokraan, ruokaan ja muuhun pakolliseen, kun lasken oikein tarkkaan ja suunnittelen kuukaueksi etukäteen, mitä teen ruoaksi (paljon porkkanaa, koska net on halapoja) ja hyödynnän kotoa saamiani tykötarpeita. Olen elänyt siitä onnekkaassa asemassa, että kotoa päin on aina avustettu ja avustetaan edelleen, mutta kaikilla ei todellakaan ole käynyt yhtä hyvä tuuri. 

Maistiaisia muusta kämpän kunnosta ensimmäisenä iltanani kyseisessä asunnossa:

tällainen vesi irtosi lattioista, seinistä ja katosta, menossa varmaan kolomas sankollinen

Loppujen lopuksi tuostakin persreiästä tuli ihan ihimismäinen asunto käytettyäni nuin kaksi päivää sen siivoamiseen (mitään korvausta en tästä hyvästä toki saanut, vaikka asiasta vähän valittelin), mutta kaikki aijemmin mainitsemat muut seikat johtivat siihen, että vietin loppujen lopuksi todella paskan ensimmäisen syksyn Oulussa. Yksiöön muuttaminen pelasti mielenterveyteni elettyäni puoli vuotta tuossa helevetissä, mutta sen luonnistumiseksi jou'uin nostamaan opintolainaa. Olisin joutunut nostamaan lisää jo aijemmin, mutta minut pelasti työssäkäyvä mies. Iliman toista osapuolta elämänlaatuni ei ikinä olisi voinut nousta näin kohisten ja siltikin hetkittäin hävettää, ko minulla on vaan niin palijon vähemmän rahaa käytettävissä esimerkiksi ruokaostoksiin ja muihin. Välillä on olo kuin siivellä eläjällä, vaikka tiijän, että toinen kyllä ymmärtää tilanteen.

Gluteeni- ja laktoosivamman takia kaupassa menee massia nykyään vielä huomattavasti enemmän ko aijemmin, ostin tänään yksiä gluteenittomia TUOREITA sämpylöitä, koska aina ei jaksa ostaa pakastekamaa, ja vasta kotona aloin miettiä, että ei jumalauta, kolome sämpylää makso reilusti yli nelijä euroa. Eihän tässä ole mitään järkiä. Tämän ruokavamman kans saa kyllä olla ihan tosissaan rahoissaan. Varsinkaan ko en muutenkaan halua elää sillä tonnikala-nuudeli-ketsuppi -opiskelijadieetillä. Ai niin, mutta eihän gluteenittomat nuudelit ees oo kovin halapoja. 

Valamistuminen ja työpaikka. Ihimisen elämän pieniä suuria haaveita. Että saa sitten miettiä ko rahat ei edelleenkään riitä mihinkään. :) Ajattelin kuiten piettää nuot kuvat tallessa, että pysyy perspektiivi tähän elämään. Oon nytki päässy ihan helekkarin kauas tuosta ja oon minä kuiteski tällä hetkellä erittäin tyytyväinen meikäläisen elämään, vaikka ylimääräistä ei kauhiasti olekaan ja rahalla on mahottoman kumma taipumus muuttua kuiteiksi lompakossa (ei siis sillä, etteikö lottovoitto kelepaisi). Opiskelut on varsin hyvällä mallilla ja reilun kuukauen päästä oon jo melekeen kesälomalla. Mikä tulee itelläni olemaan luultavasti elämäni viimeinen koko kesän kattava loma. Töitä ei löytynyt, joten nöyrä opiskelija painuu pyytämään pankilta vielä hieman lisää opintolainaa. Että saa maksetuksi oman osan vuokrasta ja kykenee elämään. Onneksi siihen valamistumiseen on enää luultavasti kovin lyhyt aika. En todellakaan kadehdi niitä, jokka vasta aloittaa/on aloittaneet opiskelunsa, enkä mistään hinnasta palaisi tuonne takaisin.

Mutta nyt perjantai jatkuu opponoimalla kandia ja muulla tämmösellä kivalla!

Ps. Ens viikon alaku on taas enemmän ja vähemmän hulabaloota ja jossain vaiheessa aijon myös lähtiä minilomalle, joten ei varmaan kuuluilla taas hetkeen.

Hysteria.

Ootteko ihimiset koskaan miettineet sitä, että muutosta ei koskaan tapahu, ellei joku pyri saamaan sitä aikaan, eikä asioihin voi vaikuttaa, jos ei edes yritä?

Minua aina välillä vaan suunnattomasti ihimetyttää tämä suomalainen mentaliteetti, jossa nieleskellään mukisematta kaikki paska mitä naamaan eteen lapataan ja kun yrittää kysyä, että kannattaisiko asialle tehä jotain, niin vastaukseksi tulee vaan sitä mutinaa siitä, että mitä se mitään hyödyttää. No, ei varmaan hyödytä, jos ei ees yritä. 

Silti suomalaiset myös yli kaiken rakastavat valittamista. Minäkin valitan, useinkin, mutta valittamisen vastapainoksi pyrin myös tekemään asioille jotain ja muuttamaan niitä niin, ettei tarvitsisi valittaa. Pyrin saamaan asian kannalta merkittävät ihimiset ja tekijät tietoisiksi epäkohdasta ja siitä, miten se meihin ihimisiin vaikuttaa. Etsin ratkaisuja ja mietin, että kuka voisi minua tämän asian kanssa auttaa. Koitan koota yhteen kaikki net, joita epäkohta koskettaa, saadakseni asialle tukea, sillä isolla porukalla on luultavasti huomattavasti helepompi saaha muutoksia aikaiseksi verrattuna siihen, että yksi ihiminen koittaa ajaa muutosta eteenpäin. 

Suomessa voitaisiin säätää laki, ettei saa valittaa, ellei yritä vaikuttaa ja muuttaa asioita. Okei, ehkä säätilan muuttaminen trooppiseksi täällä Suomen lyhyessä, mutta vähälumisessa kesässä on hieman mahotonta ja ilimastonmuutosta on yhen ihimisen vaikia pysäyttää, eikä omat teot sen eteen luultavasti koskaan tule näkymään missään (mikä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö kannattaisi omassa arjessaan kuitenkin edes jotenkin ajatella näitä asioita), mutta moniin asioihin olisi mahdollista vaikuttaa. Ollaan saatu viime päivinä kuulla ikäviä päätöksiä siitä, kuinka tukia leikataan ja kaikki kallistuu, eivätkä net päätökset minuakaan miellytä, mutta ennen ko aletaan huutaa ja lytätä niitä päättäjiä, niin kannattaa muistaa, että methän net sinne on äänestetty mellastamaan. Tai vaihtoehtoisesti moni on jättänyt vaikuttamatta kokonaan, mutta kokee silti oikeudekseen arvostella ja valittaa.

Menee vähän etäiseksi, mutta pointti oli siinä, että jos joku asia on paskasti, sitä voi yrittää muuttaa ja omilla toimillaan voi vaikuttaa asioihin. Joskus se voi vaatia hieman taistelua ja aina ei sekään auta, mutta ainakaan ei sitten olla lannistuttu ensimmäiseen esteeseen, vaan ollaan oikiasti yritetty kaikkemme. Se, että julistaa pelin menetetyksi jo etukäteen, aiheuttaa vaan sen, että tietyt tahot kuvittelee voivansa tehä täällä miten tahtoo, koska kukaan ei koskaan nouse vastarintaan.

Kaikenlaista epäoikeudenmukaista tapahtuu etenkin sen takia, että met annetaan asioitten tapahtua.

Huh, nyt on niin palijon saint angeria veressä kaikin puolin, että paras kanavoida se jalakareeniin ja kyykätä niin, että tuntuu. KELE.

Lapsena sydän lauloi.

Toimelias keskiviikko. Olin kotona puoli seittemältä aivan sairaan näläkäsenä, enkä ees kuvitellukaan, että oisin enää jaksanu reenata. Huomenna sitten. Reenailun sijaan oon tässä hoitanu kaikenlaisia juoksevia asioita (hih, täytyy sanoa, että vähän jänskättää) ja tullut siihen tulokseen, että jos joskus perustan sen uuden blogin, sen nimi on mitä luultavimmin ja toivottavasti Vihainen itälappilainen. 

Tämä siksi, että olen tänään todennut VR:n siirtyvän kuun vaiheessa harjoittamaan Itä-Lappia syrjivää politiikkaa järjestämällä junavuorojen aikataulut niin, ettei junalta pääse enää kätevästi Sallaan jatkavaan linja-autovuoroon. Hyvä VR, junamatkailut on meikän osalta ainaki toistaiseksi sitten tässä, koska en näje tässä hommassa mitään järkiä, enkä suostu tukemaan lafkaa, joka omalla toimillaan tukee kotiseutuuni kohdistuvaa syrjimispolitiikkaa ja omalta osaltaan edesauttaa Itä-Lapin pullonkaulan syntymistä. Julukisillä kulukuneuvoilla on kohta lähes mahoton päästä esimerkiksi Sallaan heleposti ja mukavasti, mikä tarkoittaa sitä, että julukiset jättää ennemmin käyttämättä ja suosii tätä Suomessa muutenki niin halapaa yksityisautoilua. Tästä taas seuraa se, että julukisten vuorojen käyttömäärät laskevat entisestään (etenkin jos junamatkustajatkin karsiutuvat tästä pois) ja pian loputki linja-autovuorot voidaan lakkauttaa kannattamattomina. 

Tämä kaupunkikeskeinen politiikka, joka yrittää ajaa meijät kaikki asumaan tänne samalle neliökilometrille betonihelevettiin ja nelijän ruuhkiin moottoritielle ainuastaan vahavistaa meikäläisen ajatusta siitä, että minähän perkele muutan takasin sinne Sallaan, enkä lähe kulumallakaan sieltä pois. Vittuillessanikin elän ainaki 120-vuotiaaksi ja istun keinutuolissa piettämässä vaikka sitten yksin viimiseen asti kotikuntaani pystyssä, PERKELE!

UGH. Olen puhunut. Ja minä sitten muuten todellakin nauran jokaiselle "yksityisautoilu saastuttaa ja on saatanasta" -jutulle, jonka tästä eteenpäin kuulen.

Sitten jotain keväistä ja kivaa ja piristävää:

Tsädääm, ostin sunnuntaina itelleni kukkia! Koska jatkuvat huokailut ja vihijailut Prisman tulppaaniosastolla ja Lidlin kukkaosaston eessä eivät ole tuottaneet paremmassa puoliskossa toivottua reaktiota, päätin olla itsellinen nainen ja ostin sunnuntain kauppareissulla ihanan keltaisia tulppaaneja ihan ite. Sen siitä saa ko päästää naisen ihan yksikseen autolla kauppaan. :D Oon monet kerrat ihaillu nuita kukkia, mutta eihän sitä polukupyörällä viitti moisia kuskata. Niinpä sunnuntaina päätinki sitten repästä. Ja täytyy sanoa, että oon ihan myyty ja koukussa nyt. 

Aamu alakaa palijon paremmin ko saa ihailla aamukahavin ääressä kukkasia. 

Eräänlainen kukkanen olin itekki maanantaina ko pääsin ystäväni PersOonan kautta meikattavaksi ja pitihän siitä muutama TODELLA huono todistusaineistoksi kelepaava webbikamerakuva ottaa, ko kerranki naama on kammattu. Samaisista kuvista myös totesin, että kappas, reuhkahan alakaa olla jo kummasti pitkä! Vielä ko se vaan olisi oikiasti yhtä vaalia ko mitä kuva antaa ymmärtää. 

Mutta ei, se on vaan edelleenki se maantienharmaa. Jostain syystä tämä lisääntyvä pituus on kuitenki teheny meikäläisestä varsin armeliaan tuota omaa kuontaloani kohtaan. Sanoisinko, että ehkä hetkittäin jopa tykkään tuosta väristä. Tai värittömyyestä. 

Vaikka edelleen kyllä kovasti kaihoan sitä pitkää, mustaa fledaani.

Ja mitäs sitä muuta. No, kandin palautettava semmaversio on nyt printattu ja perjantaina luultavasti juhulistamme tätä(kin) asiaa yhessä Marjuskan kanssa pitkästä aikaa. Toivottavasti tuluppaanit kestää perjantaihin asti niin niistä on jollekin muullekin iloa! Heh, en mitenkään yritä perustella tätä heräteostostani...

Joo, nyt on taas sen verta pitkä ja vaiherikas päivä takana, että pitää siirtää aivot offline-tilaan ja alakaa suunnitella vaikka nukkumaan menoa pikkuhilijaa. Huomenna oottaa keskustan keikka ja pitäisi se kandiki vielä palauttaa, sitten reenailla ja lukia erkan tenttikirjoja.

Seison tukevasti maassa polvillaan.

Pitää tulla taas oksentamaan tämmönen sillisalaatti tänne näin sunnuntain kunniaksi. 

Asia numero yksi. Kaivoin juuri reeni- ja liikkumismotivaationi jostain ja siihen tarvittiin niinkin yksinkertainen asia ko Kossin kuulokkeet. Porta Prot on maanneet jo jonku tovin rikkinäisinä laatikon pohojalla ko, kuvitelkaa, sitä on ollu muka liian kiireinen tekemään takuureklamaatiota, että saisi uuen kaiutinelementtipaketin rikkinäisten tilalle. Näillähän on elinikäinen takuu tuommosille normaalissa käytössä syntyville vioille. Noh, nyt sitten jostain repäisin tarmonpuuskan ja kaivelin nämät laatikosta tarkistaakseni reklamaatiota varten, että missä se vika olikaan. Aivan, kontaktihäiriö tuolla kiinnityskohassa. Mutta voe pojat ko hetkittäin saa tulemaan ihan priimaa musaa ko vähän vääntelee johtoa ja pitkän aikaa Samsungin säälinapeilla kituuttaneena, kyllähän se Kossien jylhä bassomaailma ja ihan omasta maailmastaan nappeihin verrattuna oleva äänimaailma hurmas samantien. Alako mieli tehä kyykkyjä? :D

Ja kun Neron Guiltia kuuntelee, tekee mieli lähtiä juoksemaan. Huokaus.

Jep, pienestä se on joskus kiinni. Sitten ko vielä saisi jostain jonku toimivan soittimen, johon liittää nämät, niin avot. Meikäläisen monta vuotta palavellut kolokytägiganen mötikkä iPod on ilimeisesti alakanu tulla tiensä päähän (akunkesto on edelleen ihan uskomaton, joskin pakkasella koittaa armoton jäätyminen) mutta jostain syystä masiina on ruvennu rantuksi eikä suostu soittamaan puoliakaan niistä piiseistä, joita minä haluaisin kuunnella. Ja ko en keksi missä vika on, yrittänyt olen kaikenlaista, menköön sitten romu vaihtoon.

No mutta, asia numero kaksi. Liittyen tuohon tarmonpuuskaan jonka avulla kaivoin Kossit kaapista, oon myös tänään imuroinu ja nostanu matot pyykkitelineessä ulos pakkaseen. Saavat olla siellä huomiseen asti, jolloin meinasin vissiin pyyhkiä pölyt ja mopata lattiat. Sen jäläkeen siirränki sitten pöytäliinat, päiväpeiton, viltin, koriste- sekä sohovatyynyt vuorostaan pakkaseen. Saman ihime-energian voimin oon tänään kirjottanu motorisen oppimispäiväkirjaa ekan osan (olokoonkin, että se on aika säälilyhyt) ja suunnitellu terapiaa ja alottanu terapian paperitöitä, sekä teheny puheviestinnän juttuja. Koska sekään ei riittäny, oon myös siivonnu kaappeja ja nakellu kaikkia turhaa sälää roskiin ja laittanu opiskelupapereita järijestykseen, viikannu pyykkiä, kokannu soijapihivejä ja ties mitä. Oon myös ehtiny ettimään halavemman sähkösopimuksen, sekä kokata eilen bataattilaatikkoa.

Ensin ei oo energiaa yhtään ja sitten yhtäkkiä sinkoilen joka paikkaan suurin piirtein niin että hajuan atomeiksi tässä vauhissa?

Käsittämätöntä. 

Seuraavaksi pitäisi varmaan selevitellä tuota Samsungin näytön tilaa ja että miten sen sais järkevimmin korjattua (kyllä, eihän sekään oo ollu rikki ko viime syyskuusta...) Oon ollu viime syksyn vähän hijas näitten juttujen kans? 

Se on tämä aika, kun se aina karkaa sillonko ei tarttis ja ei kulu itkemälläkään sillonko pitäis.

No mutta joo, nyt meisi vetää vähän tonnikalasalaattia myöhäisenä illallisena ja jatkaa tätä käsittämätöntä singahtelua paikasta toiseen. Palataan!

Viimeinen aamu.

Oon tässä tänään saanu räpellettyä ensimmäiset versiot kandin koontitaulukoista valamiiksi (aplodit mulle), mutta piti tulla ja keskeyttää homma hetkeksi ko suru-uutinen tavoitti meikät. 

Meijän mummolan luoja-ties-kuinka-vanaha kissa Täplä on siirtyny mettästämään myyriä jonneki parempaan paikkaan. En ole kissaihiminen tippaakaan (enkä varsinkaan sen jäläkeen ko oon joutunu taistelemaan tuon kylyppärin kissan kusen hajun, joka ei muuten vieläkään oo lähteny, kanssa) mutta Täplä on ollu ainua kissa, jonka kanssa meisillä on synkannu. Meillä oli ikää suurin piirtein saman verran, killi oli jo niin vanaha, ettei kukaan enää muistanu, koska se on syntyny. Täplä näki elämänsä aikana ison liudan koiria, joista monet on maanneet mullan alla jo kauan. Useimmille niistä se myös näytti kaapin paikan.Viimeisinä vuosinaan se ei juuri jaksanu muuta ko nukkua ja syyä silloin tällöin, mutta laittoi meijän Ukonki järjestykseen pienellä painimatsilla siitä huolimatta.

Emäntä isolla Eellä.

Tulin kauhian surulliseksi kuultuani tämän uutisen. Pieni palanen elämää on poissa. Jouluaattona käytiin mummolassa ja killi istui tavoistaan poiketen hyvin terhakkaana keittiön lattialla. Se katteli jonneki korkialle, ylös, kohti kattoa, aivan niinkö ois nähäny siellä jotaki mitä met muut ei nähä. Minulla tuli silloin mieleen, että taitaa Täplän päivät olla melekeen tiensä päässä. Silti äärimmäisen haikiaa tajuta nyt, että killi on oikiasti poissa. 

Toivottavasti siellä on palijon myyriä pyyettäväksi, eikä ollenkaan koiria riesana.

Now get to work bitch!

Piti kirjottaa afasia-esseetä mutta kuinkas tässä kävikään. Oon saanu sen tiedoston tuonne auki, vaikka oon heränny kaheksalta tänä aamuna sitä varten, että kirjotan siihen net puuttuvat kaks sivua jotain tosi oleellista ja lisään puuttuvat kaksi tai kolome lähettä. Jep. 

Mikä minuu vaivaa. 

Eilen tulin yliopistolta yheltä kotia vaan maatakseni sohovalla ja taistellakseni nukahtamista vastaan niin kauan, että ulukona oli ihan pimiää. Olin niin väsyny, että oisin voinu kuolla siihen paikkaan (no vähintäänki nukahtaa pitkät päikkärit). Sitten sain keitettyä kahavit (makasin varmaan tunnin sohovalla viltin sisällä ja mietin, että perkele ko pitäisi keittää kahavit, mutta keittiö on liian kaukana), pelasin ja lopulta syötyäni uudestaan joskus nelijän maissa, sain pienen virtapiikin ja pyöräytin tiskikoneen, pesin kahavinkeittimen, pesin vessan, imuroin, hinkkasin liesituulettimen lasia, pesin keittiön lavuaarit, viikkasin kuivat pyykit ja koko ajan hoin itelleni, että helepottaa huomista siivousta ko nämät on tehty alta pois. Sen jäläkeen istuin jumppapallolla kattomassa Emmerdalea (voi itku) ja yhtäkkiä huomasin vajonneeni takaisin samanlaiseen koomatilaan ko aijemmin päivällä teemukin ja leivän kanssa sohovalle. Halusin urheilla, mutta en loppujen lopuksi jaksanu tehä ees sitä, koska se olisi vaatinu sohovalta ylös nousemisen ja sen, että tekisin jotaki.

Katoin seittemän uutiset, päivän sään, sivusilimällä salakkarit syödessäni iltapalaa, koska teevee oli auki ja sen jäläkeen vielä sohovalla vilttiin kääriytyneenä Maajussille morsiamen (:D) ja sen loputtua sammutin elektroniset laitteet ja painelin iltapesulle. Sänky kutsui ennen puolta kymmentä. Koitin hetken lukia ja pääsin pari sivua etiäpäin, mutta väsymys alako olla niin hirviä, että piti sammuttaa valot ja käyä unille. Nukahtaminen otti hetken ja meni varmasti yli kymmenen. Muistan pyöritelleeni mielessäni koiria, kandia, motorisen oppimispäiväkirjan aiheita, afasia-esseetä, kirjeen kirjottamista, uutta terapiaa ja kaikenlaista suurena ja ahistavana isona sekasotkuisena möykkynä, jonka jäläkeen kuitenki onnistuin nukahtamaan ihan inhimillisessä ajassa, vaikka ensin pelekäsin, ettei tänä yönäkään tuu uni. 

Aamulla heräsin ihanan levänneenä ja virkiänä herätyslampun kutsuun kaheksaksi. Noin kymmenen tunnin yöunien jäläkeen. Siltikin väsymys iski tuossa noin puoli tuntia heräämisen jäläkeen. 

Eilenki sää oli ulukona niinkö huhtikuussa, vaikka on tammikuun eka viikko, joka on kestäny ainaki kaks viikkoa huolimatta siitä, että lipastoilu alako vasta tiistaina ja keskiviikkona ei ollut ees luentoja. Meikän opiskelumotivaatio on pakkasen puolella nuin kakskytäviis astetta ja kiinnostus lähentelee nollakelejä. Tiiän kyllä, että miksi opiskelen ja mikä se pointti on siinä, mutta se ite _opiskelu_ ei vaan nyt nappaa yhtään. Lisäksi pelekään jo valamiiksi ihan sairaanloisesti sitä, että stressi nousee potenssiin tuhat, koko ajan pitää tehä jotaki, paperitöitä on kolomea eri sorttia kirjotettavana ja minä osaan keskittyä kerralla vaan yhteen ja mikä pahinta, viikonloppunaki on pakko kirjottaa, koska muulloin ei ehi ja se taas tarkottaa sitä, että milloinkaan ei ehi levähtämään. 

Kohta pitää jo lähtiä lipastolle syömään ja sen jäläkeen on terapiainfo, josta saa sitten lisää ressattavaa viikonlopuksi. Mietittävää, että mitä mitä mitä. Aikataulutuksia. Teoriataustaa, sitä mitä teen terapiassa. Mitä tämä koko aihe yleensäkin tarkottaa. Lisäksi pitäisi alakaa tehä kandin taulukkoa ekaa ohojausta silimällä pitäen ja tuo perkeleen afasiaki vaan tökkii.

Käynnistymisvaikeuksia ja suoranaisia pelekotiloja. 

Eilen kuitenki muistutin jossain vaiheessa ittiäni myös siitä, että opiskelujutut loppuu vaan niitä tekemällä. Ja mitä reippaammin tekee, sitä nopiampaa net loppuu. Pitäisi varmaan vaan ottaa se puolihullu tavoite tähän, että hoitaisi nämät hommat siihen malliin, että ensi syksynä voi heti alakaa tehä gradua muiden juttujen ohessa ja että syksyyn 2015 mennessä kaikki opiskelujutut oisi sillä mallilla, että jälijellä olisi enää loppuharjottelu ja voisi valamistua jouluksi 2015. Näin kun ajattelee, sehän on jo tosi lähellä. 

Sen ja meikän välissä on vaan hirviästi opiskelujuttuja, kandi ja gradu sekä se epämääräisyys, että mitä sitten valamistumisen jäläkeen. 

Mutta tästä hullusta tavoitteesta pitänee piettää kiinni. Ehkä sen avulla löytää sen motivaation, että saa nämät hommat rullaamaan ja tarttuu toimeen, eikä vaan makaa sohovalla saamatta mitään aikaseksi.

Arkihuolesi kaikki heitä.

Voiski heittää. 

Olin tässä suunnitellu kirjottelevani yhtä ja toista, mutta koska tämä (onneksi) jo loppua kohen kääntyvä viikko on esitellyt yhtä ja toista enemmän ja vähemmän paskaa muuttujaa, on motivaatio kirjottaa ollu täysin hukassa. Itte asiassa motivaatio _yhtään mihinkään_ on hukassa. 

En oo urheillu, enkä teheny yhtään mitään. Väsyttää vaan ja tämä viikko on kestäny ainaki vuojen ja jokainen aamu on ollu yhestä tai toisesta syystä toistaan paskempi. 

Lisäksi nuot ilimat käänty taas asteelle helevetti ja on niin liukasta, että kallo halakiaa jos ees aattelet ulos menemistä. Plus että tuulee niin lujaa, että hiuksetki lähtee päästä. 

Opiskelujutut jumii. Maanantaina tai alakuviikosta olin vielä pakkoaikaansaava ja kirjotin erityiskysymyksen tehtävän valamiiksi sekä selevitin afasiologian välitentin opettamalla edellisenä iltana J:lle faktoja afasiasta, mutta nyt jumii taas. Joka päivä oon yrittäny tehä vähän kandin tiedonhakua ja mulla on kasa artikkeleita koossa, mutta niiden läpikäyminen ei kiinnosta yhtään.

Niinkö ei kiinnosta sekään, että pitäisi kirjottaa ruotsin 150-sanainen raportti ohojelmista, joita oon kattonu syksyn aikana. Tai ruotsin 20 minuutin esitys. Tai ensi viikon lastenneurologisperäisten tentti. Afasiakuntoutuksen erityiskysymys, noup. Puhumattakaan nyt jostain afasiologian lopputentistä ja ruotsin loppukokeesta sekä siitä KANDIN TUTKIMUSSUUNNITELMASTA. 

Tämä viikko on menny lamaannuksessa ja vitutuksessa ja siinä, että väsyttää, palelee, en jaksa. Motivaatiota tehä mitään ei oo ko liian monta muuttujaa hinkkaa niskassa ja epätietoisuus vituttaa. Kun piti tehä oikeita asioita, todellisuuskielteisesti leivoin pipareita ja piparitalon. Lamaannun vaan koko ajan lisää siitä, että huomenna on kaks viikkoa aikaa, jonka sisällä pitäisi tehä kaikki tämä. Huomenna lähen toki kivasti kattomaan yhden puuttuvan Parkinson-erityiskysymyksen luennon, koska se on pakko käyä kattomassa, että saa suorituksen, vaikka oppimistehtävän oon teheny jo ajat sitten. Vaikka eihän met ees voija tietää, meneekö sekään läpi kun tuntuu, että se oli niin paska. 

Ens viikolla pitäisi päästä harkkoihin ODL:lle kaheksalta aamulla, eikä minulla välttämättä olekaan autoa käytössä silloin niinkö luulin. Niinkö en välttämättä pääse kotiakaan sitten ko tämä kaksi viikkoa on ohi autolla, kuten alunperin suunnittelin. Kaikki liikkuu ja järisee ja stressaa ja rahatilannekin on ihan paska ja voi olla sitä myös jatkossa. Tämän hetken ainua ajatukseni on se, että olisi pitäny käyä kaupasta hakemassa koristeita, joita vois liimata piparitaloon. Ei suinkaan se, ettei muuten oo maitoa. Ei juuri nyt jaksa miettiä päivää kauemmas. 

Perkele ko ei ees pääse mitenkään päin joulufiiliksen vaikka kuinka yrittäis ko kaikki tyhymät asiat ahistaa niskassa ja ulukona on nuin paska keli. 

Seuraavaksi lämmitän saunan, menen sinne ja siellä päätän, että kaikki paska saa jäähä tähän ja nyt ja huomisesta etiäpäin alan purkaa tätä sontaläjää pala kerrallaan. Tähtään siihen, että ittepäisyyspäivänä voisin olla ihan itepäinen ja tekemättä mitään (ei voi olla, voiko sekin olla jo ens viikolla?) Net asiat, joille en voi mitään, jätän ihan omaan arvoonsa ja päätän mennä näillä, mitä on. 

Ja toivon oikeen kovasti, että sataa puoli metriä lunta, tulee pakkasta, tapahtuu ihime, löyän jostaki motivaation ja saan hirviästi aikaseksi ja muutenki elämä pelastuu nyt ja epätietoisuus lakkaa heti! Jostain vois myös iskiä joulufiilis. 

Jos minusta ei kuulu, niin elekää ihimetelkö. Sosiaalisuus ei kiinnosta nyt yhtään, eikä mikään muukaan oikeen ylimääränen ja mieli on meleko ailahtelevainen. Keskityn ennemmin nyt hetken olennaisempiin juttuihin, paitsi tietenki jos tulee akuutti avautumisen tarve. Toivon kuitenkin, että tämä oksennus riittää siivittämään minut lentoon hetkeksi! Ehkä, jos fiilis paranee, voin kertoa vaikka niistä muutamista kivoistakin jutuista, joita oon touhunnut viime aikoina. 

Mutta nyt, sauna lämpiämään ja sitten kaikki pahat henget saa jäähä sinne. Ehkä vielä parit angstijoululaulut tähän.

I never hit so hard in love.

Juttua tulee nyt, mutta ko sitten on taas niitä hilijasia kausia, niin antaa tulla vaan. Miksi en jotenki lämpiä tälle Vain elämää -kakkoskau'elle nyt ollenkaan? Vaikka Pauli Hanhiniemi on jotain mikä kävelee käsi käjessä meikän kasvutarinan kanssa. :D Ihana mies, vähän niinkö varaiskä, ainako kuulee Paulin äänen, tulee turvallinen olo. Mutta sitten jotenki esimerkiksi tuo Anna Abreu, tekee kyllä kivoja poppiksia, mutta on minusta persoonana vaan jotenki äärimmäisen ärsyttävä? Laura Närhen piisit on kans ollu muutaman vuojen meikäläisen luukutuslistalla ja se saikin tuon Ilkan piisin kuulostamaan heti ihan omaltaan, mutta jos se kääntää kaikkien piisit semmosiksi niin onpa jännää. Ilkka itessään, en oikein tiiä, Ismo on Alangoista se minulle läheisempi. Maarit, no jäätelökesä joo mutta muuten mulle aika etäinen ja sitten Jukka-poika, voi Jukka-poika. Ja sitten on Juha Tapio, joka on ihan ihku, mutta kuitenki jotenki vähän hajuton ja mauton? Olenkohan jotenkin muutosvastarintainen ko tykkäsin siitä ekasta kauesta niin palijon, että muutin täysin käsitykseni Cheekistä ja näin jopa unta seurustelevani sen kanssa? :D

Mutta joo, tästä saamme aasinsillan eilen kokemani musiikkijärkytyksen kanssa. Kaikki lähti siitä, ko avasin linkin mennäkseni kattomaan Britneyn uutta "härskiä" videota Work Bitch -piisiin. Biisin olin kuullut jo aijemmin joo, ja vaikka se onkin ihan käsittämättömän paska niin silti jotenkin tykkään siitä ja voisin kuvitella juoksevani lenkillä tämän tahtiin ja hokevani itelleni "you'd better work bitch!" Taattua Britney-kamaa ja vaikka se nainen on käyny todella alahaalla, arvostan sitä, että se siltikin edelleen yrittää. Ja koska olen seurannut häntä alakutaipaleelta asti, en vaan raaski hylätä, sanoi kuka mitä tahansa. :D Plus minusta siinä videossa ei ollu mitään semmosta, mitä ei ois Britneyltä jo nähty, vaikka aika kamala se oli kyllä sekin. 

No, sitten jatkoin matkaani katsomaan Rihannan uutta videota Pour It Up, koska tämä paini siinä kohusarjassa nimeltä räävittömät naiset. No joo, voi jösses, tämä piisihän on ihan hirviä mutta annettakoon se sille anteeksi, koska en ees tajunnut koko piisiä ko keskityin tuijottamaan monttu auki tuota videota. Ihan niinkö se piisi oisi rääpitty siihen taustalle, jotta saataisiin kuvata se video, joka on oikiasti osastoa hämyisen pornoluolan takahuone... Ja viimeksi ko tarkistin, piti kyse olla musiikista? Rihannan Diamonds on meikäläiselle hyvin läheinen piisi ja tykkään siitä kovasti, mutta tämä nyt on vaan ihan täyttä shaibaa, ihan oikiasti. No, sitten etsin sen paljon puhutun Miley Cyruksen videon ko kerran tälle linijalle lähettiin (kyllä, oon viimiseen asti välttelijä ko jotain hirviän kohuttua tulee yleiseen jakoon) ja suoraan sanoen oon sitä naista kyllä vältelly muutenkin, koska se ei muuta tunnu tekevän ko koheltavan, mutta yllätin itteni tykkäämästä tästä Wrecking Ball piisistä ja kovasti. Sen sijaan se video on ihan hirviä. Emäntä keikkuu himokkaan näkösenä sen palleron päällä lähes alasti ja alasti? Kekkuloi ja näyttää vaan jotenki, no, halavalta. Jotenki luotaantyöntävältä. Mistä lähtien siitä, kuka pukee vähiten, vilauttaa eniten, on kaikista rivoin ja niin ees päin tuli joku kilipailu naisartistien keskuuessa? No joo, siitä asti ko seksi on myyny mutta perkele ko tämä homma menee koko ajan vaan pijemmälle ja pijemmälle... 

Kyllähän net naisartistit saa kekkuloija puolialasti jos siltä tuntuu, mutta tekisivät sen niin että siinä oisi jotaki muutaki sisältöä ko haarovälin hieromista ja kiimasia ilimeitä. Jos minä sitä haluan kattoa, meen jonneki ihan muuhun osoitteeseen ko Youtube... Oma henkilökohtainen suosikkini tällaisesta videosta, jota kehtaa siitä vähistä vaatteista huolimatta kattoa, on Pinkin Try. Jos ette ole nähäneet niin vilikaskaappa. Minusta siinä se kehonkieli on jotaki aivan valtavaa, se kertoo koko ajan sille piisille relevanttia tarinaa (vaikka ei sillä, etteikö tietenki se Rihannan videoki kertois...) Piisi ja video tukee toisiaan, puhuvat samaa kieltä ja kantavat toisiaan, niin ettei kumpikaan vie liiaksi huomiota toiselta. Ja ohan se Pink aivan käsittämättömän kovassa tikissä, että kyllä sitä kelepaa kattellaki. Mietin aina tuota kattoessa, että jos Lennu päättäis alakaa reenata ihan sikana, se näyttäisi patissa kunnossa varmaan tuolta. :D Mutta eniveis, minusta tuo on vaan jotenki tosi onnistunut video.

Toki sitten on näitä biisejä, jotka eivät olisi iliman videota oikiastaan juuri mitään ja tarvitsevat vähän niitä vihjailevia eleitä ja paljasta pintaa. Paitsi Destination Calabria on, koska se on tosi huippu tanssipiisi. :)

Ja pakko vetää muuten tähän mukaan viime vuojen haamuja, nimittäin Neon Hitch ja Fuck U Betta. Jep, täytyy myöntää, että tuijotan tätä videota edelleen saamatta silimiäni siitä irti. Tässä taisikin olla kaikki, mitä tällä naisella oli maailmalle antaa, koska tämän "kappaleen" jäläkeen en oo hänestä tainnukaan kuulla? Tässä ei kyllä jätetä sitten mitään arvailujen varaan. Olen myös edelleen täysin hämmentynyt siitä, miten tuo nainen kykenee liikkumaan nuin. :D Ja oikiastaan on aivan sama, vaikka se jodlaisi tuossa samalla norjaksi, tuskin muistaisin kappaletta kuunnella kuitenkaan...

Goodbye.

Perjantaita!

Vejän tässä justiinsa naamani banaani-mustikka -pirtelöä buustattuna kananmunalla ja aattelin tulla raatailemaan niitä näitä samalla. Tänään on ollu vapaapäivä ja totta kai sen kunniaksi heräsin aamulla seittemän jäläkeen siihen, ko kuulostaa siltä, niinkö joku helevetinkone meinaisi tulla seinästä läpi. Verhojen ra'ottaminen palijasti kaivinkoneen touhuamassa ikkunan alla, kuorma-auton kippaamassa hiekkaa ja lätkän täryttämässä pohojia tasaseksi ja tiiviiksi. Ja kaiken tämän piti tietenki tapahtua just tänä aamuna, ko oisin voinu vaikka nukkuaki vähän pi'empään. Ainaki kaheksaan, perkele. 

No ei se auttanu, aamu vierähti sitten Smashin parissa ja pelonsekaisin tuntein kaivinkoneen kauhaa ikkunasta seuraillen. Kauppareissun jäläkeen ja tästä kaikesta melskeestä ympärillä sisuuntuneena alotin sitten tänään sen muuttopakkaamisen. Näyttää aika ankialta ja autiolta jo nyt, ja palijon pitäis vielä laittaa laatikoihinki kamaa. Tai no, ei tuota muuta kamaa niin hirviästi ole, mutta keittiö on se pieni ja vittumainen kokonaisuus. Aina kuvittelen, ettei minulla ees ole palijoa astioita ja keittiöjuttuja, mutta kummasti niitä vaan alakaa löytymään sitten ko rupiaa pakkaamaan. Joka on onneksi ja harmiksi sen muuttoa edeltävän päivän suurin koitos sitten, siihen ei vielä tartte niin kovasti uhurata ajatuksia. Keittiössä ko on pakko toimia vielä siihen muuttopäivään asti. Kävin äsken hakemassa pahavilaatikoita varastosta ja aattelin jaksaa vielä laitella nuita kynttiläkippoja sun muita pakettiin. Hetki pitäisi tässä vielä asuakin ennen sitä onnen päivää ko saa kantaa kaikki kamat ulos kämpästä ja autoon, mutta minua ei tämä pahavilaatikkokaaos haittaa kyllä yhtään. Päin vastoin, kertoo siitä, että tämä tosiaanki on tapahtumassa!

Piharemppa on taas vahavistanu ajatuksia siitä, että minä oon niin onnellinen ko pääsen tämän helevetin keskeltä pois. :D Plus tänään tuuleskeli taas siihen malliin, että ois saattanu melekeen alakaa hajottaa, jos ei ois ollu vapaapäivä ja meisi matkalla kauppaan. Ei siitä silti mihinkään pääse, inhoan muuttamista aina yhtä palijon. Luulin, että omistan varsin vähän kenkiä, mutta äskön ko tuossa pakkasin kaikki muut paitsi muutamat käyttökengät, tuli kyllä kummasti semmonen olo, että tässäkin on usiampi pari liikaa... Sääliksi käy niitä, joilla on joku sata paria kenkiä. :) Olisi ihana ko kaiken saisi tungettua semmosiin nätteihin paketteihin, joita on heleppo liikutella, mutta tietenkäänhän se ei onnistu, vaan aina on semmosia epämääräsiä pussukoita ja pakaaseja. 

Hitto ko tuntuu ihan siltä, niinkö kello ois joku kymmenen illalla. 

Ei kait se auta ko jatkaa touhottamista niin kauan ko energiaa riittää. Huominen menee varmaanki terapian paperitöitten, lähinnä teoriataustan parissa ja sitten on se siivouskeikka.  Palataan astialle ko ehitään.

Tykkään susta niin että halkeen.

Tykkään opiskelusta niin että halkeen! Not.

Hitsi kun on ollut hieman hektistä viime aikoina. Ja sama meno jatkunee tässä vielä jonku tovin... Ärsyttää, että just sillon, ko keksis kaikkea mistä kirjotella ja muutenki tekis mieli rustailla asioita ylös, ei vaan yksinkertasesti ole aikaa siihen. 

Opiskelut on lähteny taas ryminällä liikkeelle ja uskokaa tai äläkää, meikällä on kohta enemmän kotitehtäviä ja läksyjä ko alakoulussa konsanaan. Kotona ja omalla ajalla tehtävät jutut ei todellakaan ole meikän juttu ja se on tuonut ison miinuksen heti tähän syksyn alakuun. Lisäksi lähes kaikki kurssit tällä hetkellä on syystä tai toisesta läsnäolopakollisia - mikä vituttaa. Suurimman osan ymmärrän, paitsi en sitä, että miksi oikiasti opiskelen viis opintopojoa ruottia, ko tulevaisuu'essa ja työelämässä en mitä suurimmalla todennäköisyy'ellä tule tarvimaan sitä pätkääkään? Päätin siis lakata ressaamasta siitä. Toinen on tutkimusmetodiikka ja -etiikka I, voe jeesus että voi pienellä ihimisellä kiinnostaa. Ja palijon. (Huomatkaa sarkastinen äänensävyni.) Oishan se hyvä juttu joo, jos minusta tulisi joku yliopistontutkija tulevaisuuessa (mitä ei tule, jos alan puhua jatkotutkimuksen tekemisestä niin tulukaa ja lyökää lujaa, jooko?), muttako ei, niin tulee lähinnä semmone tunne, että käyn jotaki kurssia sitä varten, että osaan hienosti pikkurilli pystyssä jauhaa paskaa jostaki TIETEEN HISTORIASTA. Ja olla niin vitun sivistynyt ja korkiasti koulutettu, että. 

Anteeksi pauhaamiseni, maanläheinen meisini ei vaan voi sietää tämmöstä kakkendaalenia, t. nimimerkki rentou'uin viikonloppuna kuuntelemalla lempiluontoääntäni sahaa (mihinkäs metsurin tyttö karvoistaan pääsisi) ja keräämällä puolukoita. Ei tullu palijon mieleen ruveta syvällisesti pohiskelemaan tieteellisen tiedon merkitystä, ko jonku talon isäntä mettälle mennessään kysäisi, että tuleeko puolukoita, ja samaan hengenvetoon kerto, että sillä perällä on ollu vähän huono puolukkavuosi. Minkä huomaamiselta en voinu kyllä ittekään välttyä... 

Mutta keräsimpähän kuitenkin vajaat puoli sankkoa. Se oli niillä kymmenen metrin välein löytyvillä kolomella puolukalla aikamoinen saavutus. 

Asiasta puolukkaan siis. Ja takaisin.

Terapia on tämän syksyn ehottomasti kiinnostavimpia juttuja. Samoin ko lasten neurologisperäiset kommunikoinnin häiriöt. Vaikka terapian paperityöt ja sen teettämä työ yleensäki aina vähän ahistaa, on se silti samaan aikaan karmivan mielenkiintoista ja innostavaa. Mistä olenkin vetänyt johtopäätöksen, että käytännön työn tekeminen se on se juttu, joka meikäläistä kiinnostaa. Eikä terapia olisi puoleksikaan niin rassaavaa, ellei sen ohessa pitäisi kattoa I Mumindalenia ja pohiskella syvällisiä sekä ittearvioida omaa takanapäin olevaa opiskeluaikaansa.

Nytkin minun pitäisi tehä terapiajuttuja, lukia ruotsia, selevitellä keskosuuesta kertovaa artikkelia, täyttää hopsia, pessä pyykkiä, mennä saunaan (jos vain olisin muistanut vahavistaa saunavuoron, prkl) ja kaikenlaista muuta kivaa tässä. Lisäksi aamulla oottaa taas se kaheksan kilsaa suuntaansa ja rehellisesti sanottuna tällä hetkellä ootan ainuastaan sitä, ko pääsen painamaan tämän kämpän oven perässäni kiinni ja kantamaan viimiset jutut sisälle uuteen kotiin. Vaikka pakko myöntää, ko minulla kävi täällä pyörähtämässä se tämän kämpän uusi asukas, iski pieni mustasukkaisuuskohtaus. MINUN kämppään muuttaa joku randomi? Äläkää käsittäkö väärin, olen enemmän ko onnessani muuttamassa täältä pois, mutta jotenkin se ajatus siitä, että kohta täällä asuu joku muu, oli aavistuksen haikia. Tämä on kuitenkin ollut niitä harvoja hyviä sijoituksia mielenterveyteeni täällä Oulusessa, vaikka nyt onkin jo aikansa elänyt juttu. 

Viikonlopunkin oli tarkotus olla sijoitus omaan mielenterveyteen, ko viime viikon puolivälissä alako tuntua siltä, että lipastoa on kestäny jo ainaki kaks kuukautta sen vajaan kahen viikon sijaan. Sen sijaan se muuttui enemmän ja vähemmän hektiseksi touhottamiseksi aina täältä lähöstä tänne paluuseen. Tehtailin uuen ennätyksen polokemalla kämpille 25 minuutissa lipastolta ja maanantain lähteminenki tapahtu vähän turhan kiirellä. Kotona tuli siivottua, saunottua, nukuttua, luettua, kerättyä puolukoita ja askarreltua tulevan keittiönpöy'än parissa, kasattua muuttokuormaa ja kaikenlaista. No, kyllä siihen mahtu niitä hyviäki hetkiä, kuten 3 kilsan juoksulenkki iliman jalakavaivoja ja oman kullan kainalo. :) Net jos mitkä latasi hieman pattereita, samoin se puolukkareissu ja aivan mahtava ruska sekä ihanat ilimat. Siltikin podin koko viikonlopun huonoa omaatuntoa tekemättömistä opiskeluhommista ja siitä, etten oo uhurannu niille ajatustakaan. Maanantai-iltana iski vasten naamaa se todellisuus, että sähköpostin kans pitäis olla naimisissa ja hektisyys jatkuu hamaan tulevaan...

Tänäänki olin oikiasti vasta puoli kuuelta illalla kämpillä. Hajottaa ko on heränny seittemältä aamulla hoitamaan juoksevia asioita (joskin ihan itestään, herätys oli vasta puoli kasi, mutten yksinkertasesti jaksanu enää nukkua).

No mutta, nyt minä ryhistäy'yn, heitän koneeseen vähän pyykkiä ja alan tehä nuita hommia. Ei kait net tekemättä hoiju. Vaikka nytki väsyttää niin, että ruottia en jaksa kuitenkaan enää tehä. Kunnolla ainakaan. 

Ihana opiskelu! Syyslomaa ootellessa...

Ei taida tietää tyttö ettei mun mies oo vapaa.

Otsikko ja tekstin sisältö ovat täysin irrallisia toisistaan.

Pitkä hilijasuus, ko on ollu tässä kaikenlaista ja sitten oli pakko lähtiä mökille tekemään irtiotto arjesta ja kaikesta. Elämä on välillä raskasta ja vaikiaa, vaikka itellä menisikin hienosti ja kaikki olisi hyvin. Muutamia kuviakin olis, mutta ko en oo omalla koneellani, eikä siinä ole nettiä täällä perähikiällä, eiku jossain päin Kainuuta, saamma pärjätä iliman.

Mökillä oli mahtavaa, kuten aina. Varsinki nyt, ko siellä saa olla jonku tärkiän kans. Paluu arkeen oli astetta enemmän perseestä sitten, onnistuin nimittäin saamaan hylsyn mielenterveyden psykasta, ko tenttituloksista oli tullut ilimotus spostiin 22. päivä, jolloin sattumoisin vietin päivän netittömässä tilassa. No, samana päivänä päättyi myös kesätenttiin ilimottautuminen, ja toinen uusinta, johon ei olis tarvinnu ilimottautua, oli tänään, eli 24. päivä. Kauhiasti lämmitti avata sähköposti eilen, kuulla saaneensa hylsy ja tajuta, ettei pysty uusimaan sitä mitenkään enää, ellei lähe tuhatta ja sataa Ouluun ja yritä lukematta. Ja onnistumisen todennäköisyyshän olisi ihan valtava, ko ei lukemallakaan onnistunu... 

Että tosi hieno fiilis jäähä kesälomalle. Oon tässä nyt pari päivää valehtelematta tuhertanu itkua, ko pahimmillaan tuosta voi tulla vaikka etenemiseste meikälle. Samalla olen heränny miettimään sitä, että mitä vittua oikiasti? Mistä lähtien opiskelu on ollu tämmöstä? Ensimmäiset ajatukset siitä, että tässä logopedian opiskelussa on pohojimmiltaan jotain tosi pielessä, nousi mieleen, ko polijin kaheksasta viiteen päivän jäläkeen kämpille päästäkseni lukemaan seuraavaan tenttiin. Kaheksan kilsaa lipastolle, kaheksan kilsaa takasin. Jotta olen tunnollisesti joka vitun ikisessä harkassa läsnä ja teen fonetiikan tutkimusta vapaa-ajallani. Kesätenttiinkin minun olisi pitänyt älytä ilimottautua _varmuuden vuoksi_ etukäteen. Välillä tuntuu, että pitää taipua ihan mahottomiin suorituksiin ja ko väännät kolome tenttiä samalla viikolla ja saat sitten ykkösen ko pää, jaksaminen ja aika ei yksinkertasesti vaan riittäny kaikkeen, jou'ut sietämään sitä ylenkatsetta ko sait niin paskan arvosanan, nippa nappa läpi herranjumala! Niinkö tenttiarvosana kauhiasti kertoisi sinun käytännön osaamisestasi juuri mitään.

Ei käy logopedille, ko logopedin pitää olla nipottava ylisuorittaja, jonka täytyy päästä joka kurssista heittämällä läpi ja vielä loistavin arvosanoin, vaikka niskassa painaa tuhat muutakin hommaa. Että tätä tämä kuulkaas vaan on, suorittamista suorittamisen päälle! Oon tänä keväänä ollu usiamman kerran näin jäläkeenpäin katottuna lähellä burn outtia. Ja siltäkin pelasti vaan esimerkiksi se, että pietin yhen päivän omaa lomaa, en mennyt ainuallekaan sen päivän kolomesta eri luennosta ja tunsin suunnatonta syyllisyyttä siitä, miten jään kaikesta jäläkeen. 

Kevään viimeisenä päivänä oli päällimmäisenä tunteena helepotus, mutta samaan aikaan turhautuminen, väsymys ja suoranainen raivo siitä, että meijän pitäisi mukisematta vaan niellä kaikki. Mitä järkiä on koulutusohojelmassa, jossa ajetaan opiskelijat jo opiskeluaikana lähelle loppuunpalamista? Jo pääsykoe on semmonen mankeli, että siitä läpi päästyään voi olla ihan helekkarin ylypiä itestään. Mutta eipä se mankeloiminen siihen lopu. Ensimmäisen vuojen jäläkeen ajattelin, että kyllä se siitä sitten tasaantuu, mutta nyt toisen vuojen jäläkeen tuntuu vaan siltä, että homma vaan pahenee ja pahenee koko ajan! Kolomannen vuojen opiskelijat valittavat opiskelujen suunnatonta kuormittavuutta ja kukaan ei ota sitä vakavasti. Käsketään löysätä pipoa ja ottaa rennommin. Samaan aikaan kaikki hommat on silti tehtävä ja paitsi ajallaan, myös tunnollisesti, koska muuten olet huono opiskelija, etenemisesi hidastuu ja voi jopa pysähtyä kokonaan. Puhumattakaan siitä hiljaisesta paheksunnasta, jota net huonot arvosanat ja nippa nappa läpi päässyt kurssit aiheuttavat. Kohtuuttomat aikataulut ja työn määrä johtaa omalla kohallani ainakin vaan puhtaasti suorittamiseen, jossa oppiminen ja tiedon sisäistäminen jää toisarvoiseksi asiaksi ja päällimmäisenä on vaan ajatus siitä, että asiat täytyy saaha hoiettua ja kurssit ajallaan läpi. Eli suorittaminen.

Ja niinkö meitä ei jo valamiiksi kuormittaisi ihan riittävästi pelekkä opiskelu ittessään, se on tehty vielä vaikiammaksi kusevien aikataulujen, joista kukaan ei välillä tunnu tietävän mitään ja aataminaikaisten käytäntöjen avulla, joka tarkoittaa esimerkiksi ilimottautumista oppiaineen käytävällä ilimotustaululla olevaan paperiin ja terapiamatskujen sekä huoneiden varaamista paperikansioon joka myös sijaitsee fyysisesti yliopistolla, jolloin ei voija välttyä esimerkiksi materiaalien ja testien päällekäisiltä varauksilta. Minkälainen taistelu käytiinkään siitä, että saatiin infottavat asiat sähköpostiin ja yleensäkin sähköiseen muotoon, pois pelekästään ilimotustaululta! On täysin kohtuutonta olettaa, että opiskelija olisi yliopiston kanssa naimisissa 24/7. Valitettavasti useimmilla meistä on myös muuta elämää, joillakin jopa jo perhettä. Useimpien on pakko elättää ittiään käymällä töissä opiskelun ohella ja viimeistään kesällä pitäisi päästä tienaamaan kunnolla, jotta ei sitten tarvisi mennä opiskelun aikana töihin. Net työt kun kuormittaa vaan lisää ja niihin käytetty aika on automaattisesti pois opiskeluun käytettävästä ajasta, puhumattakaan siitä, että aikatauluasiat menee entistä monimutkaisemmiksi. Eikä esimerkiksi mahollinen kesätyönantaja kato kauhian hyvällä "en tiedä kun en tiedä opiskeluideni aikatauluja" -vastausta kysymykseen "Milloin voisit aloittaa?".

Kyllä minä edelleenkin opiskelen unelmieni ammattiin, mutta minua on suoraan sanottuna alakanu pelottaa, mistä revin kaiken jaksamisen tähän iliman, että kulutan ittiäni aivan loppuun. Opiskeluja en kuitenkaan halua venyttää yhtään pidemmälle ko on pakko, sillä haluaisin tästä ihimisarvon alennuksesta alias opiskelijan statuksesta helevetin äkkiä eroon. Minulla on opintolainaa, enkä käy töissä juuri sen takia, että yritän keskittyä mahollisimman täyspäiväisesti opiskeluun (niinkö se työnsaanti tullintuomalle, jolla ei ole suhteita ja työkokemustakin näitten mittapuulla vain hyvin toissijaisista asioista Oulussa muutenkaan olisi kovin heleppoa). Tukikuukauteni tulevat todennäköisesti loppumaan loppupäästä kesken, ko olen erehtynyt opiskelemaan jotain muuta yhen lukukauden verran. Kuitenkin tartten rahaa ihan samanlaisiin asioihin ko kaikki muutki ihimiset, vuokraan, ruokaan ja välttämättömään toimeentuloon. Puhumattakaan siitä, ettei elämä kuitenkaan voi olla pelekkää opiskelua. Eikä sen pidäkään olla, olisi täysin naurettavaa olettaa niin.

Olen kuullut, että opiskelun pitäisi olla ihimisen parasta aikaa ja huomattavan heleppoa ja vastuusta vapaata verrattaessa työelämään. Itte en tätä kyllä vielä ole havainnut. Ehkä opiskelu ei vaan sovi minulle, mutta itte piettäisin huomattavan parempana sitä, että tekemästäni työstä saan säännöllisen, työn määrään ja laatuun suhteutetun korvauksen, jolla kykenen elämättämään itteni, työaika päättyy siihen kun se päättyy ja silloin ko olen vapaalla, myös olen vapaalla. Tietenkään tämä ei ole käytännössä nuin mustavalakosta, mutta kuitenkin. 

Jään kauhulla odottamaan, minkälainen tuskien taival tästä vielä kehkeytyykään, ennenkö ko olen valamis ja laillistettu puheterapeutti.

Ja niin, edelleenkin kannustan kaikkia puheterapeutiksi pääsystä haaveilevia hakemaan opiskelemaan ja pyrkimään kohti unelmia, mutta ehkä kaikkien teidänkin on ihan hyvä tiedostaa, että myös meillä kusee moni asia ja välillä voi olla ihan käsittämättömän raskasta. Sanoisin, että melekeen auttaa, jos on ikää ja kokemusta elämästä ja vaikka perhettäkin, ko silloin on pakko oikiasti laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin sekä tärkeysjärjestykseen ja panostettava myös muuhun, ko pelekkään opiskeluun.

UGH. Olen puhunut. Nyt minä lähen keittämään kahavit ja syömään porkkanakakkua, perkele. Ai niin, ja osallistukaa ihimeessä elämää keventävään ja nautintoa lisäävään arvontaan Ikisinkun blogissa, vielä ehtii, aikaa on tähän iltaan kello 20 asti! 

Jottei elämä olisi pelekkää suorittamista ja ressiä: http://www.ikisinkku.com/2013/05/huippukiva-arvonta.html

Katsees huokaa, se niin helposti mut ihollesi ohjaa.

Syön tässä pakasteesta kaivamaani ruokaa ja voin kertoa, että kaikki eväs ei vaan tykkää pakastamisesta. Koostumus kärsii. Nimimerkillä mössöporkkanapyöryköitä kastikkeessa. No, pakastettu ruoka kuiten pelastaa tällaisina "onko pakko lähtiä kauppaan" -päivinä, joten en valita. Ja maku oli kuiten ihan kohillaan.

Meikällä on tänään vähän eksyny olo. Oon tässä yrittäny lukia korva&nenän tenttiin sekä kehityspsykaan, meleko vaihtelevalla menestyksellä. Mitä enemmän luen, sitä kovemmin ahistaa. Tuntuu, etten osaa enkä muista mitään ja lukeminen vaan pahentaa tätä idioottioloa. Pitäisköhän siis ratkaista tämä ongelma, ja lukia mahollisimman vähän? Eh. Ei oikein tunnu siltä, että huomenna on tentti. Ja ylihuomenna. Ja perjantaina. Lukemiset on melekeen pyöriä nolla. Hmm. Tämä ei taas ollenkaan tue pääsiäisen jälijiltä virinnyttä "haluan helevetin äkkiä pois täältä" -pakokauhua. Enemmänkin tätä "minä en tiedä mitä elämälläni teen" -masistelua. 

Joo, tiiän, että opiskelen ja siihen on syynsä. Nimittäin se, että haluan valamistua unelma-ammattiin ja päästä tekemään niitä töitä. Mutta sitten se kaikki muu; elämä opiskelun ohella ja sen jäläkeen. Miten on sen laita? Ai niin hitto, sitähän ei muuten ole. Minulla on suoraan sanottuna vähän semmone umpikujaolo, eikä pääsiäinen taas helepottanu sitä yhtään. Tiiän mitä haluan, mutta en sitä, miten se saavutetaan. Eikä tämä saatanan oottelu tee sitä yhtään helepommaksi. Voihan vitun viis vuotta, ettäkö tet vois mennä jo.

Tuli taas semmone olo, että haluaisin valamistua vaan niin vauhikkaasti, ko suinkin kykenen. Alako eilen kirvauttaa se, että missasin sen Kirjoitetun kielen häiriöt -kurssin. Jos ois muistanu hamstrata senki, se ois ollu pois taas ens keväältä ja sen tilalle oisi ehkä voinu ottaa taas jotain muuta sitten. Ei haluta jähiä täällä yhtään sen pitempään, ko on pakko. Mutta armahdettakoon meisiäki nyt tässä sen verran, että luultavasti en olisi ehkä enää tällä motivaatiolla (tai sen puutteella) saanu sitä väännettyä kokoon. Vaikka toisaalta, eihän se olis ollu ko vääntää. No, sitä on turha surra, ko son menny jo. Ja sitä paitsi, vaikka kuinka ottais enemmän kursseja ko on tarkotus, nopeuttaako se tätä meikäläisen valamistumista sitten kuitenkaan? En tiiä. Mutta kokeilla täytyy kuitenkin.

Tänään on kyllä vähän semmone maanantai ja kaikki kaatuu niskaan -olo. Vaikka ei oo ees maanantai. 

Kauhian kovasti koitan tässä taas muistuttaa ittiäni siitä että hei bella, asioilla on tapana suttaantua. Että tämän viikon jäläkeen net tentit on ohi ja toivottavasti läpiki ja ko asioita lähtee järjestyksessä purkamaan, aukiaa net loputki solomut sitten. Että ota niskalenkki niistä opiskeluista äläkä anna niitten vääntää sinua kenturaan. Piristy! Lumisaje ja se kun hanasta tulee vaan lämmintä vettä ja ettei kylyppärissä mahu liikkumaan ko siellä on pyykkiteline, vituttaa vaan hetken.

Nyt juon tämän iltapäiväteeni, luen Lapin Kansan ja sen jäläkeen alan opiskella niinkö uusi ihiminen. Ja jossain vaiheessa painun kauppaan. 

Briefly in English: Studying depression. I'm a bad student and I have too many test this week and I haven't read enough.

Tää hiljaisuus taitaa meidät tappaa.

Meikää vaivaa joku kevätuupumus. Tai jokin. Minua ei motivoi ees siivoaminen, joten nyt täytyy olla asiat jo aika huonosti. Nimimerkillä pitäis imuroija ja pessä vessa, muttako.... Ei jaksa. Pyykkivuoroki pitäis varata ja mikä tärkeintä (sekä vittumaisinta), pitäisi tehä kauppalista ja lähtiä kauppaan. Se ois taas semmone "osta puoli kauppaa tyhyjäksi" -reissu. Meisin jääkaapissa ei ole oikiastaan yhtään mitään ja lisäksi esim. leivinpaperit ja Fairy on käytännössä finito. Jotain ruokaaki pitäis taas tehä, joka ois ravitsevaa ja terveellistä, monipuolista ja värikästä, mutta myös halapaa ja kevyttä. Huoh. Kiinnostukseni taso kaikkia elämää kohtaan on tällä hetkellä niin korkia, että tekisi mieli maata viltin alla syömässä suklaata, kunnes nukahtaa, ja nukkua jonneki toukokuuhun.

Mietiskelin sunnuntaina linja-autossa istuessani, että nyt pitäisi ottaa aikalisä ja lähtiä jonneki keskelle ei-mitään viettämään aikaa ihan keskenään ja tekemään väliaika-arviota elämänlaadusta. Miettiä, että mikäs kaikki tässä taas kuseekaan ja ennen kaikkea, voisiko niille asioille tehä jotaki, ettei net kusis niin pahasti. Joskus tuntuu, että tämä elämä on oikiasti loputon itsetutkiskelun suo. Välillä tuntuu että minä oon joka vuosi pikkusen vanahempi, mutta en yhtään fiksumpi elämän, itseni tai yhtään minkään suhteen. Mitä minä tältä elämältä haluan ja mitä en? Miksi minä teen näin ja noin, mutta en niin. Miksi tuntuu tältä, tai ei tunnu miltään. Hittoko en tiiä.

Vaikka ollaanhan met edistytty tässä aika palijonki, on oma kämppä, jonka kahtakymmentäkuutta neliötä hallitsen itsevaltiaan tavoin, vaikka seinät meinaaki aina välillä kaatua päälle. Oon saanu kuntosaliharrastuksen käyntiin ja yrittäny alakaa suhtautua siihen asiaan kuuluvalla kärsivällisyyellä ja mentaliteetillä. Yritän parhaan kykyni mukaan syyä mahollisimman järkevästi ja terveellisesti unohtamatta herkutteluakaan (vaikka tuntuu taas, että herkuttelen usiammin ko ois järkevää). Muu elämänlaatua merkittävästi parantava ei sitten ookaan hirviän ajankohtasta, kuten se piski. Jotain konkretiaa tähän elämään kyllä kaipaisin. Jokin syvempi ja läheisempi syy jaksaa nousta aamuisin ja lähtiä liikkeelle, ko nelijän vuojen päässä häämöttävä valamistuminen tai se, että mun nyt on vaan pakko. Mikä voisi olla semmone asia, onki sitten ihan toinen juttu.

No, olen joka tapauksessa päättänyt nyt mm. sen, että yritän jaksaa tehä naamalle jotain aina aamuisin. Vaikka vaan meikkipuuterin ja kulumat. Mitään ressiä en tästä kyllä aijo repiä, että todennäköisesti minut nähään kuitenki erittäin usein liikenteessä iliman meikkiä. Oon kyllä oikiasti miettiny, että pitäisköhän siitä huolestua ko minulla ei oo minkäänlaista ongelmaa kävellä ulos ovesta iliman minkäänlaisia naamanlaittotoimenpiteitä. :------D Ja minusta tuntuu, että päätin kyllä myös jotain muuta, mutta en nyt enää kuollaksenikaan jaksa muistaa, että mitä. Varmaan jotain, että en syö karkkia enää ikinä tms. esmes. yms. muttako en edelleenkään jaksa kannattaa sitä ittelle valehtelemista. Ei piä uskotella itelle asioita, jotka ei oo totta. 

Nyt on kyllä pakko lähtiä sinne helekkarin kauppaan. Oloki on taas ihan semmone niinkö olis kuumetta mutta periaatteestakaan en mittaa sitä ennen kauppareissua. Tässä mitään tauteja jou'a potemaan ko jääkaappi ei täyty ittekseen eikä ruoka valamistu jos ei sitä väännä omin kätösin. 

Briefly in English: Lack of interest. I would love to go somewhere alone, sit in the quiet darkness and just think. Think, think and think. Make my life meaninful again. Or just go to sleep and not wake up until it's May. I think I have some kind of spring depression! It is also possible that I'm just sick. Been coughing since last weeks Sunday. I think I might have fever. But before measuring that I have to go to the market. No food in my fridge...

And then it hit me.

Tänään meisillä vitutti ja väsytti niin paljon, että aloin itkiä ko pääsin kämpille ja huomasin, ettei kotia lähteminen viikonloppuna onnistukaan. Pääni sanoi poks. Pääni sanoi poks myös sen takia, että sitä on hajottavalla tavalla särkeny koko päivän ja olo on kuumeisa. Kuumeisa, onko se vittu ees sana. En tiiä eikä oikiastaan kiinnostakaan. Anteeksi ruma kielenkäyttö, on vaan niin hajottava olo. 

Jäädytin nyyttäreiltä tullessa sormia kameran kans pihalla.

Minua suoraan sanoen masentaa aika helevetin palijon. Oona onneksi nosti meikät sähköisesti ylös sohovalta ja kävin nyyttäreissä vetämässä nassun täyteen mässyä ja hengailemassa ja rentoilemassa mukavassa seurassa, yksinäni oisin varmaan vaan jääny siihen sohovalle makaamaan viltin alle, kunnes oisi voinu kymmeneltä laittaa nukkumaan. Onneksi huomenna on vapaapäivä. En tiiä, mutta jaksamiseni on vähän finaalissa vähän samaan malliin ko joulukuussa. Ois pitäny päässä lataamaan patterit. Tai vaihtaa kokonaan uuet tilalle. En tiiä miksi se pitää aina tehä kotona, mutta siellä se vaan onnistuu parhaiten. Oulussa se ei oikiastaan ees onnistu, viikonlopun jäläkeen on aina vaan väsyneempi olo ko edellisellä viikolla. Se väsymys vaan jotenki kasaantuu selän päälle jokaisen viikonlopun jäläkeen ja painaa koko ajan enemmän ja enemmän. Tai ehkä meikän patterit vaan on vialliset. Ja laturi rikki.

Sain kaksi fotoa ennenkö käsistä lähti tunto. Ja oli lapaset käjessä.

Nämät kaupungit ja kaikki melu ja muu on vaan niin jotenki väsyttävää. Hiljaisuus ja totaalinen pimeys on jotenki niin voimaannuttava kokemus aina sen jäläkeen ko täällä loistaa valot jostaki 24/7 eikä oo koskaan ihan hilijaista. Valosaastetta on niin palijon, ettei pimeyskään koskaan ole ihan pimiää. Vaikka oon oppinu nukkumaan pikkuhilijaa ties minkälaisessa melussa, oon vaan edelleen niin yliherkkä kaikille äänille ja häiriötekijöille ja net varmaan verottaa edelleen meikäläisen yöunia. Viime yön istuin bussissa. Voi vittu että se on ressaavaa ko yrität nukkua ja näet unta, että yrität tehä sitä bussissa. Sitten joku aina häirittee ja lopulta nukut pysäkin ohi. Ja vaikka tykkäänki kämpästäni yli kaiken, on tämä 26 neliötä vähän turhan pieni tila yhelleki ihimiselle pyöriä kovin pitkiä aikoja ympyrää nelijän seinän sisällä. Sääkään ei etes salli sitä juoksemista. Saatikka tuota valokuvaamista. Tänäänki aamulla oli taas vaiheeksi kolokytä astetta pakkasta. Ei sillä tosin, että olokaan sallisi. Tai ehkä tämä päänsärky ja kuumottava olo sekä väsymys johtuu vaan pakkasesta ja yleisestä väsymyksestä.

Ehkä kaikki johtuu kaikesta ja tämä on negatiivinen noidankehä, joka pitäisi jotenki saaha katkastua.

Briefly in English: I think my batteries are empty and the charger is broken. Thank God (or Santa, Buddha or who ever is the one who fulfils all the wishes) tomorrow is day off.

Mäkin oon tunnettu tuuliviiri.

Annariika on miettinyt tänään syvästi, että ehkä olisi oikiasti lopultakin aika lakata uskottelemasta ittelle asioita jotka ei oo totta. 

Mutta ei se nyt kuitenkaan ihan varmasti vielä tiiä. :-------D Jos uskottelis vielä hetken. Ainaki helemikuulle. Tai ens kesään. Kuka tietää.

Jatkan Haloo Helsingin luukuttamista ja mietin että pitäisi nukkua jo ko kello soi 07.45 mutta mitäs pienistä. Huomenna jännä päivä, pitäis keretä bussiinki.

PS. Jos kukaan ei ymmärtäny mitään, ei haittaa, en ymmärrä minäkään. 8)

Generation dead.

Tämä pisti miettimään asioita oikeen urakalla tänään. Ja tulin siihen tulokseen, että kait minäkin voin jotaki aiheeseen liittyen kirjottaa. Kyseinen blogi oli hirviän surullista luettavaa, ittellänikin ko on tausta koulukiusattuna, mutta minä selevisin siitä ja tuntuu pahalta, että joku toinen ei vaan ollutkaan niin vahava. Vaikka eihän sen koulun pitäisi olla mikään helevetin ihimisen kestävyysmittari. En tiiä miksi, mutta olen kokenut hirviän vaikiaksi kirjottaa asiasta tänne, mikä on hyvin hämmentävää, ko en ole koskaan naamatusten kokenut minkäänlaiseksi ongelmaksi puhua asiasta ihimisten kanssa ja usein sen mainitsen jo pelekästään siksi, että tietyllä tapaa se määrittää minua edelleen. Oon näin vanahemmalla iällä pohtinut, että meikän sosiaalisen elämän ongelmat, kuten tietynlainen ihimispelko, kyvyttömyys luottaa ja uskoa toiseen ihimiseen ja muut tämmöset, juontaa juurensa noilta kiusaamisajoilta. Minä en oo kokenu onneksi mitään fyysistä väkivaltaa, ainuastaan henkistä, vaikka toisaalta minusta onki ihan turha lähtiä erottelemaan väkivaltaa sen kummemmin, sillä yhtä lailla se satuttaa aina ja jättää jäläkensä ihimiseen. Oli net arvet sitten fyysisiä tai henkisiä.

Olen monta kertaa miettiny, että net ihimiset, jotka sai minut tuntemaan oloni välillä aivan helevetin pahaksi, tuskin ovat etes koskaan tajunneet aiheuttamaansa tuskaa. Ja en tiiä, miksi haluan olla niin ymmärtävä ja anteeksiantava, mutta olen itte päättänyt olla muistelematta niitä asioita, tavallaan antanut anteeksi sen. Ehkä se johtuu osittain siitä, että jollain tapaa pääsin siinä hommassa niskan päälle heittämällä itte bensaa liekkeihin. Että kerta nyt puhutaan paskaa ja naureskellaan ja kerta minä oon niin omituinen, niin veetäänpäs sitten ihan kunnolla överiksi, että varmasti on jotain mistä puhua. Koin olevani jotenki niitten ihimisten yläpuolella, ettäkö minä vähän provosoin niin voi luoja, nethän kyllä jaksaa jauhaa, ja sille ei voi ko nauraa, vaikka ilikiät sanat aina naarmiki, välillä vähän syvemmältäkin. Ja loppujen lopuksi sitten se, mikä ei tappanut, sattu kyllä ihan helevetisti, mutta vahvisti. Enkä minä jaksa olla vihainen enää.

Voisinhan minä olla katkera. Kieltäytyä kommunikoimasta niille ihimisille, jotka joskus oli paskoja meikää kohtaan, tai vielä pahempaa, kostaa takaisin. Mutta mitäpä se hyöväisi. En ole kiinnostunut vajoamaan niin säälittävälle tasolle. Monien niiden jätkienkin kanssa, jotka aikoinaan ovat meikälle huuelleet ties mitä, olen tekemisissä nykyään ja voin myöntää, että suurin osa on ihan mukavia kavereita, eikä minua yllätä tippaakaan se, että osa ei ees muista meikää. Sellaisina hetkinä, ko joku pyytää lähtemään kanssaan kahaville ja valittelee ettei kyllä mitenkään päin muista sieltä kouluajoilta, kun itte satut muistamaan varsin hyvin, on mielessä käynyt että ehkä pitäisi paiskata päin naamaa "ai, nä et muista minua, no kuuleppa, minä kyllä muistan sinut ja kiitos kaiken sen paskan jonka aikanaan sain sinulta niskaan, ei kuule palijoa kiinnosta" mutta aina olen jättänyt sanomatta. Ehkä olen liianki kiltti, mutta niin. Taijan vaan tietää sanomattaki, että jokainen niistä olisi luultavasti ihan aidosti pahoillaan sitä, että oli idiootti aikanaan, mutta tuskin se niitä sen suuremmin liikuttaisi. Eikä net pojat ees ollu ollenkaan pahimmasta päästä. Eikä sen puoleen, en minä vaan oikiasti jaksa kenellekään muutenkaan sukupuoleen tai mihinkään kattomatta olla katkera, eiköhän meistä jokainen ole typerä joskus ja ansaitse toisen mahollisuuen. Muutenkaan en halua kattoa asioita liian mustavalakosesti.

Vaikka minun ihimissuhteitani luultavasti leimaaki tietynlainen epäluuloisuus koko lopun elämäni, ja teen joka päivä työtä sen eteen, että oppisin luottamaan toisiin ihimisiin. Uskon edelleen hyvin vahavasti, ettei suurin osa ympärilläni olevista ihimisistä kattele minua sen takia, että niillä oikiasti kiinnostaisi, vaan päin vastoin, oikiasti net ei ees tykkää minusta. Ihan vammasta, tiiän, mutta en vaan voi sille mitään, että olen aina pikkusen varpaillaan ja karvat pystyssä. Ja mitä tulee ihimissuhteisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa, pelekään enkä luota ja välillä tuntuu, että vaikka haluaisin sitoutua, olen ihan totaalisen sitoutumiskammoinen. Ja kun muka yritän suojella itteäni pettymyksiltä ja siltä että sattuu, sen suojelemisen ja rimpuilun kautta päädyn yleensä vaan satuttamaan ittiäni entistä enemmän. Sitä paitsi, sen ainuan kerran ko oikiasti olen uskaltanut luottaa ja olla täysin avoin, tuli vaan turpaan. Tuli aika mahoton takapakki, enkä tiiä kauan se toipumistyö oikeen kestää, ko ole vieläkään valamista. Joskus mietin, että onkohan valamista ikinä. 

Kaikesta huolimatta ja ehkä juuri kaiken takia en kuitenkaan missään nimessä hyväksy minkäänlaista koulukiusaamista missään muodossa. Välillä olen ihan valtavan vihainen ja epätoivoinen kun tuntuu, että maailmassa tapahtuu kaikkia pahaa, enkä ite voi tehä asialle mitään. Jotenkin tuntuu, että vuosi vuojelta kiusaamisjutut muuttuu vaan pahemmiksi ja kouluissa tehään entistä hirviämpiä ja julumempia asioita. Syyksi kiusata tuntuu riittävän ihan mikä vaan, pääasiallisesti kuitenki se erilaisuus, mikä on ihan käsittämätöntä, ko kukaanhan meistä ei ole samanlainen ko toinen. Itelläni kyllä vituttaisi, jos maailman kaikki ihimiset ois täsmälleen samanlaisia ko meisi. Ja vaikka kiusaamisesta, sen seurauksista ja kaikesta puhutaan kouluissaki niin älyttömän paljon, niin miksei se tunnu vaikuttavan noihin lapsiin/nuoriin mitenkään? Ja miksei opettajat vaan osaa reagoida tarpeeksi? Itekin pystyn kyllä osittain allekirjottamaan sen, ettei opettajilla ole kiinnostusta tai voimia tai mitä ikinä se puuttuminen nyt vaatisikaan, mutta omaksi onnekseni kohalle on osunut myös muutama äärimmäisen fiksu ja ymmärtäväinen opettaja. Eivät hekään palijoa siihen kiusaamiseen pystyneet puuttumaan, mutta minulle riitti, että he sentään tunnustivat sen olemassa olon. Ei siihen vaadittu kuin pari rohkaisevaa sanaa ja tunnustus siitä että hei, minä olen huomannut tilanteen, et ole yksin vaikka siltä tuntuukin. Valitettavasti kuitenkin suurin osa opettajista ei tunnu joko ees huomaavan mitään, tai sitten ei vaan halua tehä sitä. Oonpahan joskus aikanaan kokenut senkin, miltä tuntuu ko joutuu koulukiusatuksi opettajan toimesta. Ja se on kyllä semmonen asia, mihin minun anteeksiantokykyni ei riitä varmaan ikinä. Sen, että epäkypsä lapsi tai nuori kiusaa toista, voi vielä ehkä jotenki jollaki tasolla ymmärtää, mutta se, että aikuinen ihiminen simputtaa lapsia, täysin tahallisesti, on minulle aivan käsittämätöntä.

En tiiä. Niin palijon kysymyksiä vailla vastauksia ja niin suuria ja vaikeita asioita, joiden äärellä oma vaikuttamiskyky tuntuu täysin olemattomalta. Yritän kuitenki kantaa korteni kekoon ainaki sitä kautta, että kiusaamisesta voitaisiin puhua avoimesti. Ehkä se avoin keskustelu ja asioista puhuminen saa ees jotaki aikaseksi. Jos ees yksi ihiminen herää keskustelun kautta huomaamaan jotain, on se enemmän ko sata jänistä. Ja toisaalta haluan mahottoman iloisena julistaa myös sitä, että tällä hetkellä tuolla korkiakoulutasolla opiskellessani voin olla aivan suunnattoman onnellinen, koska meillä on koossa ihan mahtava porukka, jossa ketään ei hyljeksitä tai syrjitä, ihimisten välillä ei ole turhaa kitkaa ja kaikki pystyvät työskentelemään toistensa kanssa ja ryhymähenki on mitä loistavin. Se ei nykypäivänä oo mikään itsestäänselevyys, ees sillon ko ollaan yliopistossa. Voin kertoa, että elämäni ensimmäistä kertaa ei tarvitse jännittää tai pelätä "kouluun menemistä".

Huh, tulipas tästä romaani. No mutta, tässäpä vielä tälle päivälle joulukalenteri ja sitten minä lähen miettimään, että mitä kotoiluun liittyvää voisin tänään touhuta. Ulukonaki on inhottava märkä sää, joka syö lumet puista ja saa koko maailman näyttämään jotenki suttuiselta. Uusi, puhas ja pehemiä lumi (jossa voisi vähän riehua :D ) oisi palijon mukavaa! Taikka kunnon pakkanen. 

15. Tahtoisin jotakin kautta ihan konkreettisesti tehä työtä, jolla voisin vaikuttaa koulukiusaamiseen. Muutenkin kaikenlainen ihimisläheinen toiminta kiinnostaa, olen huomannut ittessäni piirteen "pelastaa" ja auttaa ihimisiä. Usein näen ihimisissä potentiaalia ja paljon hyvää kehittyä vaikka miksi, ja yritän melekeen epätoivoisesti saaha kyseisen ihimisen huomaamaan sen itteki. Ei liene mikään ihime siinä suhteessa, että meikästä tulee puheterapeutti.