Ohikiitävää, ikävä ja riemu.

Aika on taas vierehtänyt nopiampaa ko sen oisi sallinut, oon back in business at Uleåborg ja ulukona on aika ruma ilima ja meikäläistä väsyttää. Meinasin änkiä tähän jotain kuviakin, mutta sitten päätin, etten jaksa kuitenkaan. Plus että unohin skannailla piirustukset ollessani skannerin äärellä. En tosiaankaan tykkää olla naimisissa tietotekniikan kans ja se kostautuu aina hetkittäin, muttako on aina niin palijon parempaaki tekemistä. Kuten leipoa lohipiirakkaa ja syyä sitä valakkarin kans ja kattoa lehevaa sohovalla maaten. Tai leipoa juustokakkua ja haukkailla sitä Irish coffeen kans. Reseptejä ei oo luvassa, ko nämät oli kaikki semmosia sovellutuksia, joita ei oo kirjattuna mihinkään ylös.

Tästä päästäänkin sujuvasti aiheesta toiseen, kävin nimittäin tänä aamuna puntarilla ihan siitä ilosta, että ei tullut viime viikolla sen kanssa palijoa seurusteltua. Olin ihan varma, että jumissa ollaan, mutta yllätyksekseni se näyttikin 50,1 kg! Hiiop, kannattee selevästi juua viintä, syyä herkkuja ja vähän karkkia ja muutenki ottaa rennosti, paino tippuu näköjään suorastaan itestään. :D Hiilareitaki oon natustanu naamaani palijon enemmän ko normaalisti, mutta muuten veelly ihan perusmeiningillä ja tämä tulos kyllä tosissaan hämmentää meikäläistä. Urheillutkaan en oo kauhiasti, mitä nyt muutamat lenkit koiran kans ja siivonnu muutaman tunnin autotallia ja varastoja sekä vieny kuorman kaatopaikalle.

Tein ainuastaan yhen reenin viime viikolla. Kirjottelin keskiviikkona, että reenailut jää käjen takia välistä, mutta torstaiaamuna heräsin siihen, että käsi tuntu ihan normaalilta, ja niinpä vetäsinkin pienet kyykkäilyt päiväni alakuun (pikkutangolla tosin, ihan vaan varmuuen vuoksi). Huomasin vetäväni pitkiä toistosarjoja ihan kevyesti ja se kostautuikin sitten seuraavana iltana, ko etureidet ja pakarat oli niin hellänä, että muistutin lähinnä pingviiniä yrittäessäni kävellä johonkin suuntaan. Käytiin perjantai-iltana hieman ajelemassa makiaisella ja kuuntelemassa Parasta ennen! -shöy, enkä meinannu päästä autosta enää parin tunnin istumisen jäläkeen pois ko tuntu, että jalat on niin tönkössä. :D

Muuten meikäläisen syysloma oliki tosiaan kaikenlaista sekalaista touhuilua, ruoanlaittoa ja leivontaa, oravia, lunta, vesisajetta, saakelin paskaa ajokeliä, kylästelyä, vanahoja tuttuja, Motonettiä, viherkasveja ja monen monta muuta ihimeellistä asiaa. Kotiutuminen tänne sujui erittäin paskan iliman saattelemana ja kolomen ruokakaupan kautta (enkä siltikään saanu gluteenittomia karjalanpiirakoita iltapalaksi!) ja tänään ollaan mettästetty valurautapata sekä talavirenkaat pyörään (semmone pieni muutaman tunnin shoppailureissu). Meillä on hieman poronlihaa pakkasessa, josta J pyöräytti käristyksen täksi päiväksi. Nautittiin se asiallisesti puikulapottujen (eivät tosin olleet sallalaisia) ja puolukkahillon kera, lisukkeeksi olisi kaivannut lähinnä hieman mummon ohorarieska, jota minä en ees toki voi syyä enää. Nyyh. Täytyy tunnustaa, että viikonloppuna oli pakko syyä yksi pala lohikeiton kera. Kärsimys oli sen arvoista. 

Nyt yritän taas kovasti orientoitua jälijellä olevaan opiskeluviikkoon, joka ei oo kyllä mitenkään kauhian raskas, mutta oisi kiva jatkaa tätä lomailua edelleen. Meikäläisen ajatukset on kovasti suuntautuneet jo lähestyvään jouluun, mutta just tällä hetkellä net kaihoaa lähinnä tuonne makkarin puolelle ja sänkyyn. Huomenna voisikin taas ottaa arjesta niskalenkin ja kaiken opiskelutouhuilun lisäksi vaikka pessä pyykkiä, ko pyykkikoneki on taas käyttökondiksessa. Nyt öitä!

Minä kysyn, saanko luvan, sinä nyökkäät, sinä nyökkäät.

Keskiviikko, mikä ihana lumisajepäivä!

Minulle asennetiin käteen eilen ehkäisykapseli, ko edellinen käyttämäni yhdistelmäehkäisy alias Nuvaring -renkaat osoittautuivat pitkässä juoksussa netkin meikäläiselle sopimattomiksi, kuten e-pilleritkin aijemmin. Koska myös hiljattain tajusin, että yhdistelmäehkäisy ja aurallinen migreeni ovat no no -kombinaatio (oikiasti, miten voit käyttää yhdistelmäehkäsyä monta vuotta, iliman, että kukaan tulee kysyneeksi moista asiaa?), oli keltarauhashormoniin siirtyminen oikiastaan ainut vaihtoehto. Kierukkaan en vielä halunnu ja pillereitä en muistaisi/jaksaisi napsia, joten päädyin testaamaan tätä kapselia sitten.

Tehoa riittää kolomeksi vuojeksi, aijemminkin voi ottaa pois jos haluaa ja hintaa tuli kertaostona semmone 189 euroa, eli tullee pitkässä juoksussa huomattavasti halavemmaksi ko esim. nuot meikäläisen renkaat, jokka kustantaa kolomelta kuukau'elta about 46 euroa. Haittoja ei kauhiasti pitäisi vuotohäiriöitä lukuunottamatta olla (en pistäisi pahaksi, vaikka meikän menkat häviäisi kokonaan, jatkuva tiputtelu ei niin kauhiasti kiinnosta, mutta katotaan nyt), vaikka kyllä siellä paketissa näytti lukevan kaikkia lihomisen kautta laihtumiseen, finneihin, kutinoihin ja haluttomuuteen. :D 

Laittaminen ei puudutusta lukuunottamatta tuntunut laisinkaan ja puudutuskin oli lähinnä hetkellisesti epämiellyttävä pistos, niinkö rokotus tms. Sen jäläkeen en oikiasti havainnu mitään, avustamassa ollut terkkarikin nauroi, että ei taija pahemmin sattua ko ainaki näytät niin rauhalliselta ja sanoin, että ei kyllä tunnu yhtään mitään. Homma oli nopiasti ohi ja nyt jäläkeenpäin käsi on ollut hieman kipiä. Käteen jäi laittamisesta pienenpieni reikä, jonka kastelemista pitää välttää pari päivää. Mustelmaakin vähän pukkaa ja käsi on tosiaan vähän kipiä, mutta siinä kaikki tältä erää. 

Sen verran käskettiin kuitenkin välttää hikoiluttavaa liikuntaa ja urheilusuorituksia, että jätin sitten tänään väliin jalakareenin, jonka oisin kyllä enemmän ko kovasti halunnu tehä. Käsi tuntu kuitenki ärtyvän imuroimisestakin jonkin verran, että aattelin olevan parempi kattoa ko katua. En varmaan uskalla kyllä reenailla ollenkaan tällä viikolla, sääli sinänsä, ko oisin kyllä kovasti halunnu. Ja koska ulukona tulee lunta suurin piirtein vaakatasossa, oonkin tänään pyöriny lähinnä keittiössä. Keitin ruuaksi hernekeittoa ja kruunasin sen pannukakulla sekä omenapiirakalla. 

Hernekeitto

pussillinen kuivattuja herneitä (huuhtele ja liota 2 litrassa vettä yön yli)

350-500 g palvikinkkua (tai muuta sianlihaa)

1 sipuli

2 tl suolaa

½-1 tl meiramia

muutama maustepippuri

Keitä herneitä liotusvedessä pienellä teholla noin tunti, lisää hienonnettu sipuli, jatka keittämistä vielä vähintään tunti. Noin puoli tuntia ennen valmistumista lisää pilkottu palvikinkku ja maustepippurit. Jos käytät kypsentämätöntä sianlihaa, lisää se keittoon kypsymään samaan aikaan kuin sipuli. Lisää tarvittaessa vettä ja mausta valmis keitto suolalla sekä meiramilla.

Vaikka oonki sitä mieltä, että paras hernekeitto tulee leivinuunissa kypsyttämällä kinkun luusta, käy tämäkin tällaisen kylymän päivän lämmikkeeksi ja on ehottomasti parempaa ko mikään purkkiversio. Sähköuunissa hauduttaminenkin onnistuu, tällöin keitto valamistuu melekeen ittekseen, kunhan muistaa välillä tarkistaa, ettei se pääse kuivahtamaan.

Gluteeniton pannukakku

4 dl glut. jauhoja (Sunnuntai)

1½ dl sokeria

1 tl leivinjauhetta

1 tl vaniljasokeria

1 tl suolaa

8 dl maitoa

2 munaa

50-100 g voita tai margariinia sulatettuna

Yhdistä maito ja kananmunat, lisää kuivat aineet ja lopuksi sulatettu rasva, sekoita hyvin. Anna turvota hetki ja paista uunissa 200 asteessa noin puoli tuntia.

Olin vähän jännässä sen suhteen, että mitä tästä tulee, ko gluteenittomat vohovelit ainaki tarttuivat vohovelirautaan tehokkaasti, mutta tämä maistui ihan tavalliselle pannukakulle ja oli erittäin hyvää, suosittelen. Ohjeen tiesin kyllä hyväksi, sillä olen ruukannut tehä tällä pannaria aijemminkin, mutta vehenäjauhoista. Herkuttelin hernekeiton päälle parilla palaa tätä mansikkahillon kera. Kotipolttoinen hillo oisi kyllä kruunannut kokonaisuu'en, nyt jou'uin tyytymään siihen kuuluisaan äitien tekemään.

Sen verran tuhti olo tuli siitä toisesta palasta, että täytynee kuitenki lähtiä käymään iltalenkillä, jos tuo lumisaje tuosta vaikka vähän rauhottuis iltaa kohen. Omenapiirakan tein tällä mustikkapiirakan ohojeella, paitsi että luonnollisesti korvasin mustikat omenoilla (jotain kotimaisia) ja ripottelin pinnalle sokeria ja kanelia. Omenapiirakan tein ihan vaan vehenäjauhoista, gluteeniton onnistuisi varmasti vaan vaihtamalla jauhoja. Ihan siksikin tavallinen versio, etteipähän tartte sitä itte syyä ko tässä on nyt taas oltu kuitenkin sitten löysällä linjalla syömisten suhteen tämäkin viikko (mietin, että kerta oon syyslomalla niin karjalanpiirakat, hyvä juusto, pala pannaria tai lasi viiniä ei voi tappaa). Yritän kuitenki pääasiallisesti syyä normaalisti, niinkö oon syönyki, mutta sallinut muutaman "herkun". Eli paino pysynee edelleen siinä 50,5 kilossa tämänkin viikon, mutta pysyköön. Mietin, että viikonloppuna voisi ehkä jopa tehä iteki jotain juustokakkua ja naatiskella siitä Irish coffeen kans, mutta saa nyt nähä. Loman jäläkeen pitää sitten taas ihan OIKIASTI kiristellä, ko on tuo jouluki tulossa. :D Vähän mietinki, että ei taija tämä syysloma mennä tiukalla linjalla, mutta eipä se elämä nyt _niin_ vakavaa ole.

Kuppaillu oon myöskin lähes joka päivä, eilen jätin väliin ko en oikein tienny passaako se tämän kapselin kans, mutta tänään aattelin taas kupata, ko enpä minä käsiä käsittele. Viime la ja su jäivät myös sattuneesta syystä välistä. :)

Että tämmöstäpä meikäläisen syyslomaan tänään, palataan taas!

Puhu äänellä jonka kuulen.

Heippa kaikki!

Oon kotiutunu tänne Salla-huudeille ja ehkä pikkuhilijaa selevinny myös viikonlopun aiheuttamasta jäätävästä väsymyksestä, joten aattelin tulla vähän huutelemaan juttuja. Täällä on talavi, tänä aamuna pakkasta oli meleko reippaasti ja luntakin on hieman maassa. Kauan se tuskin kestänee, mutta nautitaan nyt ko vielä voi. Oulussakin oli lähtiessä talavi, jou'uin paleltumaan melekeen 45 minsaa ulukona junan ollessa myöhässä. 

Mutta voisin tosiaan palata hieman perjantaihin. Meillä oli kivaa, syötiin hyvin, valakkari (Jacob's Creek Semillon Chardonnay) passasi just bra tekemämme kanasalaatin kanssa ja Irish coffee sekä Olokin tekemä juustokakku kruunasi herkkuhetken. Keikalla riitti menoa ja näitten emäntien kans ei muutenkaan tuu tylsää, kiitos mahtavasta illasta tytöille! Vaikka oonki meistä nuorin, otti ilta osansa kyllä ja paras osa oliki ehkä se ko pääsi uutukaisen palleron kyytissä kotio ja omaan sänkyyn nukkumaan miehekkeen viereen, joka teki ex-temporemutkan Ouluun, oikiastihan meillä oisi ollu rehevit sovittuna vasta tälle viikolle. :D Tai sitten se on vaan se omenakossu Spritellä... Sitäkin tuli muutama lasillinen naukkailtua.

Koska mulla oli vähän ylimääräistä aikaa ennen partyihin siirtymistä, päätin kerranki hyödyntää kameran jalustan olemassa oloa ja ikuistaan illan "outfitini". Muistin taas, miksi toiset meistä on siellä kameran eessä ja toiset takana... Meistä tytöistä ei tietenkään muistettu ottaa mitään yhteiskuvia eikä kuvia muutenkaan illasta, johtuen siitä, että oikia puhelin on poissa pelistä tällä hetkellä.

Hymyily nätisti! Voe vattu että sitä pitää aina vääntää tuo naama mutrulle ja roppa solomuun, miksihän se onki niin vaikiaa? Puhumattakaan siitä, että perse on niin leviä, ettei se meinaa ees mahtua kuvaan. :D

Henkilökohtainen suosikkini. Asettelet ittesi hyvin sohovalle, pöyhit tukan ja koitat hymyillä ja juuri ko kuva pitäisi napsaista, jalusta keikahtaa putken painosta eteenpäin ja sensuroi pääsi. Tai sitten se naama vaan oli yksinkertaisesti niin kauhia...

Otos numero en ees enää muista. Tukka, hymy, käsi, ryhti, jalat ja täydellinen otos on valamis! Tai ainaki melekeen, jos olisi vielä muistanut suoristaa makkaralla olevan mekon..

Uusintayritys, asento hieman eri, mutta mekko edelleen makkaralla. Lopulta ko sain mekon suoristettua, naama ei enää teheny yhteistyötä. Joten luovutin. Ja näillä mennään. :D

Mitä tulee leipomuksiin, joita vein tarjottavaksi, no, niitä en tietenkään muistanut kuvata. Mutta iloksenne voin kuitenkin paljastaa reseptit täällä.

Gluteenittomat karjalanpiirakat
2 dl lämmintä vettä
1 tl psylliumia
2 dl gluteenitonta jauhoseosta
3 dl tattarijauhoja
0,5 tl suolaa
0,5 - 1 dl ruokaöljyä

lisäksi täytteeksi noin litra riisipuuroa
1 kananmuna

Yhdistä kulhossa vesi ja psyllium, anna turvota noin 10-15 min. Lisää suola ja jauhot sekä lopuksi öljy, sekoita. Vaivaa taikinasta pöydällä noin 3 cm paksu tanko, josta leikkaat 2-3 senttiä pitkiä palasia. Pyöritä palaset palloksi, laita pöydälle tattarijauhoja ja kaulitse pallero kerrallaan ohueksi pyöreäksi piirakkapohjaksi. Lisää täytteeksi nokare riisipuuroa, johon olet sekoittanut kananmunan. Rypytä reunat ja siirrä pellille leivinliinan alle odottamaan paistamista. Myös leipomista odottavat pallerot kannattaa pitää liinan tai halkaistun pakastepussin alla, etteivät ne kuivu leipomista odottaessa. Paista joko leivinuunissa ilman leivinpaperia tai sähköuunissa mahdollisimman kuumassa hetken, niin että piirakat saavat hieman väriä. Kasta kuumat piirakat maito-margariini tai maito-voi -seokseen ja nosta vetäytymään.

Taikina oli mielestäni meleko samanlaista käyttäytymiseltään kuin tavallinenkin karjalanpiirakkataikina, joskin se ehkä halkeili vähän helpommin. Taikinasta tulee varmasti ihan normaalin kokoisia piirakoita, ite tein cocktail-kokoisia, taidot oli vähän ruosteessa. :D En myöskään lisännyt puuroon ollenkaan kananmunaa porukkamme yhden ruokavammaisuuden takia, eikä se kauhiasti haitannut menoa. Hyviä olivat! Ja kestävät myös pakastamisen. Alkuperäisen ohojeen mukaan tulee arviolta nuin 30 piirakkaa, riippuu tietysti kuinka isoja/pieniä tekee, ja litra riisipuuroa pitäisi riittää näihin. Ite tein ohojeen puolitettuna, ko minulla oli niin vähän valamista puuroa, eikä se ihan riittänyt kaikkiin, joten pari viimeistä täytin paistetuilla ja maustetuilla quorn-kuutioilla ja raejuustolla. :D Erikoisia, mutta ihan hyviä.

Gluteenittomat juustosarvet (18 kpl)

1,5 dl vettä tai maitoa (laktoositonta)
2 tl psylliumkuorijauhetta
0,5 dl tattarijauhoja
4,5 dl karkeita gluteenittomia jauhoja (Sunnuntai)
0,5 dl juustoraastetta (minulla Polar 5)
1 tl leivinjauhetta
100 g laktoositonta margariinia

Täyte: juustoraastetta (Polar 5)
Pinnalle: munaa, halutessa unikonsiemeniä

Sekoita psyllium veteen/maitoon, anna turvota. Sekoita jauhot ja leivinjauhe keskenään, lisää ne ja juustoraaste nesteeseen, sekoita. Nypi joukkoon pöydällä pehmennyt margariini, vaivaa kunnes taikinasta tulee tasainen. Anna taikinan levätä noin 20 minuuttia jääkaapissa. Jaa taikina kolmeen osaan. Taputtele/kauli taikinapalat jauhotetulla pöydällä ohuiksi pyöreiksi levyiksi, jaa kuuteen osaan. Ripottele juustoraastetta palasten leveämpään päähän, rullaa aloittaen kolmion leveämmästä päästä ja muotoile sarviksi. Nosta pellille ja voitele kananmunalla, ripottele päälle halutessasi unikonsiemeniä. Paista 225 asteessa noin 10 minuuttia.

Näistä tuli mielestäni maun puolesta hyviä, mutta koostumus on kyllä erilainen näin tavallisiin juustosarviin tottuneena. Nämät myös kuivuvat herkästi, joten suosittelen syömään joko uunituoreena tai pakastamaan mahdollisimman nopeasti. Yön yli leivinliinan alla olleet yksilöt olivat aamulla aika kuivia. 

Molemmat reseptit olivat kuitenkin mielestäni hyviä, karjalanpiirakoiden tekeminen vaatii varmaan muutaman kerran harjoittelua, ennen kuin se alakaa sujua täysin saumattomasti. Seuraavaksi testiin pääsee varmaankin gluteenittomat piparkakut sitten lähempänä joulua, nyt leivontakiintiö on jokseenkin täynnä, ellen nyt sitten tässä loman aikana innostu kokeilemaan jotakin. Ah ja kuulin myös vinkin siihen, että gluteenittomia sämpylöitä tehdessä taikina kannattaa kohottaa vain yhteen kertaan, eli kohottaa, leipoa sämpylöiksi ja laittaa sitten suoraan uuniin. Toiseen kertaan kohottaminen kuulemma aiheuttaa heleposti lätsähtämisen! Tämä pitänee muistaa seuraavan kerran sämpylöitä leipoessa. 

Tämmöstäpä tänään, nyt lähen lämmittelemään takkatulen ääreen.

No hope, no love, no glory, no happy ending.

Tulinpa tuossa ajatelleeksi, etten oo tainnu koskaan esitellä teille säälittävän surkiaa tuherrusharrastustani. Pienoinen tutkimusmatka koneen syövereihin osoitti, että minulla on skannattuna melekeen kaikki "aktiivisen" lyijykynätaiteilukauteni teokset, joten voin vaikkapa esitellä net teille. 

Aluksi lähen kuitenki pohojustamaan tätä juttua hieman ja ensimmäisellä kerralla pääsette nauttimaan hieman erilaisesta taiteesta. Mutta asiaan. Se, joka väittää, että minä osaan piirtää, puhuu läpiä päähänsä. En minä osaa, en suinkaan. Ihimiseni ovat aina vaan suurin piirtein sinne päin, vähän näköisiä ja niitä kaikkia riivaa se vaiva, että niitä pitäisi kattoa hieman vinossa, koska olen piirtänyt net paperille sen olessa hieman kenossa taaksepäin. Jos minulle annetaan tyhyjä paperi, en välttämättä saa mitään aikaiseksi. Mallista voin kopijoida, sehän on vaan näkemänsä siirtämistä paperille, mutta oma tuottaminen on aikalailla nolla. Eli siis, minä osaan jäljentää. Laittaa paperille viivoja niin, että niistä syntyy järkevä kokonaisuus. Kai se on taito sekin.

Oon aina tykännyt piirtää. Tykkäsin siitä jopa niin palijon, että tarina tietää kertoa minun laittaneen pienenä kamarin seinät uusiksi ja ko äiti on sitten kauhistellut tapetteihin syntynyttä taidetta, minä oon kuulemma vaan ilimottanu "Mutta äiti, minusta tämä on näin palijon parempi!". Iskä kutsui näitä meikäläisen pääjalakasia hemmoja hattivateiksi. Kuusivuotiaana oon ilimottanu, että minusta tulee isona taiteilija. Mitä se sitten ikinä meinaakaan. No, niin taiteellinen en oo, että oisin tämän toteuttanu, mutta ehkä oon henkisesti taiteilija? Itte tekeminen ja luominen on edelleen kivaa hommaa. Kun tulin isommaksi, jossain vaiheessa päätin varmaankin, että en osaa piirtää. Tätä kesti kauan, enkä varmaan koulun kuvaamataidon tunteja lukuunottamatta pahemmin piirrellytkään. Sen sijaan innostuin maalaamisesta. Maalasin öljyväreillä ja vesiväritkin olisi olleet ihanat, mutta ah niin vaikiat. Tätä kesti jonkin tovin. Sain aikaiseksi jotain ja kävin muutamilla kansalaisopiston kursseilla maalaamassa. Aikuisten ryhmän vetäjä oli kuitenkin niin erikoinen tyyppi, että innostus maalaamiseen lopahti ja nykyään en ole koskenut öljyväreihin moneen vuoteen. Tässä vaiheessa myös valokuvaaminen alako vallata alaa näiltä hommilta ja ensimmäisen digikamerani taisin ostaakin niihin aikoihin, ko olin menossa yläasteelle. 

Viisitoistavuotiaana sitten jostain syystä päätin, että haluan kokeilla piirtämistä lyijykynällä. Oletukseni oli, etten osaa. Ensimmäiset harjoitelmani tein ruutupaperille. Kas kummaa, aivan yllättäen sain tehtyä jotain, mikä muistutti etäisesti esikuvaansa. Tästä sisuuntuneena piirsin lisää, ja yhtäkkiä huomasin, että se onnistuu mainiosti. Vetäisin tällaisen kyvyn ikään kuin hatusta. Yhtenä päivänä vaan päätin alakaa piirtämään ja seuraavana osasin. 

Hirveästi en ole koskaan reenannut. En ole piirtänyt tavoitteenani tulla paremmaksi. Olen vaan piirtänyt, jos siltä tuntuu, ja se näkyy tuotteliaisuudessani. Nykyisin saattaa mennä vuosi, etten piirrä yhtään ainuttakaan kuvaa, kunnes sitten iskee pakottava tarve piirtää jotain. Sitten ko saan tämän tarpeen täytettyä, voin aivan hyvin olla seuraavan määrittelemättömän ajan tyytyväisenä. Tai saatan piirtää lisää seuraavana päivänä. Tämä on hyvin kausittaista. Kun piirrän, piirrän usiamman tunnin putkeen. Ja se on aivan käsittämättömän mukavaa, koukuttavaa ja euforista. Joskus piirrän jotain jonkun pyynnöstä, mutta en koskaan niin, että tuntisin pakkoa piirtää. 

Lopuksi taidenäyttelyn osa yksi; lapsuuden kaihoja.

Minusta näissä on kyllä jotain käsittämätöntä svengiä, ei ihime että halusin tehä näitä seinät täyteen. Ihan ovat näköisiä! Huomatkaa sitä paitsi se, että toisella hyyppärillä on käjet, nenä ja suukin.

Tukka pystyssä ja elämä eessä. Piirtämisen liittyvistä oivaltamisen hetkistä on suurin ollut se, kun tajusin, että ihimisen käjet voi piirtää myös suoraan alaspäin, eikä niiden  tarvitse aina sojottaa sivuille. Näillä kavereilla niitä käsiä ei tosin ole vielä ollenkaan.

Kuusivuotiaana en vielä ihan osannut kirjoittaa omaa nimeäni, enkä ikääkään, mutta osasin esittää näin taiteellisen näkemyksen kukkaniitystä.

Sing for me and I will forget you for taking my heart in a suitcase you packed.

Ihan pakko tulla tännekin ihimettelemään tätä, nimittäin meikäläisen silimäripset on teheneet jonku ihime kasvupyrähdyksen! Ruukaan aina aamuisin taivuttaa ripset, mutta en juurikaan jaksa laittaa ripsaria ja tänään sitten suihkun jäläkeen päivällä päätin lopulta lyyä myös sitä ripsaria, ko oon jo usiampana aamuna miettiny, että ihan niinkö tämä taivuttelu ois jotenki vaikiampaa ko aijemmin.

Ja lopputuloshan näytti sitten tältä. En oikeen jaksanu paneutua siihen taivuttamiseen mutta härrekyyd ko löin vähän ripsaria, tuntuu että räpsyttimet hakkaa ottaan asti. :D Anteeksi tuosta keskimmäisestä hirvityksestä, meikän hymy on aika järkky. Ja mikä on olevinaan tuo kolo tuolla toisessa poskessa, mistä lähtien se on ollu nuin iso, viimeksi ko tarkistin niin siellä oli pieni kuoppa. No, eläkää kattoko muuta naamaa, kiinnittää huomio niihin ripsiin. Joita voitte ihailla lähikontaktissa alemmassa, erittäin epätarkassa suurennoksessa. Nyt herääki sitten kysymys, että mistä moinen kasvupyrähdys? Mitään ripsiseerumeita sun muita en siis ole todellakaan käyttänyt, ruokavaliossa ja elämäntavoissaki on tasan kaksi muutosta, ja net on a) gluteeniton ruokavalio ja b) pakuritee. 

Kumpaa näistä nyt sitten syytetään? :D Vautsi vau, toivottavasti tämä ei oo mitään ohimenevää. Koitin miettiä myös, että voisiko se aamuinen taivuttaminen tai ripsivärin käyttämättömyys olla taikasanoja tässä. En tiiä! Joka tapauksessa nämät on aikas kivat, vähän niinkö ois käyny laitattamassa ripset, mutta iliman niitä kaikkia negatiivisia puolia. 

Mutta nyt rupian tälle päivälle kattomaan vähän opiskelujuttuja vielä, ko niiden sijasta oon tänään käyttäny lähes kaiken liikenevän vapaa-aikani urheilemiseen ja perjantain suunnitteluun. Vähänkö meille tulee mahtava ilta! Syyän kanasalaattia, karjalanpiirakoita ja juustosarvia, juuan valakkaria ja omenan makuista kossua Spritellä, ettei olis liian fiksua ja kypsää. :D Jäläkimmäiseen en välttämättä kajoa niin hirviän innokkaasti, taijan hakia yhen onnellisen Joen kyllä kans.

I wish I could rewrite this story.

Seuraa taas semmonen oksennan kaiken sekalaisen tähän, tässä ja nyt -juttu. Eli voitais vaikka lähtiä liikkeelle siitä, että parin viikon liikkumattomuudesta kyrpiintyneenä (ehkä ja kenties?) heräsin maanantai-aamuna pirtiänä puoli seittemältä ja lähin pimeyteen postiautojen ja hilijaisuu'en keskelle aamulenkille. Ja bongasin ekat jouluvalot. Jokka osoittautui yllättäen aika hyödyllisiksi jouluvaloiksi, ko net pelasti meikät loppulenkistä eksymiseltä. Oli koko päivän ihan superonnistunut olo, joka kostautuikin sitten sillä, että illalla alako unettaa jo yheksältä ja ennen kymmentä olin jo sängyssä, mutta en jotenki kummassa nukahtanukaan ihan helepolla. Syytän naapurin koiraa, joka räksytti.

Koska eilinen lipastopäivä venyi taas miltein kuuteen (ex-tempore terapiademot on kivoja!), en sitten mitenkään päin enää eilen jaksanu jumpata, vaikka se suuri suunnitelmani oliki. No, tänään oon sitten teheny selekä-rinta-olokapäät -jumpan ja kihissy tyytyväisyyttä itteeni siihen liittyen. Vaikka lenkille en sitten taas jaksanutkaan enää. Yritin toki tänä aamunaki olla reippaana ylyhäällä jo ennen kukon pierua, mutta jostaki syystä se ei lähtenykään ollenkaan samalla lailla ko eilen ja tyydyin kääntämään kylykeä siihen asti, kunnes oli pakko nousta. Olin ajatellu jumppailla jo aamulla, mutta kävi kait se näinki.

Huomenna ois vuorossa kyykkäilyjä, saa nähä missä vaiheessa päivää toteutan ittiäni niitten suhteen. Kuppaillaki oon muistanu onnistuneesti jo kahtena (2) ! päivänä. Tänään tutkin reisiäni tuossa saunan jäläkeen peilistä ja täytyy todeta, että kyllä se sellu on vähenemään päin, kakkostyyppi on sekin nyt teheny jonkin sortin katoamistempun. Tosin siitä voi varmaan syyttää enemmän tätä meikäläisen naamatonta polokupyöräilyä ko kuppailua, mutta kyllä sekin on tässä apuna ollut. Ja aijon edelleenki vetää tuon kuppailukuurin loppuun ihan vaan periaatteesta. :D On sieltä vieläki varaa lähtiä.

Lisäksi sillä samaisella maanantain aamulenkillä koin oivalluksen meikäläisen jalan asennon suhteen (kyllä, voi kyllä, kannattaa todellaki kävellä tuolla mitä erikoisempien omakotitalojen välissä aamulla ennen kaheksaa ja kuunnella Britney Spearsin Work Bitchiä, alako ihan naurattaa se tilanne), joten olen taas elämästä ja urheilusta enemmän kuin innoissani. Asennon korjaamisen jäläkeen lähtiessäni polokemaan lipastolle pohje alako puolen minuutin jäläkeen huutaa apua, ko about viimiset kolome vuotta vapaavuorossa olleet lihakset joutui yhtäkkiä töihin. Mahtavaa, jalaka saattaa sittenki selevitä.

Mutta jottei tulisi liian "elämä on juhla" -henkistä päivitystä, täytyy siirtyä asiasta kukkaruukkuun ja siihen, että löysin makkariin aivan passelit jouluverhot ja nyt käyn hirviää kamppailua siitä, että tarvitaanko met makkariin jouluverhoja? Tässä netistä tilaamisen petollisessa maailmassa net verhot voisi tietysti aina tilata ja palauttaa sitten jos siltä tuntuu, mutta vähän niinkö _tiijän_, että jos tilaan net niin en palauta kuitenkaan. :D Paitsi jos net onki ihan huonot, niin sitten tietenki. Vaikiaa. Vois luulla, että kävisin eettisiä pohiskeluita siitä, että voinko tilata itelleni kengät tai vaatteita tai jotain, mutta eiii, minä pohdin jouluverhojen ostamista. Joskus oon itekki sitä mieltä, ettei ois pahitteeksi tarkastaa tuota lääkitystä. Sitten jos ostaa jouluverhot, ois niinkö ihan pakko saaha pari punaista tyynynpäällistä ja punainen pöytäliina. 

No, ehkä ei ole pakko, siihen nähen, että joululomaki alakaa aika aikasin, toisin ko viime vuonna, jolloin tsillailin Oulussa vielä 19. päivä joulukuuta. Sitä paitsi meen kyllä ensin äitin kaapille ja vasta sitten ehkä kauppaan. Joskus mietin, että liika harkitsevuus on kyllä suorastaan rasite. :D 

OKEI, tein tässä sovinnon itteni kanssa ja laitoin verhot tilaukseen, ko net oli alessa (ylläri!) ja normaalihintaisena en niitä ihan varmasti osta. Koska posti ja matkahuolto vihaa minua, katotaan nyt ensin, että päätyykö se paketti minne ja saanko sitä käsiini ees. Sitten voidaan miettiä, että minkälaiset net on ja mikä on kohtalonsa. Ja muita tekstiilejä yritetään löytää sitten syyslomalla äitin kaapista. 

No joo, tästähän tuli taas nyt semmone maailmaa muuttava juttu kyllä! Mutta tämmöstä tämä on meikäläisen kans aina välillä (eikä aina niin välilläkään...), ihime ko joku oikiasti jaksaa katella. :D

Ja hei loppukevennys, näin ekan lumipostauksen naamakirjassa ja menin varovasti kurkkimaan verhon raosta, josko täälläki olis tapahtunu jotain yllättävää sillä aikaa ko oon mököttäny sälekaihtimet kiinni sisällä, mutta mitä sitä hittoja! Vaikka ei sitä kyllä tartte oikiasti sataa vielä ainakaan ennen perjantaita, ko mullei oo pyörässä talavirenkaita... Mutta nyt alan suunnitella nukkumisjuttuja, joten adjö!

I know you wanna hold me so, boy, don't fight.

Puhuttiin tuossa pitkä pätkä fonetiikan tutkijakollegani O:n kanssa elämästä, asumisesta, parisuhteesta ja tulevaisuu'esta ja ko ei nyt ihan hirviästi vielä väsytä, aattelin rustailla ajatuksia ääneen tännekin. Tuoreessa parisuhteessa on aina omat pelekonsa ja ajatuksensa siitä, että jos se toinen ei ookaan juuri se oikia, mutta ite en ainakaan halua jäähä sen tuoreu'en vangiksi. Oon tuntenu oman miehekkeeni jo reilun vuojen, josta kohta 10 kk ollaan pietty enemmän ja vähemmän yhtä, enkä ees oikiastaan osaa sanoa missä kohin tapailu muuttui seurusteluksi (tästä johtuen meillä ei oo ees mitään "vuosipäivää", pitäisi varmaan sopia semmonen? :D), koska eri paikkakunnista johtuen homma oli alusta asti hyvin tiivistä ja vietettiin vapaa-aika enemmän tai vähemmän yhessä. 

Koska kuluneet aika monta kuukautta  ollaan käytännössä asuttu yhessä, melekeen koko kesän minä pyörin ensin kolomen jiin kaupungissa, sitten lintukodossa ja sitä ennen oltiin koko talavi/kevät yhessä Oulussa tai kotohuudeilla, ei yhteen muuttaminen nyt lokakuun alussa muuttanu oikiastaan yhtään mitään, enkä ite ainakaan osannu ajatella sitä mitenkään valtavana tai suurena askeleena, pikemminkin elämää helepottavana tekijänä ja loogisena jatkumona asioille. Nytkin ollaan itte asiassa oltu vähemmän tekemisissä ko mitä esimerkiksi kesällä, josta suurimman osan vietin ns. toisen nurkissa pyörimällä. :D Toki tilanne korjaantuu tästä, kunhan se normalisoituu erinäisten juttujen osalta, kyllähän sitä toista ihan tosissaan kaipaa tänne. En minä toki tätä kaikkia tilaa ympärilleni yksin tartte, vaan yhessä. En tiiä kuinka kauan ihimisten pitäisi jonku normin mukaan seurustella ennenkö net voi muuttaa yhteen, enkä oikiastaan välitäkään tietää. Toki jos en parisuhteestani olisi kovin varma, tuskin muuttaisin toisen ihimisen kanssa yhteen, mutta tässä hommassa kyllä ajattelen olevani toisen kanssa maailman tappiin asti. No, mistä minä sen voin tietää, varsinki näin lyhyen ajan jäläkeen? Niinpä, en voikaan tietää, mutta en jaksa tehä siitäkään numeroa ja ajatella asiaa alituiseen tai jättää asioita tekemättä ja päätöksiä päättämättä sen takia, ettäkö methän voijaan joskus erota. Tuskin se kovin hyvä parisuhe sellainenkaan olisi. Jos nuin ajattelee, ei voi ikinä koskaan tehä mitään, ko eihän kymmenen vuojen yhessäolokaan vielä tarkota sitä, etteikö voitaisi erota tai jotain muuta. Elämä saattaa kulijettaa vaikka ja minne ja tulevaisuus on (onneksi) meiltä salattu, mutta ei minulla ole tällä hetkellä mitään, mitä toisesta ihimisestä kaipaisin ja jota ei tuossa äijässä olisi. Ei se ole semmonen niinkö mies olisi, jos olisin saanu sen ite alusta asti jostain muovailuvahasta vääntää ja istuttaa siihen kaikki ajatukset ja teot, mutta sellainen ei luojan kiitos ole mahollistakaan. Se on ihan oikia, omilla aivoilla ajatteleva ihiminen omine piirteineen, niin hyvine ko huonoineen. 

Kokonaisuuessaan semmonen paketti, että sen kanssa voin keskustella, elää ja olla. Jakaa asiat, niin ilot ko surut ja tarvittaessa olla eri mieltä. Halutaan elämältä samanlaisia asioita ja pääpiirteittäin suuntaviivat on samat. Ja koska meikäläisen elämä on kuitenki vaiheessa, joka ei ole mitenkään pysyvä (luojalle kiitos vaan siitäkin, melekonen painajainen se olisiki olla opiskelija lopun elämäänsä), on mielestäni vain järkevää käyä sen toisen osapuolen kanssa keskustelua myös tulevasta. On net asiat ehkä nyt vielä vähän kaukaisia, eikä elämää voi kauhiasti etukäteen suunnitella, mutta kyllä asioista on silti hyvä _puhua_. Miettiä, että mitä sitten joskus kun. 

Oon miettiny omia asumis- ja elämiskuvioitani jo siitä asti, ko aloin opiskella ja elämässä ei ollu vielä toisesta osapuolesta halaistua haisuakaan. Että mitä sitten ko valamistun? Eikä net ajatukset ole kauhiasti siitä muuttunu, eikä vastapelurin kanssa onneksi tarvitsekaan. Ollaan mietitty erilaisia vaihtoehtoja ja ainakin se on varma, että Oulun seu'ulle ei kummallakaan ole minkäänlaista hinkua, mikä on vaan hyvä. O:llekin tuossa pohiskelin ääneen, että en tiiä, mitä tekisin, jos meikäläisen kumppani haluaisi palavasti jäähä Ouluun. Tosin totesin samaan henkäykseen, että tällainen ajatus on aika absurdi, ko sellainen ihiminen tuskin haluaisi viettää meikäläisen kanssa juhannusta jumalan selän takana telttaillen ja tästä taas vejän törkiän johtopäätöksen, että tuskin seurustelisin sellaisen ihimisen kans. :D Mutta olisi se melekonen dilemma, vaatisi aika kauhiaa sopeutumista jäähä tänne loppuelämäksi. Vaikka kaippa sitä pystyisi siihen, jos toista ihimistä oikiasti rakastaisi ihan tosissaan. Mutta asuin- ja työpaikka on kuitenkin loppujen lopuksi aika isoja juttuja ihimiselle, ja niitä täytyy miettiä tarkkaan. En tiiä, voisinko oikiasti olla parisuhteessa, jos minun täytyisi elää ja asua paikkakunnalla, josta en välittäisi paskankaan vertaa ja työpaikka olisi sellainen, etten viihtyisi siellä. Toisaalta uskon, ettei minua kunnioittava ja rakastava ihiminen sellaista vaatisikaan, vaan olisi myös omasta puolestaan kykeneväinen tekemään kompromissejä, jotta voitaisiin löytää molempia osapuolia tyydyttävä ratkaisu.

Asia, missä en usko itse olevani kykenevä kovin palijon joustamaan, olisi asuminen kerrostalossa. Olen viimisen päälle omakotitaloihimisiä, enkä usko, että meikällä voisi pitkässä juoksussa olla kovin palijon yhteistä ihimisen kans, joka haluaisi asua kerrostalossa, ehkä jopa lopun elämäänsä. Oon tämmönen ihiminen, joka tekee itte, laittaa paikkoja ja tykkää kotona touhuilusta, leipomisesta, siivoilustakin, kunhan sitä ei oo kohtuuttoman palijon. Minulle on ollu pienestä asti selevää, että haluaisin joko vanahan puutalon, tai sitten jos rakentaisin uuen, se olisi hirsitalo. Mutta puuta kuitenkin. Pienenä haaveilin sellaisesta vanahasta talosta, jossa on jumalattoman kokoinen leivinuuni talon sydämenä. Vanhassa talossa vaan on sellainen henki ja tunnelma, jota ei voi uuteen saada. Jotenkin se vain kiehtoo. Siitä, kuinka järkevää se on tai onko se järkevää ensinkään, en osaa sanoa, mutta omasta mielestäni  uuden elämän antaminen vanahalle on hyvä juttu. Vanahalla on tarinoita, joita se meille kertoo. Oon aina ollu vähän tämmönen, keränny kämppään vanahat räsymatot, äitin vanahat vaatteet ja kengät, teheny mummolassa löytöjä ja näin. 

Keittiön matolla on tarina, se on elänyt äidin ja iskän ensimmäisessä asunnossa ja nyt sillä on jatkumo, se on täällä meijän kotona. Eteisen kaapissa on ruskiat kumisaappaat vuosimallia seittemänkymmentä jotain, niissä lukee Nokia, hand made in Finland. Pitävät edelleen vettä. Laatikosta löytyy haarukka, joka on kerätty talteen äidin mummolan raunioista, ko se paloi lähes maan tasalle. Vaatekaapissa roikkuu monta mekkoa, jotka on tehty aikaan, jolloin vaatteiden oli tarkotus kestää kulutusta, eikä suosia käytä, heitä roskiin ja osta uusi -kulttuuria. Tulevaisuutta minulla on oottamassa puusta papan tekemät pirtin pöytä sekä sänky. Mäntyä, lakatut. Kaipaavat ehottomasti uutta pintakäsittelyä, mutta siitä huolimatta net tulevat aina olemaan papan tekemät, puusta, ja periaatteessa ikuiset. Olin ihan haltioissani, ko elämän ehtoopuolella oleva tuttavani kertoi hänen keittiönpöytänsä olevan vanahempien perua, moneen kertaan elämän eri virtojen mukana väriä vaihtaneet, puinen pöytä ja nelijä tuolia. 

Ehkä tuo minun itte tekemäni laatikostokin löytää joskus tiensä meikäläisen lapsen kotiin? Tai sitten ei, ei voi tietää, ehkä se minun jäläkikasvu haluaa vaan Ikeaa ja kaikkea uutta, mutta aina sopii haaveilla. Tai ehkä mulla ei ole ees jäläkikasvua, mistäs sitäkään ikinä tietää. 

Ei voi tehä kellon tarkkaa aikataulua siitä, kuinka palijon on jäläkikasvua ja koska net syntyy ja mitä kaikkia täytyy mihinki määräaikaan mennessä omistaa (jokaisella kunnon kolomekymppisellähän on talo järven rannalla, autot, veneet, kesämökit, pelit ja vehkeet vai miten se meni, tässähän tulee kiire), mutta aina sitä voi jotaki ajatuksia elämästä olla ja sitten voi omalla toiminnallaan koittaa pyrkiä niitä asioita kohti. Sehän on vaan tervettä. Elää päivän kerrallaan, tässä hetkessä, mutta sitä unohtamatta, että jokaista päivää seuraa aina uusi, jos vaan suuremmat voimat suo. Ei mitään sitten kun -elämää, mutta ei myöskään sitä peläten, että voi olla huomenna jo kuolllut tai yksin. 

Mutta joo, tästä tuli yllättävän pitkä avautuminen vähän kaikesta, nyt meisi lähtee pyrkimään kohti sänkyä ja unia.