The reason why I smile

Mulla on maailman ihanin mies. Tai minulle parhaiten sopiva. 

Anteeksi, olen taas liian väsynyt jaksaakseni ladata ainuttakaan kuvaa tähän, mutta aattelin vähän huuella jotain, ettette luule minun kelevanneen karhun välipalaksi. Vaikka tänään se kontio oliki nakellu muurahaiskekoja ja tassutellu taas pitkin aurausta. 

Ja vaikka tänään vähän hajosinki pitkästä aikaa kylyvöön oikeen urakalla niin ei, en ole kuollu. Oon vaan keskittyny lähinnä töitten tekemiseen ja urheilemiseen. Reeni on kulukenu ihan kivasti, tosin tänään tehtiin niin pitkä päivä että jalaka ja käjet siirty huomiselle, ko ei vaan jaksanu. 

Mulla oli ehkä jotaki suuriaki ajatuksia mielessä, mutta ko justiinsa ko alotin kirjottamisen, parempi puoliskoni päätti soittaa niin kaikki ajatukset häipy mielestäni tyystin. Mutta sen voin sanoa, että väsynyt oon aina päivien päätteeksi. Meen kasiltaki nukkumaan ihan kevyesti, useimmiten ysiltä. 

Vanahuus ei tule yksin!

Mutta nyt pitää jaksaa valavoa vielä hetki, että saa saunassa käytyä ja lähtiä käyttämään sitä karvasempaa puoliskoani hieman lenkillä ennen bastua.  

Palaillaan joskus, jos tulee piempiki hilijasuus vielä niin äläkää ihimetelkö!

You gave me magical, I gave you wonderful.

Aattelin ihan nopsasti tulla kertomaan, että olen hengissä ja minulla on ollu mitä mainioin maanantai. Kaikenlaisia kuviakin olis, mutta hermo ja jaksaminen ei riitä niitten lataamiseen ja laittamiseen, ko ihan kohta on pakko painua unille. 

Olen tosiaan tässä enemmän ja vähemmän lomaillu semmoset pari viikkoa ja teheny ittelleni tärkeitä asioita, kuten ottanu rennosti, reissannu miehekkeen kans, nauttinu lämmöstä, mökkeilly, käyny ongella, grillannu, vieraillu yksissä lakkiaisissa, syöny jäätelöä, shoppaillu, hengaillu huippujen ystävien ja rakkaitten kans ja vaan ollu onnellinen.

Tänään alotin taas jokakesäisen, jo perinteeksi muodostuneen vääntämiseni Naruskan takamailla kera nallekarhujen ja männynsiementen sun muitten. Työpäivän kruunasi tosiaan nallen jälijet, josta lupaan laittaa teille kuvan joskus paremmalla ajalla. Helekutin kuuma oli ja jalostavaa vitutusta oli aistittavissa, muttako työpäivä päätty, oli olo suorastaan huippu. Väsyneenä kattelin Naruskan erämaita auton ikkunasta ja mietin elämän pieniä ja suuria asioita. Kotosalla ei sitten enää väsyttänytkään, ja ylitin itteni äärimmäisesti tekemällä salireenin. Enpä ollukaan teheny sitä yli puoleen vuoteen. Selekä-rinta-olokapäät ja ai että oli makijaa. Päätin jo, että seuraava reenipäivä eli jalaka-käjet on torstaina. Ei sitten tartte kipeillä koivilla loikkia pitkin mättäitä ko yks päivä. 

Huippua. Iltasella kävin vielä pienen lenkin koiran kans mettässä ja saunottua sekä laitettua eväät ja aamupuurovehkeet valamiiksi olinki ihan naatti ja valamis painumaan pehkuihin. Illan kruunasi Leena, joka saa aina muistamaan sen, että ystävien kohalla ei tosiaankaan ratkaise määrä, vaan se laatu. Ja ko net ystävät on parasta a-laatua, saa kaikki muut apinat ja idiootit suksia vaikka suolle.

Pohojimmiltaan minä oon niin onnellinen köllykkä, että en tiiä onko kaikki tämä ilon määrä näin pienelle ees mahollista. Mutta nyt unten maille, että jaksaa huomenna taas töihin. Öitä!

Ei taida tietää tyttö ettei mun mies oo vapaa.

Otsikko ja tekstin sisältö ovat täysin irrallisia toisistaan.

Pitkä hilijasuus, ko on ollu tässä kaikenlaista ja sitten oli pakko lähtiä mökille tekemään irtiotto arjesta ja kaikesta. Elämä on välillä raskasta ja vaikiaa, vaikka itellä menisikin hienosti ja kaikki olisi hyvin. Muutamia kuviakin olis, mutta ko en oo omalla koneellani, eikä siinä ole nettiä täällä perähikiällä, eiku jossain päin Kainuuta, saamma pärjätä iliman.

Mökillä oli mahtavaa, kuten aina. Varsinki nyt, ko siellä saa olla jonku tärkiän kans. Paluu arkeen oli astetta enemmän perseestä sitten, onnistuin nimittäin saamaan hylsyn mielenterveyden psykasta, ko tenttituloksista oli tullut ilimotus spostiin 22. päivä, jolloin sattumoisin vietin päivän netittömässä tilassa. No, samana päivänä päättyi myös kesätenttiin ilimottautuminen, ja toinen uusinta, johon ei olis tarvinnu ilimottautua, oli tänään, eli 24. päivä. Kauhiasti lämmitti avata sähköposti eilen, kuulla saaneensa hylsy ja tajuta, ettei pysty uusimaan sitä mitenkään enää, ellei lähe tuhatta ja sataa Ouluun ja yritä lukematta. Ja onnistumisen todennäköisyyshän olisi ihan valtava, ko ei lukemallakaan onnistunu... 

Että tosi hieno fiilis jäähä kesälomalle. Oon tässä nyt pari päivää valehtelematta tuhertanu itkua, ko pahimmillaan tuosta voi tulla vaikka etenemiseste meikälle. Samalla olen heränny miettimään sitä, että mitä vittua oikiasti? Mistä lähtien opiskelu on ollu tämmöstä? Ensimmäiset ajatukset siitä, että tässä logopedian opiskelussa on pohojimmiltaan jotain tosi pielessä, nousi mieleen, ko polijin kaheksasta viiteen päivän jäläkeen kämpille päästäkseni lukemaan seuraavaan tenttiin. Kaheksan kilsaa lipastolle, kaheksan kilsaa takasin. Jotta olen tunnollisesti joka vitun ikisessä harkassa läsnä ja teen fonetiikan tutkimusta vapaa-ajallani. Kesätenttiinkin minun olisi pitänyt älytä ilimottautua _varmuuden vuoksi_ etukäteen. Välillä tuntuu, että pitää taipua ihan mahottomiin suorituksiin ja ko väännät kolome tenttiä samalla viikolla ja saat sitten ykkösen ko pää, jaksaminen ja aika ei yksinkertasesti vaan riittäny kaikkeen, jou'ut sietämään sitä ylenkatsetta ko sait niin paskan arvosanan, nippa nappa läpi herranjumala! Niinkö tenttiarvosana kauhiasti kertoisi sinun käytännön osaamisestasi juuri mitään.

Ei käy logopedille, ko logopedin pitää olla nipottava ylisuorittaja, jonka täytyy päästä joka kurssista heittämällä läpi ja vielä loistavin arvosanoin, vaikka niskassa painaa tuhat muutakin hommaa. Että tätä tämä kuulkaas vaan on, suorittamista suorittamisen päälle! Oon tänä keväänä ollu usiamman kerran näin jäläkeenpäin katottuna lähellä burn outtia. Ja siltäkin pelasti vaan esimerkiksi se, että pietin yhen päivän omaa lomaa, en mennyt ainuallekaan sen päivän kolomesta eri luennosta ja tunsin suunnatonta syyllisyyttä siitä, miten jään kaikesta jäläkeen. 

Kevään viimeisenä päivänä oli päällimmäisenä tunteena helepotus, mutta samaan aikaan turhautuminen, väsymys ja suoranainen raivo siitä, että meijän pitäisi mukisematta vaan niellä kaikki. Mitä järkiä on koulutusohojelmassa, jossa ajetaan opiskelijat jo opiskeluaikana lähelle loppuunpalamista? Jo pääsykoe on semmonen mankeli, että siitä läpi päästyään voi olla ihan helekkarin ylypiä itestään. Mutta eipä se mankeloiminen siihen lopu. Ensimmäisen vuojen jäläkeen ajattelin, että kyllä se siitä sitten tasaantuu, mutta nyt toisen vuojen jäläkeen tuntuu vaan siltä, että homma vaan pahenee ja pahenee koko ajan! Kolomannen vuojen opiskelijat valittavat opiskelujen suunnatonta kuormittavuutta ja kukaan ei ota sitä vakavasti. Käsketään löysätä pipoa ja ottaa rennommin. Samaan aikaan kaikki hommat on silti tehtävä ja paitsi ajallaan, myös tunnollisesti, koska muuten olet huono opiskelija, etenemisesi hidastuu ja voi jopa pysähtyä kokonaan. Puhumattakaan siitä hiljaisesta paheksunnasta, jota net huonot arvosanat ja nippa nappa läpi päässyt kurssit aiheuttavat. Kohtuuttomat aikataulut ja työn määrä johtaa omalla kohallani ainakin vaan puhtaasti suorittamiseen, jossa oppiminen ja tiedon sisäistäminen jää toisarvoiseksi asiaksi ja päällimmäisenä on vaan ajatus siitä, että asiat täytyy saaha hoiettua ja kurssit ajallaan läpi. Eli suorittaminen.

Ja niinkö meitä ei jo valamiiksi kuormittaisi ihan riittävästi pelekkä opiskelu ittessään, se on tehty vielä vaikiammaksi kusevien aikataulujen, joista kukaan ei välillä tunnu tietävän mitään ja aataminaikaisten käytäntöjen avulla, joka tarkoittaa esimerkiksi ilimottautumista oppiaineen käytävällä ilimotustaululla olevaan paperiin ja terapiamatskujen sekä huoneiden varaamista paperikansioon joka myös sijaitsee fyysisesti yliopistolla, jolloin ei voija välttyä esimerkiksi materiaalien ja testien päällekäisiltä varauksilta. Minkälainen taistelu käytiinkään siitä, että saatiin infottavat asiat sähköpostiin ja yleensäkin sähköiseen muotoon, pois pelekästään ilimotustaululta! On täysin kohtuutonta olettaa, että opiskelija olisi yliopiston kanssa naimisissa 24/7. Valitettavasti useimmilla meistä on myös muuta elämää, joillakin jopa jo perhettä. Useimpien on pakko elättää ittiään käymällä töissä opiskelun ohella ja viimeistään kesällä pitäisi päästä tienaamaan kunnolla, jotta ei sitten tarvisi mennä opiskelun aikana töihin. Net työt kun kuormittaa vaan lisää ja niihin käytetty aika on automaattisesti pois opiskeluun käytettävästä ajasta, puhumattakaan siitä, että aikatauluasiat menee entistä monimutkaisemmiksi. Eikä esimerkiksi mahollinen kesätyönantaja kato kauhian hyvällä "en tiedä kun en tiedä opiskeluideni aikatauluja" -vastausta kysymykseen "Milloin voisit aloittaa?".

Kyllä minä edelleenkin opiskelen unelmieni ammattiin, mutta minua on suoraan sanottuna alakanu pelottaa, mistä revin kaiken jaksamisen tähän iliman, että kulutan ittiäni aivan loppuun. Opiskeluja en kuitenkaan halua venyttää yhtään pidemmälle ko on pakko, sillä haluaisin tästä ihimisarvon alennuksesta alias opiskelijan statuksesta helevetin äkkiä eroon. Minulla on opintolainaa, enkä käy töissä juuri sen takia, että yritän keskittyä mahollisimman täyspäiväisesti opiskeluun (niinkö se työnsaanti tullintuomalle, jolla ei ole suhteita ja työkokemustakin näitten mittapuulla vain hyvin toissijaisista asioista Oulussa muutenkaan olisi kovin heleppoa). Tukikuukauteni tulevat todennäköisesti loppumaan loppupäästä kesken, ko olen erehtynyt opiskelemaan jotain muuta yhen lukukauden verran. Kuitenkin tartten rahaa ihan samanlaisiin asioihin ko kaikki muutki ihimiset, vuokraan, ruokaan ja välttämättömään toimeentuloon. Puhumattakaan siitä, ettei elämä kuitenkaan voi olla pelekkää opiskelua. Eikä sen pidäkään olla, olisi täysin naurettavaa olettaa niin.

Olen kuullut, että opiskelun pitäisi olla ihimisen parasta aikaa ja huomattavan heleppoa ja vastuusta vapaata verrattaessa työelämään. Itte en tätä kyllä vielä ole havainnut. Ehkä opiskelu ei vaan sovi minulle, mutta itte piettäisin huomattavan parempana sitä, että tekemästäni työstä saan säännöllisen, työn määrään ja laatuun suhteutetun korvauksen, jolla kykenen elämättämään itteni, työaika päättyy siihen kun se päättyy ja silloin ko olen vapaalla, myös olen vapaalla. Tietenkään tämä ei ole käytännössä nuin mustavalakosta, mutta kuitenkin. 

Jään kauhulla odottamaan, minkälainen tuskien taival tästä vielä kehkeytyykään, ennenkö ko olen valamis ja laillistettu puheterapeutti.

Ja niin, edelleenkin kannustan kaikkia puheterapeutiksi pääsystä haaveilevia hakemaan opiskelemaan ja pyrkimään kohti unelmia, mutta ehkä kaikkien teidänkin on ihan hyvä tiedostaa, että myös meillä kusee moni asia ja välillä voi olla ihan käsittämättömän raskasta. Sanoisin, että melekeen auttaa, jos on ikää ja kokemusta elämästä ja vaikka perhettäkin, ko silloin on pakko oikiasti laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin sekä tärkeysjärjestykseen ja panostettava myös muuhun, ko pelekkään opiskeluun.

UGH. Olen puhunut. Nyt minä lähen keittämään kahavit ja syömään porkkanakakkua, perkele. Ai niin, ja osallistukaa ihimeessä elämää keventävään ja nautintoa lisäävään arvontaan Ikisinkun blogissa, vielä ehtii, aikaa on tähän iltaan kello 20 asti! 

Jottei elämä olisi pelekkää suorittamista ja ressiä: http://www.ikisinkku.com/2013/05/huippukiva-arvonta.html

Where there is a flame someone's bound to get burned.

Koska tartten just nyt muuta ajateltavaa enkä jaksa millään enää lukia kraniofasiaalisen tenttiin, mutta en ihan vielä tiskatakaan, mikä voisi olla sen parempi ajatus ko tulla tänne vähän höpöttämään turhia. Pitkä viikonloppuni (joka ei tosiaan muuten ollut pitkä viikonloppu, kiitos kranio perjantaina klo 8-16) sujui oikein kivasti jääkiekon parissa, lenkkeillen ja shoppaillen! Sekä tietysti ihan vaan laatuaikaa viettäen. Ko sitähän se on aina. Oonpa tänään pyöräillytkin tämän kevään ekat lenkit, ja huomisesta lähtien teenki sitä lipaston suuntaan melekeen joka päivä. Esimerkiksi huomenna kaheksaksi tenttiin... 

Viime viikolla harrastin aikamatkailua vaatteiden muodossa näyttämällä muun muassa tältä, seuraavalla viikolla se onki sitten taas sitä urheiluvaatteissa lipastolla 24/7... Tämä kuva ei nyt oikeen tee oikeutta fiftarifiilistelyilleni tuon oranssin mekon ja otsakiehkuran voimin. Sekä tietysti rokkia mukaan tuomassa uuet tennarit ja baseball-takki. Ettei oltaisi liian viiskytluvun kotirouva. ;) Meikäläiselle tuo pukeutuminen on yleensä jonkinasteista roolileikkiä. Pitäisi joskus saaha viikon tyylit pakettiin ja tänne. Tuo vaatetus ko on niin mielialasta kiinni (ja viime aikoina myös siitä, ettei housut ole mahtuneet jalakaan :D).

Lauantain shoppailupäivästä voisin muuten tuumailla sen verran, että löy'ettiin uusi tyyny Anttilan pimeiltä hinnoilta hintaan kymmenen euroa, Luhdan kolmen pyyhkeen vihiriä pyyhepakkaus Prismasta neljällätoista eurolla, uusi lompakko alle viiellä eurolla Cittarista, ja puhelimen silikonisuojus Motonetistä reilulla seittemällä eurolla. :D Biltemasta en sentään löytänyt mitään ittelleni! Lisäksi mukaan tarttui kaikkea meikäläisen kannalta epäolennaista ja varsin miehekästä, kuten öljynvaihtoastiaa ja roiskeläppiä autoon.

Kaikista tärkein shoppailulöytö oli kuitenki kameran jalusta Anttilasta kaheksallatoista eurolla. Oon ollu niinkö lapsi uuen lelun kanssa eilisestä asti ja hokenu mielessäni niinkö the Joulukalenterin näsä "mitä mahdollisuuksia!" On ihanaa, että harrastuksissa voi mennä koko ajan hiljalleen eteenpäin. Pala kerrallaan tehä niitä uusia hankintoja ja laajentaa mahollisuuksia. Jalusta tuo taas ihan uutta perspektiiviä kuvaukseen. Seuraavaksi hankintalistalla lieneeki sitten se lisäsalama. Ja ehkä joku uusi objektiivi. 

Tämän jäläkeen pitää nyt sitten kuiski hetkeksi pistää rahahanat kiinni. Kirpparikäyntiä lukuunottamatta. Massia ois kuitenki vielä menossa uuteen imuriin (vaikka vanaha toimiiki taas jotenkuten, kiitos elämälle miehestä!) ja pää pitäisi saaha uusiksi, sekä silimät. 

Eikä sitä ikinä tiiä, mitä yllättäviä menoja voi iskiäkään. 

Mutta nyt minä suuntaan tuon tiskikasan kimppuun, että pääsen sitten yrittämään untaki jossaki vaiheessa, aamulla pitänee kuiten herätä ajoissa lueskelemaan vielä tenttiin. Sitä paitsi huomenna on piiiiitkä päivä.... Näkyillään.

And you'll find infinity.

Nollasta sataan kaks sekuntia. Pakko kait se on allekirjottaa. Jos oisin auto, olisin pieni, musta ja tavattoman ärhäkkä. Olen tullut tietoiseksi tästä meleko nopiasti kiehahtavasta temperamentistäni kanssa vasta ihan piakoin, johtuen varmaan siitä, että tätä toimintaani on nykyään kielellistämässä se toinen osapuoli. Jonka mukaan minä olen temperamenttinen. :D Häh, miten niin muka, höpö höpö... Jep, voi taas kirjotella ko oon vähän rauhottunu. Vaikka net perkeleen Leijonat meniki häviämään sen eilisen pelin, se perinteinen kolomas erä meni niin vituiksi ko olla ja voi! No, sovitaan, että tämä on se tilastollinen tappio. 

Koska olen logopedi, niin voisin kirjotella siitä, miten kappas kappas, tuhulaan vapaapäivääni kouluhommien parissa. (Oikiasti varmaan siivoaisin, mutta imuri kuoli! En saanu ees imuroitua kunnolla.) Oon tänään kirjottanu jo Leikki-erityiskysymyksen viissivuisen oppimispäiväkirjan ja seuraavaksi luen varmaan tenttiin. Tai sitten saatan karata leipomaan porkkanasämpylöitä, who knows. Sinänsä tämän leikkijutun kirjottelu ei ole ees tuntunu opiskelulta, nuot muutamat luennot aiheesta olivat kyllä tosi mielenkiintoisia ja avaavia ja tuntuu, että olen saanut palijon ajatuksia ja oivalluksia tästä. Suosittelen kyllä lämpimästi kaikille logopedian opiskelijoille! Tai en tiiä, olenko minä vaan harvinaisen leikillinen tapaus näinki aikuiseksi, mutta aihe kiinnostaa ittiäni kovasti ja tästä on saanu hetelmiä paitti omaan työskentelyyn puheterapeuttina, myös ihan omaan elämään lasten kanssa. Ja niitten omien, joskus toivottavasti tulevien naperoitten kasvatukseen. 

Leikki on perkeleen tärkiää! Ettäs tiiätte. Voisin avautua tästä vähän enemmänkin, mutta ko tuli kirjotettua aiheesta jo sen about viisi sivua, ei jaksa enää uuestaan alakaa selittää samoja asioita. Enkä viitti siirtää sitä oppimispäiväkirjaa suoraan tänne, jolleki voisi tulla vielä kiusaus plagioida. :D Lähteeksikään tuskin _ihan vielä_ kelepaan. :)  Kieltämättä meikäläisellä on vähän viettiä tuonne varhaiskasvatuksen puolelle, vaikka en päiväkodissa 24/7 haluaisi työskennelläkään, mutta lasten kanssa toimiminen on niin mukavaa. Muistelen meijän kielellisen tietoisuuden ryhymää vieläki lämmöllä, lapsille suunnatun ohojatun toiminnan vetäminen on varsin mukavaa. Haasteellista, mutta mukavaa.

Muutenkin oisin kovasti kiinnostunut työskentelemään erityisesti lasten parissa, ja tekemään sekä arvioivaa, että kuntouttavaa työtä esimerkiksi pelekän arvioinnin sijasta. Toki aikuisasiakkaat on varmasti mielenkiintoista vaihtelua, enkä sano, etten haluaisi työskennellä aikuisten kanssa ollenkaan. Näin toisen vuojen lopulla sitä muutenkin tuntuu vielä, että on välillä niin pihalla kaikesta, mutta toisaalta on taas ihan mahtava huomata hetkittäin, että hei, minähän ymmärrän ja tajuan näistä jutuista jotakin! Että perskule, kyllä meikästä vielä vaan puheterapeutti tulee. Kolomas vuosi onkin täällä jo ennen ko huomaakaan, nyt pitäisi sitten jo ruveta vähän miettimään sitä kandin aiheittakin. 

Mutta jos nyt vaan koittaisi hoitaa tämän toisen vuojen viimisen viikon kunnialla kotiin ja ihan vaan huokasis hetken sitten.

Nyt, porkkanasämpylät tai jotain.

Aggressio.

Joinakin päivinä ihimisen olisi vaan tarkoitus saada syyä suklaata, kuten esimerkiksi TÄNÄÄN, mutta koska minä olen sillä vitun laihutuskuurilla (lue: teen elämäntapamuutosta, kevennän, yritän kiinteytyä ynnä muuta sellaista) en voi tehä sitä. 

Ainua lohtuni on syyä rasvatonta jogurttia persikka- ja ananaskuutioilla sekä ripauksella mysliä, jossa on häviävän pieniä paloja tummaa suklaata. Yhyy.

Kaheksasta viiteen lipasto-prosessin jäläkeen meikällä on migreeni, väsyttää ja ettenpä sanoisi, jopa vituttaa. En päässy ees lenkille ko olo päätti äityä tämmöseksi, minulle on siunaantunut naapurin mielenköyhiä apinoita, jokka vois lähettää raketilla kuuhun niin saisivat huutaa siellä sydämensä kyllyy'estä eikä jumalauta nuot naapurin rakitkaan vaan voi koskaan olla hilijaa. 

Pitäisi alakaa kattoa jääkiekkoa mutta tällä ololla se kiinnostaa ko kilo paskaa. Yhtä palijon ko mielentervey'en psykan tenttikirjat, leikki-oppimistehtävä tai kraniofasiaalisen alueen lääketieteellinen tutkimus & hoito -luennot perjantaina kaheksasta nelijään. 

Tekisi mieleni juua myös yksi olut, mutta periaatteesta en voi tehä sitäkään. MIKSI PERKELEESSÄ MINKÄÄN MUUN (esim. vesi?) JUOMINEN EI AIHEUTA SAMANLAISTA RENTOUTUMISEN TUNNETTA KO ALAKOHOLI? Ohan se nyt ihan päätöntä, oikiasti. Miksi kaikki kiva ja herkullinen on järestään epäterveellistä? Kysynpähän vaan. 

Tekisi mieli sortua myös pullaan ja keksiin sekä hakija kaupasta irtokarkkia. Ja keksisuklaalevy. Sekä jotain suolasta mättöä. 

JA MIKÄ VITUN 24H SALE SE SEMMONEN ON OLEVINAAN, JOKA ON HUOMENNA SULJETTU?

Pitiköhän se lähtiä vielä kauppaanki tänään... Ei hakemaan mitään mättöä, vaan oleellisia perustarvikkeita huomista varten. 

KETTU!

I don't need you here by my side no more.

Otsikko ja koko piisi (Me & My - Dub i Dub) on omistettu humalalle. 

Mulla oli tänä aamuna vähän rapula. Hyi. Jota ei ole ollutkaan varmaan johonki puoleen vuoteen. Ja enpä tätä kyllä ole yhtään kaivannut... Tuli lähettyä eilen pelin jäläkeen vähän ex-tempore istumaan Kulumaan ja käytyä sitten vielä vähän muuallakin, ja ko Marjuska oli autolla, niin minähän sitten join muutaman siiderin. Ja viimeisenä paukun, johon tuli varmaan ihan hitosti viinaa ja jonka olisi todellakin voinut jättää juomasta, ko viina on viisasten juoma, mutta menee se tyhymään päähänki ja ei oikiasti vaan sovi _kenellekään_. 

Yh. Ahisti aamulla ja ahistaa edelleen, morkkistelen kaikkea, vaikka olin täysin ihimismäisesti, enkä ollu hirveän humalassakaan. Päädyin hakemaan vielä yöllä ihan hetken mielijohteesta pitsan mukaan kämpille, mitä en tee oikiasti koskaan. :D Söin siitä yhen neljäsosan ja mietin, että kiitos, joku voisi syyä loput. No, olipahan tälle päivälle vähän evästäki.

Loppujen lopuksi olin nelijältä aamuyöllä niin väsyny, että nukahin piilarit päässä ja meikit naamassa. Näin on käynyt viimeksi sillon, ko en erinäisistä syistä johtuen mennytkään baarin jäläkeen kotiin, eikä ollu piilari- tai meikinpuhistusjuttuja mukana... Mutta kämpille tai kotia tullessa, ei oikiastaan koskaan! Vaikka oisin kuinka väsyny, aina taistelen piilarit ja meikit pois. Mutta nyt ei vaan yksinkertaisesti jaksanu. 

Siitäkin syystä vielä hirviämpi olo aamulla. 

Oon nukkunu varmaan yhteen. Heräilin ja näin painajaisia ja hyi. Vieläkin väsyttää ja on semmone painostava olo, aattelin seuraavaksi lähtiä vähän kävelemään ja ulukoilemaan. Pakko saaha vähän happia.Tai ehkä ennen sitä keitän kahavit.

Toisaalta oli kyllä ihan kivaakin, mutta jos minulta oikiasti kysytään, niin keksin kyllä miljoona mukavempaa asiaa, ko päissään kaupungilla pyöriminen. En oo tällä viikolla käyny juoksemassakaan ollenkaan, ja nyt se kyllä jää, ko eipä tänään palijoa hikiurheilla.

Muutenki on semmone olo, että tahon hittoon täältä Oulusta enkä halua olla yksin. Kyllä alakoholi humaltumistarkoituksessa on ihan peestä. Ohan se ihan peestä muutenki niiden turhien kaloreitten takia. Vois siirtyä vaikka vissyyn. 

Minusta on ehkä vaan tullu vanaha, mutta kännäily ei vaan jaksa enää kiinnostaa. Varsinki ko vihaan ja inhoan tätä seuraavan päivän olotilaa niin palijon. Kyllä pitää olla erityisensuperhypermegalomaanisen mahtava reissu, että kehtaa seuraavana päivänä kärsiä rapulasta... Kuten vaikka komia auringonpaiste, makia kaara ja siihen kuski, sekä Parasta Ennen! tai ysäriä muuten vaan kajareista. Ja hitsin hyvää seuraa.

Mutta nyt sitä kahavia ja sitten ulos ettimään aurinkoa.