Luin tässä tylsän illan täytteeksi Paulo Coelhon Valkyriat (tutkimattomia ovat kellarikomeron tiet, miksi yksi pahvilaatikko oli tämmöisen syönyt, sitä ei tiijä) ja vaikka oonki aika pitkälle sitä mieltä, että se oli sisällöltään suurimmaksi osaksi potaskaa (kun puhutaan Jumalan rakkauesta sun muusta niin se vaan saa meikäläisen niskakarvat pystyyn, ja onko tuo nyt mikään ihime ko ottaa huomioon kaiken maailman päivi räsäset ynnä muut, taas muuten yksi nainen, jolle voisin omistaa Dj Piisamirotan Typerän naisen), mutta se verran se minunkin mielenliikkeitäni täällä eräässä kainuulaisessa yksiössä, jonka kaikkeen oon pinttynyt saman ihimisen tuoksu, liikuttaa, että elämä ei antanut minulle sitä mitä halusin, vaan sen mitä tarvitsin. Ja kun lakkaa kaikista eniten haluamasta, silloin myös useimmiten saa. Kun katsoo taaksepäin, asioissa on helevetisti palijon enemmän järkiä ko siltä katsomalta ja siinä hetkessä vaikutti ja että nuinhan se on mennyt koko ajan ja niinhän sen pitikin mennä. Kristallinkirkasta.
Pelottavia oivalluksia vessassa hampaita harjatessa. Tai no, voihan se olla, että net ajatukset kiteytyi jo Viiviä ja Wagneria lukiessa (saman pahavilaatikon aarteita), kuka tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti