Voi pojat, voi kyllä, tänään minä tein sen. Nakkasin Five Finger Death Punchit korville ja lähin herättälemään roppaa ja muistelemaan, että miksi se juokseminen olikaan niin kivaa.
Ai että mikä aggressio-Ansku sieltä löytyikään. Voi sitä ihanuutta ko mahtava musa soi ja hakkaat maata jalakojen alla menemään. Ensimmäiset viis minsaa puhkuin puhasta raivoa, tyhyjeni pää aika kivasti. Siinä vaiheessa ko rullailin takasin päin Bäkkäreitten tahtiin ja lauloin mukana "rock your body now" todellakin oli semmone olo, että tätä se roppi ja sielu on kaivannu.
Ja voi ja aah, niin monta hyvää piisiä jäi vielä testaamatta, mutta seuraavan kerran sitten. Meikällä on juostessakin se tuskaisa vaiva, ettäkö Joakim Brodén laulaa "it's my time to rule at last" meikäki haluais hoilottaa mukana. Eihän siinä muuta, mutta net kymmenen muuta lenkkeilijää siellä samoilla huudeilla varmaan saattais alakaa miettiä, että ei taija tuollakaan olla ihan kaikki muumit laaksossa. No, ei kyllä ole, mutta. :)
Vetäsin 5.4 kilsaa 37 minsaan. Ihan ok suoritus siihen nähen, että edellisen kerran olen rankaissut ja rakastanut ittiäni juoksulenkillä joskus viime syksynä. Ja hei, en tiiä johtuko siitä, että maasto oli aika tasasta, mutta keskinopeu'eksi tuli 8.9 kilsaa tunnissa, mikä on kyllä enemmän mitä meikän normi, joka on ollu siinä kaheksan huitteilla.
Että joo, tästä se lähteepi. Nytkö vaan malttasin jumpata edelleen tuota jalakaa, venytellä, pitäytyä siinä yhessä juoksussa per viikko ja muutenki ottaa ihan rauhallisesti.
Mutta nyt minä ryömin peiton alle oottamaan onneani tulemaksi, halusin vaan tulla jakamaan tämän pienen ilon aiheen teijän (=Emmiksen?) kanssa. Vaikka vimonen terapia peruuntui, en saanu edellisenä yönä taaskaan nukuttua, päivä oli muutenki perseestä ja sen kruunasi ittensä palijastelija keskellä kirkasta päivää tuossa matkan varrella marketeilta kämpille, ei se nyt kuitenkaan ollu ihan perseestä loppujen lopuksi.
Hymyillään ko tavataan! :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti