Tämä päivä tarttee yhen tapahtuman osalta ihan oman tekstin, nimittäin kävin taas tänään juoksemassa. Jos tuota meisin vauhtia nyt juoksemiseksi kehtaa sanoa, mutta kuitenki. Neljän ja puolen kilsan matkasta kävelin nuin 200 metriä alakulämmittelyksi ja sen jäläkeen pinkasin juoksuun. Ai että, hiki valu silimiin ja olin taas varmaan punanen ko paloauto, mutta se tunne, mikä siitä tulee, ko saat laittaa Scooterit soimaan ja lähtiä juoksemaan auringonpaisteeseen vihertävien puitten keskelle. Kaikista päivistä oon aina rakastanu lauantaiaamupäivän juoksuja eniten, koska silloin on ihanan rauhallista. Miten uskomattomalta se tuntuukaan, ko saa juosta. Yllätyksekseni juoksin melekeen kotiin asti, jalaka toimi ko unelma ja minuutteja reissulle kerty 32. Suunta on vaan ylöspäin ja vaikka en ikinä pystyisi pidempiin kilometreihin, niin käyn sitten vaikka juoksemassa nelijää kilsaa koko loppuelämäni, kuhan saan juosta.
Rakastan sitä tunnetta, mikä tulee siitä, ko koko keho joutuu työskentelemään. Ja kai se on myönnettävä, jotain siinä vauhdissakin varmaan on, met ollaan J:n kanssa varmaan siinäki suhteessa samanlaisia, että tykätään vauhdin hurmasta. Kuulostaa kaikista varmaan ihan pölijältä, mutta autoissa ja juoksemisessa on jotain samaa, se tunne ko lähtee. Nautinnollista. Tykkään mennä lujaa, vaikka tällä hetkellä juostessa se vauhti ei juuri päätä huimaakaan. Kävellessä sitä fiilistä ei vaan voi saavuttaa, ei samalla tapaa. Tunnetta siitä, että kone työskentelee. Pyöräillessä sen fiiliksen saa joskus, mutta ei läheskään aina.
Tämä ei nyt sitten ole belfie vaikka onkin, vaan tarkoitus on esitellä näitä meikäläisen uusia juoksutamineita. :D Ihan vaan siksikin, että niinkö tuossa meikän perässä nyt jotain esittelemistä olis. Tuskailin ennen lenkille lähtöä, että voinko laittaa nämät vaatteet päälle, jos katsotte nuita vaalianpunaisia saumoja, niin takaa menee vielä ihan hyvin, saumat osuu topissa ja housuissa kohilleen...
...muttako tullaan etupuolelle, niin ei toivoakaan! Mietin, että voinko ees julukassa tätä kuvaa, ko toppi on ylyhäältäki vähän huonosti ja oikeen korostaa meikän kainaloläskejä, mutta sitten aattelin, että whatevöö, ketä se kiinnostaa. Tai jos kiinnostaa, niin voi voi, hei, olen meisi ja minulla on kainaloläskit! Ei kukaan niitä kuitenkaan ees huomaa ko kattovat vaan että herramunjee, kuinka jollain voi olla nuin leviä lantio. Kun en ees muistanu seisoa niin, että jalat ei ois reisistä koskettaneet toisiaan. :D Ja näinhän en siis tietenkään voinu lähtiä juoksemaan, koska parin askeleen jäläkeen tuo toppi ois rullautunu vyötärölle. Kovasti pyörin peilin eessä ja mietin, että voinko lähtiä ihan urpon näkösenä toppi tungettuna housuihin juoksemaan samalla ko toppi nuolee jokaista ylimääräistä grammaa keskivartalossa. Sitten päätin taas, että aevan sama, mitä se kellekään kuuluu. Mietin, että ostinko muka oikiasti itelleni urheiluvaatteita sitä varten, että voin pukia net päälle sitten ko oon sulattanu muutaman ylimääräsen gramman keskivartalostani? Ei, vaan ostin net urheiluvaatteet sitä varten, että saan lähtiä sulattamaan lenkkipolulle niitä ylimääräsiä.
Lopulta olinki sitten pukeutunu ihan urpouen multihuipentumaksi! Koska keksin näistä housuista ihan karmian vian, nimittäin sen, ettei niissä ole taskua ees avaimelle, jou'uin kietasemaan juoksutakin vyötärölle saadakseni avaimet mukaan ja tungin sitten puhelimenki takin taskuun, koska ohan se nyt palijon helepompi keskittyä juoksemaan ko sitä ei tartte piettää käjessä. Kätevästi sain keskivartalon ja peban piiloon, joten ei tarvinu huolehtia siitä topista housuissa tai ylimääräsistä makkaroista. :D Nuissa kompressiojuoksusukissa on tottakai pitkät varret, että se siitä lyhyiden lahkeiden tuomasta ilosta, ois pitäny ostaa net shortsimallin housut (VARMAAN). Tähän ko yhistetään vielä huivi piettämään enimmät hiet pois naamalta, arskat ja meikän superman-kengät niin tyyli on ihan täydellinen. Näytän ihan värisokialta (tai vaihtoehtoisesti sokialta), joka on eksyny urheilukauppaan yksin. Ja tiiättekö mitä, en todellakaan välitä. Koska sain juosta. On sitä urpommaltaki näytetty.
Lenkin jäläkeen tulin kotiin itteni voittaneena niin kaikin puolin, ettei mitään rajaa. Mietin suihkussa, että ihan niinkö mitään vuosia kestänyttä taukoa ei ikinä olisi ollutkaan. Minä juoksen, voi miten ihanaa! Oon jotenki palijon positiivisempi ja onnellisempi ja kaikin puolin iloisempi ihiminen. Palakittin itteni juoksulenkin jäläkeen syömällä lounaan ulukona, nimittäin parvekkeella. :D Kaiken hyvän lisäksi olen onnistunut ottamaan varsin rauhallisesti tämän juoksemisen kanssa, vaikka teki kuluneella viikolla mieli lähtiä juoksemaan melekeen joka päivä.
Voittajan on heleppo hymyillä. Yritin myös ottaa lähikuvaa talavilomalta palanneista pisamista, mutta lopputulos näyttää meleko heikolta. Tarkennuski on vissiin korvassa. :D Mutta menkööt. Tämä on kuulkaa tosissaan se päivä, josta oon haaveillu koko kevään. Minä juoksen taas! Oon niin mielissäni, ettei mitään rajaa. Feelmaxit oli selevästi elämäni paras ostos. Jos jollain muullakin on vammanen jalaka, suosittelen ehottomasti kokeilemaan näitä. Minulle nämät ja päkiäjuoksu passaa enemmän ko hyvin. Tuntuu, että ensimmäistä kertaa tuo vammanen jalakaki saa oikiasti liikkua ja toimia. Ja nyt lopuksi koputan puuta, ettei tämä hehkuttaminen osu omaan nilikkaan (sananmukaisesti).
Ja lopuksi totean vielä, että never give up.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti