Koska tämä ajastaminen on vaan niin kivaa ja ko runosuoni (lue: paskansuoltamisgeneraattori) toimii ja pulputtaa, niin silloin täytyy toimia. Eli aattelin rustata teille vähän luettavaa lukemistani kahesta Irvingistä, sillä aikaa ko itte seikkailen jossain muailmalla. Toisin sanoen siis niinkin jännässä paikassa ko Oulussa, jossa ei oo tällä hetkellä konetta. Eikä sillä että kauhiasti raatailla joutasinkaan, ko aikataulu on buukattu aika täyteen kaikkea. Vaan enpäs kerro mitä. :D Hähhää! No ainaki kuiten jos vois treffata Leenaa ja pers-Oonaa niin oisin aika tyytyväinen, uskomatonta mutta totta, en oo näitä hämmentävän ihania persoonia nähäny koko kesänä! Vaikka syksyllä niitä saaki kattella taas varmaan koko rahan eestä. :D Mutta eihän huipputyyppejä voi koskaan nähä liian usein, varsinki ottaen huomioon sen, että oon jossain vaiheessa eläny kouluhommien tiimoilta lähes symbioosissa Leenan kans.
Asiaan.
Eli niin, niistä Irvingeistä piti toimittaa. Ekana lueskelin Välisarjan avioliiton, tosi vanahaa Irvingiä (no jaa, Vesimies on vielä vanahempi ja siitä tykkäsin kyllä, oikiastaan aika palijonki) ja se oli kieltämättä itelleni aika erilainen lukukokemus, ko Irvingit yleensä. Ei noussut omaksi suurimmaksi suosikikseni, eikä ollut tajuntaa räjäyttävä lukukokemus. Itte asiassa pikemminkin vähän vaivaannuttava. Äläkää käsittäkö väärin, ei se nyt niin huono ollut, ehkä sitten jos parinvaihto olisi ollut kestävä ratkaisu, mitä se ei Irvingin kirjassa tietenkään voinut olla. Sorruin aluksi siihen asenteeseen, mitä Irvingiä lukiessa ei koskaan pitäisi ottaa - otin kirjan liian vakavasti. Mutta pettäminen ja parinvaihto osuvat sellaiseen kohtaan meikäläistä juuri tällä hetkellä, mikä menee vaan niin meikäläisen ymmärryksen yli. Sanottaisiinko, että oma parisuhe on liian tuore juttu ja otan siihen liittyvät asiat hyvin vakavasti, enkä kykene nauramaan siihen liittyvälle mustalle huumorille samalla tapaa, ko aiemmin. Sääli sinänsä, mutta parisuhe ja kunnioitus on meikäläiselle niin vakava juttu, etten kykene nauramaan asialle niin vapautuneesti ko pitäisi. Ja sitä paitsi, se parinvaihto oli jotenki vaan niin ällöä (vaikka ei sillä, etteikö Kaikki isäni hotellit sisarusten välisine seksisuhteineen ollut, mutta ei se minua haitannu sitten mitenkään?). Perus irvingmäiset puitteet oli kuitenki kunnossa ja hämmentävä taito kertoa tarinaa paikallaan jo silloin. Jotenkin kirja ei silti antanut hirviästi mitään, toisin ko Irvingit yleensä.
Garpin maailma taas oli ollut pitkään aukko sivistyksessäni, jonka sain nyt kunnian korjata. Hieno, ravisteleva, pitkä ja nautinnollinen lukukokemus. Ei toki ylitä suurimpia suosikkejani, joita ovat jo aiemmin mainittu Kaikki isäni hotellit, Kunnes löydän sinut, Viimeinen yö Twisted Riverillä ja Leski vuoden verran. Uusin Minä olen monta oli myös melko säväyttävä ja Neljäs käsi sekä Vesimies aiheuttivat myös enemmän ja vähemmän mielenliikkeitä. No, oikiastaan ennen Välisarjan avioliittoa en ole kohdannut Irvingiä, josta en luettuani sen olisi tykännyt mielettömästi. :) Sirkuksen poika on minulta jäänyt aloitettuani sen kesken, mutta aijon kyllä ottaa sen uudestaan käsittelyyn, kunhan tässä ehdin.
Aaah, voe että, erehyin sitten klikkailemaan itteni Adlibriksen sivuille, josta näyttää saavan sekä Ystäväni Owen Meanyn ja Oman elämänsä sankarin. Taitaa mennä tilaukseen... Ois siellä kyllä tuo ihan eka Vapauttaakaa karhut!:kin...
No mutta, joka tapauksessa siis, eivät olleet ehkä parhaimpia lukemiani Irvingejä, mutta kirjoittajalleen hyvin tyypillisiä. Irving on ihailtavan uskollinen omalle tyylilleen, jossa toistuvat kirjasta toiseen samat elementit ilman, että minä lukijana ehtisin kyllästyä. Jotenkin, kuin ihmeen kaupalla Irving onnistuu käyttämään samoja elementtejä raikkaasti ja uudella tavalla lähes jokaisessa kirjassaan (Välisarjan avioliiton ongelma lienee siinä, että se ja sen päähenkilö toi mieleeni ehkä liikaa Vesimiehen). Jokaisen kirjan kohalla tuntuu niinkö palaisi kotiin, mutta silti oppisi matkan varrella kaikenlaista uutta. Parhainta antia John Irvingin kirjoissa onkin mielestäni se, että net laittavat ajattelemaan ja saavat oivaltamaan uusia asioita. Ja tietysti naurattavat ja välillä itkettävätkin hävyttömän palijon.
Lisäksi Irvingin tekstin tyyli ja tapa kertoa asioita sekä rakentaa tarinaa ovat mielestäni aivan lyömättömiä. Kuten oon aiemminkin sanonut, jos joskus kirjoitan kirjan, haluaisin sen olevan jotakin Irvingin tyylistä. Yhtä hyvin kirjoitettua ko Taru sormusten herrasta Douglas Adams-maisella twistillä. :) Eli hyvin kirjoitettua, kuvailevaa ja rönsyilevää kieltä, mielenkiintoisia lauserakenteita, taitavaa ja koko tarinaa kannattelevaa monipuolista ja monimutkaistakin, mutta koko ajan eteenpäin vievää kerrontaa naamattomalla, etenkin mustalla huumorilla höystettynä. Ja tietysti vähän räävitön, epäsovinnainen ja tabuja ravisteleva, tunteita ja ajatuksia herättävä tarina ja aihe. Äärimmäinen lukukokemus siis toisin sanoen.
Ei yhtään paineita, ehei. Sanotaanko, että jos joskus saisi kirjotettua ees jotakin. Ehkä siitä olisi ihan hyvä lähtiä liikkeelle. Luultavasti en koskaan kirjota mitään, koska yksinkertaisesti vaadin itteltäni liikoja. :) Ihan niinkö sitä voisi kuvitellakaan olevansa yhtä hyvä ko tuommoset mestarit aloittaessaan jotain...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti