You loose your heart and sell your soul.

Tiedättekö sen ajan kuukau'esta ko tiedostat erityisen tarkasti olevasi persjalkainen kääpiö, jolla on paksut ja hyllyvät käjet, kainaloläskit, selässä rintsikkamakkaroita ja mahassa niitten rakkaita sukulaisia maha-sellaisia, jenkkakahavat joista voisi piettää hyvin kiinni vähän vauhikkaammankin tanssin pyörteissä ja reisien tilalla kaksi tukkia?

Jep. Kuukau'en suositut ja hullun lehemän tauti. Tai itte asiassa omat ei oo vielä suvainneet saapua, mutta kaikesta päätellen net oottaa ihan kuluman takana. Koska tein äsken elämäni ehkä paskimman reenin ikinä ja pillitin sitä, että en ole metri kaheksankymmentä pitkä mallintöitä tekevä paragualainen keihäänheittäjä ja muuta yhtä järkevää. Miksi, tai MITEN yhet hormonit voi tehä ihimisestä tämmösen sekopään. Ensin olen koko menneen viikon kärvistellyt himoissani haluta syyä kaikki mahdollinen tielle tuleva ruoka ja muun muassa vohveleita, hampurilaista pekonilla ja nuudeleita currytonnikalan kanssa ja raivonnut siitä, että _tiedän_ etten voi syyä, koska a) kello on yksitoista illalla eikä moista evästä ilimesty mistään sormia napsauttamalla ja b) olen muutenkin syönyt viime aikoina ihan liikaa kaikkea huttua, mutta siitäkin huolimatta _haluaisin_ syödä. Tänään olenkin sitten vihannut kaikkia naisurheilijoita, koska net on lihaksikkaita ja hyvännäköisiä. Samalla lailla ko vihaan lenkillä kaikkia juoksevia ihimisiä, ko net pystyy siihen ja minä en. 

Sen kanssa, että turpoan ja pöhötyn olen jo jokseenkin sinut, ko tiijän, ettei se ole pysyvää, mutta tämä jaksamaton olo ja väsymys on jotain, mikä pistää raivostumaan. Ei vaan jaksa, painot ei nouse ja muutenki tuntuu, että voisin nukkua vaikka koko päivän. Ja vittu kun ulukona on niin kylymä ja sataa vettä ja meisin kaikki mukana olevat vaatteet mallia +25 astetta. Ei tullut ees lenkkitakki matkaan ko en pakatessa löytäny sitä ja sitten totesin, että hitot minä sitä kyllä ees tarvi. No nyt tarvisin... Yksinkertaisesti kehtaa lähtiä kastelemaan ja palelluttamaan ittiä iliman asianmukaisia vaatteita. Eri asia jos voisi ees juosta. Muttako en voi.

Oon pikku hilijaa päässy eroon siitä ihime pöhöstä/turvotuksesta/läskistä/mistä lie, joka vaivasi koko viime kevään ja aiheutti usiamman itkupotkuraivarin ja palannut takaisin entisiin, normaaleihin mittoihini. Joskaan jalat ei ole enää entisensä kiitos satojen ja taas satojen istuttujen tuntien ja juoksun lopettamisen. Lisäksi jotain on täytynyt tapahtua, ko olen taas löytänyt reisilihakseni (olokoonkin, että net on ja pysyy läskikerroksen alla) ja yläropassa on hieman enemmän lihasta ko ennen (vaikka sitä ei huomaisikaan kukaan muu ko minä), mutta paino tosiaan on suht samassa ko joskus ennen, hyvinä juoksuaikoina. 

Kuitenkin näläkä kasvaa syödessä ja jotain pitäisi vielä tehä. En ehkä pääse ikinä siitä kompleksista, että minulla ei koskaan ole ollut sellaista kiinteää, litteää vatsaa, niinkö laihoilla ihimisillä. Niillä, jotka on ollu laihoja syntymästään asti, aina. Minä olen painanut vähimmillään jonku 47 kiloa ja siitäkin huolimatta minulla oli net helekkarin kaksi mahamakkaraa. Se vähän isompi ja sitten se vähän pienempi siinä päällä. Ja nykyään niitä makkaroita on vähän muuallakin. Enkä varmaankaan pätki enää hyvää tulosta cooperin testissä myöskään. Olen myös tiedostanut, ettei tämä iän myötä tästä ainakaan parane, ELLEI asialle tee jotain. 

Ja minä haluan tehä. Vaikka eihän minun asiat huonosti ole. Mutta net voisi olla aina paremmin. En mitä ilimeisimmin voi valittaa elämän mistään muusta osa-alueesta, joten pysyn tässä ikisuosikissani. 

Olen hyvin hidas toipumaan elämän takapakeista ja suren sitä, etten voi juosta varmaan vielä seuraavat viisi vuotta, ennenkö oikiasti keksin jonku muun yhtä iskevän urheilulajin tilalle. Tai ehkä en heitä kirvestä kaivoon vielä (siinä se onkelma varmaan piileekin kun pietän kynsin ja hampain kiinni siitä toivonrippeestä, että jos kuitenkin vielä joskus juoksisin) ja menen seuraavaksi lääkärin puheille tämän jalakani kanssa, kunhan parkkeeraan perseeni taas samalle maankamaralle YTHS:n kans. Jos net nyt siellä osaa meikäläistä mitenkään auttaa. Muttako jalaka ei vaan pelaa välttämättä ees kävellessä nykyään.

Jos juokseminen on edelleen tämänkin jäläkeen pannassa, sitten keksin jotain uutta sen tilalle. Ehdottomasti jatkan saleilua ja isken ruokavalion kohilleen. Mikään taika ei tee meikäläisestä pitkäsääristä kaunotarta, joka on koko elämänsä näyttäny siltä, niinkö ois taivaasta tipahtanu enkeli, mutta näillä mennään, mitä on. 

Nyt minä lähen potemaan tätä kerran kuukau'essa iskevää mielialahäiriötä, luovutan urheilujen suhteen tältä päivältä (voi että ko tekisi mieli heittää painot ikkunasta helevettiin) ja vietän loppuillan sen sijaan vaikkapa tosi pitkän venyttelytuokion parissa ja yritän lohuttautua sillä, että menkat kuitenki on vaan kerran kuussa ja ehkä huomenna aamulla on sellainen ilima, että voi lähtiä aamulenkillekin, vaikkei takkia tai muita sateenkestäviä varusteita mukana olekaan. 

Neljän päivän päästä saan onneksi ees hetkeksi jotaki muuta ajateltavaa. Tosin nyt olisi melekeen pakko saaha buukattua reenit tähän alakuviikkoon, saapa nähä miten käy.