But just because it burns doesn't mean you gonna die.

Kävin tuossa lauantai-illan kunniaksi lenkillä tuskailtuani vajaat pari tuntia terapian teoriataustan kanssa (lue: edistin teoriataustaa tehokkaasti). Enkä nyt todellakaan ala valehella teille, se lenkillä käyminen oli kyllä ihan perseestä.

En tiiä mikä minua vaivaa!

Kävelin ja koitin hokia itelleni, että ihan mukavaahan tämä on, hyvä fiilis, jeejee ja sitten yhtäkkiä tajusin, että vittuako minä tässä itelleni valehtelen, anteeksi vaan, mutta tämä on kyllä ihan _perseestä_. Mitä pitemmälle kävelin, sitä enemmän minua alako vituttaa. Ei se lenkki sinänsä itessään, mutta kaiken maailman muut asiat. Oulu. Opiskelut. Ihimiset.

Oon käyny tämän urheilun suhteen aivan jäätävää kamppailua siitä asti, ko joulukuussa 2012 tuo jalaka alako vittuilla. Kymmeniä kertoja oon luullu selevittäneeni tämän jutun itelleni ja itteni kanssa, mutta ei. Käveleminen yksinään täällä Oulussa on yksinkertaisesti ihan paskaa, enkä millään jaksa motivoija ittiäni lenkille. Kaipaan juoksemista ja sitä hyvänolon tunnetta päässä ja koko ropassa. Ja sittenkö en voi sitä tehä, se tekee vaan minut ihan vatun vihaiseksi, surulliseksi, ahistuneeksi, apaattiseksi ja masentuneeksi. 

Ja lipasto tekee minut flegmaattiseksi. Päätä alakaa särkiä, väsyttää ja on huono olo. Siellä on varmaan ilimastointikanavat täynnä kuolleita oravia, vittu.

Mistä seuraa taas sitten se, että sillon ko pitäisi lähtiä lenkille, jään vaan sohovalle makaamaan ko palelee, on huono olo, väsyttää, vituttaa ja tekee mieli kääriytyä piiloon. Ja sittenkö ihiminen on varustettu tällä meikäläisen rakkau'ella syömistä ja ruokaa kohtaan ja varsinki ko tapanani on pätkiä lipastolla ruokaa ko hevonen, enkä osaa sitä pullaakaan olla syömättä, niin arvaahan sen. Pitemmän päälle menen pyörimällä eteenpäin. 

En todellakaan vielä, eihän minulla mitään hätää ole, mutta se lihominen on vaan niin perkeleen heleppoa. Ja palautuminen takaisin taas ihan helevetin vaikiaa. Kukaan, joka on ollu ikänsä hoikka, ei voi sitä ymmärtää, miten suorastaan sairaalloisen palijon minä pelekään sitä lihomista. Ei minua peilistä ikinä ole kattonut niin pieni ihiminen ko mitä sieltä oikiasti kai katsoo, tavallaan minulla kai on vieläkin se viistoistavuotiaan lihavan tytön identiteetti. Se oli nöyryyttävää, häpesin aina ittiäni ja olin ihan varma, ettei minusta koskaan voi kukaan välittää, ko olen niin ruma pallero. 

Eihän se nyt niin varmasti ollut, tuskin olin ruma pallero enkä oikiastaan ees niin lihava, mutta silloin epävarmana teininä, jolla meni muutenki päin vittua, se oli hirviän traumaattista. Siitä vihasta ja inhosta sain aikanaan motivaation tehä asialle jotaki, ja toisaalta siitä, ettei minulla vaan ollut parempaakaan tekemistä, ko käyä lenkillä. 

Ehkä minulla on vieläkin vääristynyt kehonkuva, ko en ikinä tiiä, olenko lihonu vai laihtunu. Usein saatan luulla, että oon laihtunu ko oon lihonu ja päin vastoin. Pahimpia on nämät tuskan hetket ko valloilleen pääsee se viisitoistavuotias minä ja alakaa huutaa, että olet kauhia ruma sotanorsu ja sietäisit hävetä ittiäsi, ko oot tommonen laiska plösö, etkä sen vertaa voi lenkillä käyä tai olla syömättä pullaa. 

No, se ahistava tyyppi menneisyyestä häipyy kyllä aika äkkiä nykyään, enkä minä todellakaan inhoa ittiäni. Päin vastoin. Ja tiiän kyllä, ettei maailma kaavu muutamaan mahamakkaraan, tai muhkuroihin reisissä. Vastapelurikaan ei todellakaan oleta minun olevan täy'ellinen, ko enhän minäkään oleta, että se olis. Päin vastoin, näen eessäni vaan parhainta, mitä kukaan on koskaan voinut tälle planeetalle synnyttää, vaikka toinen kuinka valittaisi siitä, miten sieltä ja täältä voisi parantaa. 

Miksi sitten on niin vaikia muistaa, ettei se toinenkaan varmaan tuijota niitä meikän reisiä ja mieti, että nuille voisi kyllä tehä jotaki. (Vaikka mistä minä tiiän mitä se miettii... :D )

Sitä paitsi. Olen miettiny nyt vakaasti (okei, ainaki monta tuntia), että ostan sukset ja rupian hiihtämään. Voisin myös ostaa sauvat ja ruveta sauvakävelemään (Emmis, se EI OLE mummoa! :D) ja ruveta käymään uimahallissa uimassa ja vesijuoksemassa (okei, okei, on nämät minun harrastusideat vähän mummoja...) Avantouintiki vois olla ihan kivaa (no joo, minä olen henkisesti keski-ikänen, anteeksi!) ja kahvakuulan avulla sais varmaan tehtyä kämpillä jonkulaista reeniä. 

Kaipailisin myös oikiasti sinne salille, muttako en vaan yksin osaa enkä uskalla ja yhyy. Ja hei, sitten jotain, mikä ei tosiaankaan ole keski-ikästä tai mummoa, tahtoisin tankotanssikurssille! Hittoko net on niin kalliita. 

Oonhan minä sitä paitsi saanu vattalihasreenikärpäsen (net on kyllä oikiastaan myös vitun hokemis -reenit tosiaan) pureman ja ihan rauhottumisen ja stressin poistamisen takia oon teheny aurinkotervehyksiä. Että kyllä tämä kesäkuntoon 2020 etenee. Ehkä. Oikiastihan se on kyllä kunnossa kaiken aikaa -projekti.

Minä en vaan yksinkertasesti halua herätä muutaman vuojen kuluttua siihen, että oon keränny jonku kymmenen kiloa massaa ympärilleni, voin huonosti niin henkisesti ko fyysisestikin ja peiliin kattominen, vaateostokset ja muutenki elämä yleensä vituttaa ja ainut josta saan lohtua, on käpertyä sohovan nurkkaan mättämään jotain uskomattoman hyvää, mutta ah niin epäterveellistä evästä alas kurkustani. Jonka viikonloppuna kruunaan totta kai muutamalla olusella hyvässä seurassa. Ja vähän viintä kans. Ehkä muutama sidukka. Baariin ja baarista pitsan kautta kotia. Ja seuraavana päivänä voiki sitten hakia vähän mättöä marketista, ko eihän nyt pikkusessa rapsakassa rapulassa voi mitään terveellistä pupun ruokaa syyä. Ja on ihan pakko saaha vähän rapulalimukkaa. 

Ja sitten selitän ittelleni, että oonhan minä vähän lihonu mutta huomenna rupian kyllä urheilemaan ja käyäänhän met jumpassa tyttöjen kans ja ko kävin tuossa vähän urheilemassa niin kyllähän minä nyt voin iltapalaksi tekasta vähän epäterveellistä herkkua. Tai hakia vaikka kebabit kioskilta. 

Ohan se tämäki tapa viettää lauantai-iltaa. :D Maalailla kauhukuvia seinille... Ja arvatkaappa mitä minä syön huomenna aamulla? En todellakaan mättöä marketista, vaan kaurapuuroa päärynäpiltillä ja raejuustolla <3. Hekumoin tällä ajatuksella jo valamiiksi, ko huomenna saa herätä ihan rauhassa, keittää kaurapuurot ja kahavit ja lukia Lapin Kansaa. Mahtava sunnuntaiaamu. Puuttuu vaan ihan pienesti jotain olennaista.

Nyt minä lähen potemaan närästystä ja turvotusta peiton alle. Onko se nyt mikään ihime jos tällä vattan toiminnalla tuntee ittensä sotanorsuksi! Stressi, voisitko lakata riipimästä minua... Täytynee oikiasti boikotoija muutako aamukahavia hetki, ko ei tule taas helevettiäkään tästä. Jospa sitä samalla saisi boikotoitua sitä pullaakin. T. anonyymi pullaholisti.

Ps. Olipas kiva avautua.

you gotta get up

and try try try