Usko ja rakkaus ovat kai kuolleita, mutta aina on toivoa.

Harmaata ja synkeää sunnuntaiaamua. Mutta ei silleen negatiivisessa mielessä, vaan niin, että syksyn harmaus on ihan kiva asia. 

En tiiä onko se joku verenperintönä saatu tekijä, vai sallalainen mielenlaatu, mutta meikäläisellä on tämä vahava taipumus tähän synkistelyyn. Enkä nyt tosiaan tarkoita tällä mitään semmosta negatiivista synkistelyä (vaikka osaan kyllä senkin!), vaan sellaista, että nautin harmaudesta ja pimeydestä, hiljalleen kuolevasta ja talaveen valamistautuvasta luonnosta, pienestä kirpakkuu'esta ilimassa ja pimeistä ja märistä illoista, jolloin katulamput kiiltää asfaltista ja tuuli piskaa lehtiä irti puiden oksista. 

Se on parasta aikaa nauttia raskaasta musiikista, juosta, liikkua luonnossa, istua sisällä vilttiin kääriytyneenä ja poltella kynttilöitä, hiljentyä ja olla. Tuntea ittensä hieman melankoliseksi, mutta silti jotenkin onnelliseksi. Syksyissä konkretisoituu niin selevästi luonnon ja elämän kiertokuluku, sekä se Suomen luonnon ja etenki pohojoisen nelijä eri vuojenaikaa. Ja niiden mahtava vaihtelevuus.

En muista olenko aiemminkin selittänyt, mutta pohijimmiltaan tykkään pimey'estä hyvin palijon ja on ihana, kun pitkän valoisan kesän jäläkeen illat alakaa taas elokuussa pimenemään ja hilijalleen kaikki kääntyy kohti syksyä. Lokakuussa taas kaikki on niin lohdutonta ja harmaata, vaikka päivät silloin tällöin koittavatkin pyristellä ja tehdä säästä kirkkaan ja kuulaan. Yöt ja illat ovat pimeitä niinkö synkin mustuus, aina siihen asti, kunnes maahan sataa lumi. Ja yhtäkkiä pimeys onkin täynnä lämmintä kirkkautta. Kirpeää pakkasta, höyryävää hengitystä. Loputtomiin jatkuvaa tähtitaivasta ja kuun loistetta hangilla. Päivät ovat pitkiä ja pimeitä, hämäriä, ja valo pääsee valloilleen vain hetkeksi. On uskomattoman kaunista, ko maisema hiljalleen muuttuu ensin tasaisen teräksen harmaaksi koko matkalta ko valo häviää taistelun, ja siitä hiljalleen sinisävyiseen hämärään ja kohti laskevaan pimeyteen. 

Joulun aikaan on niin pimiää, että on ihan pakko kerätä ajatukset lähelle rakkaimpia ihimisiä, miettiä lämpimiä, valaista pimeyttä itte ja olla onnellinen siitä, ettei synkinkään pimeys ole surullinen ja pelottava. Uuden vuoden alusta pimey'en voi karkottaa kynttilöin ja raketein. 

Hankalin kohta on ehkä tammikuu, jolloin on pimeää ja kylymää, ja kaikki joulun aikana pimeyttä karkottamaan tuotu valo ja lämpö viiän pois. Silloin arki kolahtaa vasten kasvoja kaikista rankimmin. Ja kuitenkin hyvin nopiasti alakaa aurinko hilijalleen nousta näyttäytymään horisontin yläpuolelle. Silloin sitä tervehtii niinkö vanahaa ystävää, joka on ollut poissa pitkään. Se on lohuttavaa ja silloin tajuaa, miten palijon sitä on tavallaan kaivannut koko pitkän pimeän ajan, vaikkei jotenkin ole ees osannut ajatella koko asiaa. Kohti kevättä käännyttäessä valo kääntyy taas voitolle, päivät ovat täynnä mahtavaa kirkkautta ja hilijalleen mieli alakaa kaihota kohti valoisia ja lämpimiä öitä. Maalis-huhtikuussa sen ihan kuulee, kuinka lumi sulaa. Mieli on täynnä valoa ja odotusta, uutta energiaa. Välillä tulee tuskastuttavia takapakkeja, ja on ihan varma, ettei kesä tule ikinä, mutta sitten yhtäkkiä tajuaa, että bussipysäkillä seisoessa aamut ovat valoisia ja iltaisin sitä riittää pitemmälle ko aiemmin. Ensimmäiset linnut alakavat laulaa ja kohta lumi on kadonnut kokonaan. 

Luonto on täynnä uusia alakuja, hentoa vihertävää väriä. Tuntuu siltä, niinkö kaikki olisi mahdollista ja voisi tapahtua ihan mitä vaan. Olo on energinen ja odottava. Hilijalleen luonto puhkiaa täyteen kukoistukseensa ja valo on ottanut vallan. Aamuyön aurinko paistaa ja linnut laulavat ja tuntuu siltä, että on täynnä elämää. On mahtava kävellä pitkäksi venähtäneen illan jäläkeen kotia. Istua laiturilla ja katsella kuinka usva tanssii järven pinnalla jko yöttömän yön aurinko tarjoaa valaistun näyttämön. Paljon lämpimiä ja valoisia päiviä. Musiikki on enimmäkseen kevyttä ja kepeää. Kunnes tullaan taas siihen pisteeseen, että illat alakaa pimentyä ja voi huomata kaivanneensa jo hieman lepoa kaikesta valoisuuesta. Voi toivottaa musiikin puolesta taas raskaimmatkin sävyt takaisin, ko niitä on ollut jo ikävä.

Vaikka tykkään kaikista vuojenajoista, silti etenkin silloin ko on kaikista kirkkainta ja värikkäintä, sekä valoisinta, minulle tulee monesti vaikeuksia olla. En tiiä oonko vaan jotenki niin synkkä tammikuun lapsi, mutta tarvitsen sitä tummuutta ympärilleni. Vaikka värit ja jatkuva riemu on ihania asioita, en silti jaksa pitemmän päälle niitä. Mieli lepää ja rauhottuu raskaan musiikin ja mustan värin keskellä. Siksi minulla varmaan on tämä mustanpuhuva sisustus ja enimmäkseen mustia vaatteita. Tulisin epäilemättä pitemmän päälle sairaaksi jossain supervärikkäässä tai hirviän vaaliassa sisustuksessa, enkä osaa kuvitella itelleni päälle mitään kovin hempiää. Mutta ei piä ymmärtää väärin, on täällä minun synkkyyessäni palijon väriläikkiä, niinkö vaatekomerossakin.

Aattelin poimia tähän muutaman otteen tämän sunnuntaiaamun soundtrackistä, joka koostuu Kotiteollisuuesta.

Kaikki piisit on siis Kotiteollisuus-levyltä, Kotiteollisuuen uusimmalta, joka on julukastu viime syksynä (nyt ei siis lasketa mukaan uutta Sotakoira II). Tämä jos mikä kuulostaa syksyltä. Samoin ko esimerkiksi Five Finger Death Punch - American Capitalist. Tai Kotiteollisuuen Sotakoira.

Nämät kuulostamisjutut on hyvin suuresti värittyneet sen mukaan, mihin aikaan vuojesta olen kyseisiä levyjä kuunnellut. :) Mutta enivei, meikällä on tämä melankolinen ja tumma mielenlaatu, ja ehkä pohojimmiltaan tämä aika syyskuulta joulukuulle on helepointa ja parhainta aikaa olla. Vaikka siihen aikaan liittyy myös omat synkät ja pohojavireiset juttunsa. Kotoisinta aikaa. Saa rauhassa olla vähän melankolinen ja kuunnella sitä soittolistaa (tai kuuntelisin, jos net kaikki piisit ei ois jumissa siellä vanahan koneen kovalevyillä...), missä on Slipknottia, Ruoskaa, Kotiteollisuutta, Five Finger Death Punchia, Metallicaa, Sabatonia, Volbeatia, CMX:ää, Viikatetta, Panteraa, Turmion Kätilöitä, Helloweenia, Slayeria, Stam1naa, Machinae Supremacya ja muita.

Ehän nuot pohojimmiltaan ole ees mitään kovin raskaita pändejä, sitä paitsi. Hyvinkin kesyä. :) Mutta nyt minun on kyllä pakko lopettaa tämä jaarittelu ja nousta ylös täältä sängystä, jossa oon maannu monta tuntia juomassa kahavia ja kirijottelemassa. 

P.S. nuot kuvat on muuten osa ihan naamattoman vanahoja, joten laatu ei aina ihan päätä huimaa (suurimmaksi osaksi kuvattu varmaan kännykyllä ja vanahalla digikameralla) ja noissa on nuita ittiäni nyt valtavan palijon häiritseviä kehyksiä, mutta halusin kuvittaa tätä tekstiä jotenki ja nuot kuvat sattu löytymään kovolta yhestä ja samasta kansiosta. Eivät siis ole välttämättä kaikista parhaimpia ja ajankohtasimpia otoksia, mutta ajavat ehkä kuiten asiansa. :) Pitäisi ostaa pari uutta ulkoista kovoa ja syyslomalla siirtää niille kaikki valokuvat ynnä muut.

Briefly in English: We are lucky to have four different seasons here in Finland. I think I love the dark seasons most. Maybe because I'm a melancholic person. A little bit dark, but not in a bad way, if you know what I mean. 

The best time is from September to December. It's dark and everthing in the nature is dying. Little bit hopeless, it's wet and rainy, streetlights shine from the wet asphalt and wind tears leaves from the trees. It's awesome to run in the darkness and listen something heavy and melancholic, or just sit inside, light candles and enjoy. And when the snow falls down from the sky, everything is suddenly so light, and still dark. 

Darkness has so many different colours. And the cold December nights when the sky is full of stars and moonlight makes snow glitter. It's so dark you have to think warm thoughts and light up the darkness by yourself. Just love it.