Who let the dogs out.

Koska meikäläisellä on puoli vuotta vanaha parsonin perkele, sen kunniaksi hieman juttua ja omia kokemuksia rodusta nimeltä parsonrussellinterrieri. 

Okei, kiinnittäkää turvavyöt, sillä vauhtia riittää. Ja semmone huomio vielä, että parsoneita on toki niin monta erilaista ko on koiraaki, ja nämät havainnot perustuvat ainuastaan siihen, mitä olen tässä lyhyenä aikana itte kyseisestä rodusta tuon oman yksilön ja parsonistien kautta oppinut. Meillähän siis asustaa Wild Dancer's Twilight Wind, tutummin ihan vaan Ukko, sileäkarvainen poikaparsoni.

Parsonivauva. Taustalla rakkain lelu, vinkupallo. Vieläki ehjä. Vinkupallo on paras lelu esim. aamulla seittemältä.

Ihan ensimmäiseksi voisin todeta, että en ikinä kuvitellut, että meikästä tulisi terrierin omistajaa. Meisin seuraava koira oli suunnitelmissa, ja on edelleen, se musta labradorinnoutaja. Ja sitten isona ja aikuisena, ko opiskelut on poissa jaloista ja asun mielellään omakotitalossa, suursnautseri, again. Ja mustana sekin. Mettäkoira/hirvikoira ehkä, jos aika, motivaatio, tila ja raha sekä kaikki muut systeemit natsaa. Ei ehkä välttämättä yksin kuitenkaan kovin mahottomasti noita vuffeja. Tai no, mistäpä tuota vielä tietää... Kiinnostusta herättävä koirarotu on myös aina ollut esimerkiksi dobermanni (tattadadaa, yllättäen mustana), joskin oon vähän raakalaismainen ja sanon, että kyllä se oli typistettynä vähän komiampi elukka. Toisaalta taas snautseri toimii minusta enemmän kuin paremmin luppakorvana. Ja kaikille vielä rautalangasta vääntäen, en todellakaan hyväksy korvien tai hännän typistämistä ulukonäköseikkojen takia. 

Mutta, palatakseni astialle. Keskikokoiset ja isot koirat on tosiaan aina ollu enemmän meikäläisen juttu, joten tämmöne pikkukaveri kuten parsoni, oli vähintäänkin mielenkiintoinen valinta (ja valintahan ei ollut omani, ensisijaisesti iskän, jolla on aikanaan ollut kotona sileäkarvainen kettuterrieri). Äkkiseltään kun sitä katsoo, saa vaikutelman pienestä ja söpöstä, eloisasta kaverista, joka sipsuttelee nätisti vierellä menemään. Totuus on kuitenkin aikalailla toinen. Parsoni on nimittäin erittäin iso koira pienessä paketissa. Siinä on oikiastaan kaikki muu suurta, paitsi se itte koko. Ego, luonne, liikunnantarve, määrätietoisuuden tarve, ja niin ees päin. Parsoni tosiaan näyttää söpöltä pikku perhekoiralta, mutta siitä saa todella heleposti koko maailmaa terrorisoivan pikkunatsin, jos ei ole tarkkana. Sinänsähän tässä ei ole mitään järkiä, miksi pitää olla pieni koira, jolla on ison koiran luonne ja ego? Niinpä. Mutta parsonissa on sentään se yksi etu, nimittäin juuri se pieni koko. Suursnautserin kanssa touhunneena voin kertoa, että se voi herättää hilipeyttä ja kummastusta kanssaihimisissä, ko jou'ut istumaan koiran päälle painaessasi sen maahan. Parsonin käsittely on sentään astetta helepompaa. :D Ääniki tällä koiralla muistuttaa enemmän ison koiran haukkua ko pienen koiran räksytystä, joskin poika osaa myös halutessaan kiljua. Onneksi ääntely on kuitenki aika vähäistä, eikä meijän Ukko ainakaan ole hirviän haukkuherkkä. Ainut mikä ei aikanaan toistaiseksi ole ollut suurta, on ruokahalu. Ukko on meleko nirso ja huono syömään, mutta se kuuluu mitä ilimeisimmin parsonin ominaisuuksiin. Tämäkin ongelma ratkiaa kyllä sillä, että kippo naaman eteen ja pois. Jos ei maistu, niin ei maistu, mutta kyllä se näläkä sieltä joskus tulee.

Tässä oon minä, Ukko, nyt jo aika iso poika.

Parsoni on hirvittävän älykäs koira. Se on toisaalta tosi hyvä, koska koiran hoksottimet pelaa ja se oppii nopiasti asioita. Tällä on kuitenkin myös kääntöpuoli, nimittäin parsoni on taipuvainen käyttämään sitä älyään myös paljon muuhunkin, kuin vain siihen, mikä olisi toivottua. Itsenäinen ongelmanratkaisukyky yhistettynä meleko vähäiseen miellyttämisenhaluun tuo tielle aina kaikennäköisiä juttuja. Meijän Ukko esimerkiksi availee kaapin ovia, laukkujen vetoketjuja ja on hyvin luova mikäli sille päälle sattuu. Välillä tuntuu, että liiankin älykäs. Kuulo on myös mitä parhain, hajuaistista puhumattakaan. Vaatteita täynnä olevasta laukusta se löytää alta aikayksikön oman henkilökohtaisen rakkautensa, nimittäin sukat. Auta armias jos erehyt jättämään sukkia johonki näkösälle, net kyllä lähtee kävelemään. 

Tungen tämän lelun sohovan alle, että voin sitten huutaa "mamma, mamma, tuu auttamaan!"

Ja kun net sukat ottavat nelijä karvaista tassua alleen, onki niiden poissaaminen toinen juttu. Parsoni osaa olla tavattoman jukuripäinen ja sinnikko. Jotain kertonee se, että meijän poikaa voi nostaa ilimaan ko se roikkuu vetolelussa, ja tämä aiheuttaa ainuastaan sen, että herra alakaa riehua ja puistella köyttä. Ilimassa killuen. Joten, liittyen esimerkiksi tuohon sukkien varastamiseen, ennaltaehkäisy on ehottomasti paras keino parsonin kanssa. Pidä kaikki parsonia kiinnostava poissa sen ulottuvilta, niin pääset palijon helepommalla. Meijän Ukko on ainakin sen verta kova tapaus, että mitkään rökittelyt ja niskasta puistelut ei auta, päin vastoin. Usein net saa herran vaan innostumaan entistä enemmän. Se ottaa tämmösen "kurittamisen" usein ihan vaan leikkinä. Maahan painaminen auttaa kyllä rauhottumaan, mutta tuota saisi varmaan rökittää vaikka maailman tappiin asti, eikä se siitä mihinkään kummenisi. Sen sijaan huomiotta jättäminen toimii palijon paremmin. Ukko on tavattoman sosiaalinen ja ihimisrakas, ja pahin rangaistus sille on juuri se, ettei se saa toiminnallaan sitä hakemaansa huomiota. Mattojen repimiseen ja sellaisiin asioihin, joihin huomioimattomuutta ei esimerkiksi koiran oman terveyen takia voi soveltaa, meillä toimii räminäpussi (joka on siis purkkapussi :-----D). Nykyään pelekkä pussin ravistelu riittää useimmiten lopettamaan luvattoman toiminnan. Mitkään vesisuihkeet tai muut tämmöset ei auttaneet ensinkään, tuntuu että suihkepulloki herätti Ukossa lähinnä hilipeyttä. Se rupesi aina juomaan sitä siitä suihkittua vettä. :D

Puolen vuojen ikä tuntuu muutenki olevan parsonin kohalla melekonen rajapyykki. Pentuna tuo ei esimerkiksi juuri osannut jakaa pahuutta (mitä nyt juoksi aina pissasanomalehet suussa pitkin kämppää), tuli luokse kutsusta eikä lähtenet pihalta jos kiellettiin, mutta nykyään herra selevästi harrastaa ilikeyksiä ihan vittuillessaan. Myös kuulo tuntuu ajoittain heikentyneen, esimerkiksi irti olemista pihalla on täytyny vähentää, ko Ukko ei suostu uskomaan, että naapuriin ei vaan mennä. Oon tässä kyllä suunnitellu räminäpussia ja pitkää liekaa ja muita keinoja tämän tavan hävittämiseksi, on nimittäin erittäin vittumaista, jos koiraa ei voi piettää irti omalla pihalla. Toisaalta olen kyllä lukenu, että parsonit on taipuvaisia painelemaan pois omalta pihalta mielenkiintoisten asioitten perään, joten ihan koiran oman turvallisuuen takia pijän sen sitten ennemmin kytkettynä. 

Parsonissa tuntuu toistuvan samanlainen "ei sillä, ettenkö minä osaisi, muttako mulla ei nyt vaan huvita" -mentaliteetti kuin suursnautserissakin. Kaveri tietää mikä on sallittua ja mikä ei, mutta sääntöjen noudattaminen ei vaan aina ole se ykkösjuttu. Rajojen testailu tietysti kuuluu tähän ikään, mutta mikäli se suhe siihen koiraan ei ole kunnossa, eli mikäli et ole koiran kunnioitusta ansainnut ja sen mielestä se, joka täällä määrää (vaikka se sitä aina haluaaki kyseenalaistaa), oot kyllä kusessa. Siinä piilee mielestäni toisaalta se parsonin mielenkiintoisuus, siinä riittää haastetta. 

Äiskä anto mulle ihan ikioman henkarin. Ja minähän tykkäsin siitä mahottomasti!
Vein lempipaikalleni ja aloin jyrsiä.

Aktiivisuuen puolesta parsoni vastaa myöskin isoa koiraa. Aikuinen parsoni jaksaa käyä mahottoman pitkiä lenkkejä ja jo pentuna riittävä ulukoilu on pakollista. Mielellään myös irti. Eikä pelekkä fyysinen touhuilu todellakaan riitä, sillä parsoni pitää osata väsyttää myös älyllisesti. Ukko jaksaa kaivaa nameja erilaisista omatekoisista älykkyyspakkauksista vaikka kuinka kauan. Samalla se myös kehittää erilaisia tekniikoita niitten aukaisemiseksi, ja jotta hommassa pysyisi haaste ja mielekkyys, täytyy sille kehitellä niihin uusia jippoja. Parsoni suorastaan huutaa kaikenlaista älyllistä touhuilua fyysisen liikkumisen ohella. Jos se ei pääse purkamaan pattereitaan, siitä tulee hyvin äkkiä seinille hyppivä raivostuttavuuten asti levoton otus. Ei kuitenkaan pijä pelätä, kunhan liikkuminen on säännöllistä ja parsoni pääsee osallistumaan tavalliseen perheen elämään ja siinä sivussa sen kanssa touhuillaan, niin sen kanssa pärjää kyllä. Ei tartte olla mikään himoliikkuja ja iliman mitään varsinaista harrastustakin pärjää kyllä. Kyllä Ukkoki osaa olla, vaikka aina ei jaksaisikaan käyä kahta lenkkiä päivässä. 

Tällä lailla minä sitten pötkötän lämpimässä pitkän lenkin jäläkeen.
Tai no, vaikka iliman sitä lenkkiäki. :)

Ja toki parsoni osaa (ja sen pitää osata) rauhoittua ja ottaa omaa aikaa. Ukko tykkää varsinki iltaisin napata luun suuhun ja kiivetä jyrsimään sitä sohovan käsinojalle tai johonkin omaan nurkkaan. Välillä tietysti noin pikkuista kaveria pitää vielä ohojeistaa esimerkiksi sen nukkumisen kanssa, ko aina ei itte tiiä omaa parastaan. Meillä ainakin tuo kuljetushäkki omana rauhallisena nukkumapaikkana on toiminut erittäin hyvin. Sinne kun nostaa koiran ja laittaa oven kiinni, niin varmasti rauhottuu, mikäli se ei omin avuin ole onnistunut. Häkkiin Ukko hakeutuu monesti myös itekseen nukkumaan ja siellä se nukkuu pitkät ja makiat yöunet. Aktiivisinta aikaa meillä koiran osalta on iltapäivä ja ilta, päiväsaikaan se lähinnä nukkuu (ko sillon on niin tylsää eikä tapahu mitään, varsinkaan jos on yksin). Yksinollessa Ukko on aitauksessa, näin vahinkoja ei pääse sattumaan ja koirallakin on helepompi olla, ko ei tartte koko kämppää vahtia. Ja kuljetushäkki on muuten siinäki mielessä erittäin kätevä, että sinne voi nostaa koiran viien minuutin "jäähylle", mikäli leikki muuttuu liian raisuksi, tulee parsonihepulit tai homma muuten karkaa käsistä.

Tää oli mun ihan eka sänky. Köllin siellä velipojan kans.

Hihnakäyttäytyminen on ainaki Ukolla ollu alusta asti aika mainiota. Heti kun poitsu vaan ymmärsi, mistä lenkkeilyssä on kysymys, ollaan käyty säännöllisesti kävelemässä pitkiäkin reissuja. Ukko osaa olla vetämättä ja kulukia jo aika nätisti. Met ei räyhätä vastaantulijoille eikä riehuta. Päinvastoin, met ollaan ehkä vähän liianki sosiaalisia ja haluttais moikata aina kaikkia vastaantulijoita, niin ihimisiä ko koiriaki. Suurin harjoitteleminen meillä onki ohitustilanteiden sujuvuudessa. Kaikkia ko ei aina tartte moikata, vaikka Ukon mielestä kaikki maailman ihimiset ja koirat on sen kavereita. Kuten myös rollaattorit, polokupyörät, pyörätuolit sun muut... Oon myös huomannut, että se, miten siellä hihnan toisessa päässä käyttäytyy, ratkasee palijon. Olen ainaki toistaiseksi luopunu aamun rasvanpolttolenkeistä koiran kans, ko tyhyjällä vattalla oma pinna kiristyy niin, että se alakaa väistämättä heijastella koiran käytökseen. Mitä enemmän hihnaa kiristää ja riuhtoo, sitä huonommin koira kuuntelee ja kulukee. Oma rentous, puhe ja pysähtyminen toimii palijon paremmin. 

Näin met parsonit otetaan rennosti. Ensin syyän vähän herkkuluuta, sitten veetään pienet tirsat.

Tästä päästäänki siihen, että parsonin kanssa kaivataan kärsivällisyyttä. Ja palijon. Omia päreitä ei saa polttaa, koska sillon se koira vaan nauraa räkäsesti sulle ja ilikkuu että hähhää, sainpas sinut juoksemaan mielipuolisesti huutaen pitkin kämppää. Sanoisinkin, että parsonin kanssa tärkeintä on hyvät hermot, pitkä pinna ja määrätietoisuus. Helepolla parsonin kanssa ei useimmiten pääse, mutta se ei kait ole tarkoituskaan. Kyseessä on koira, joka tuntuu tietävän, miten eri ihimiset saahaan punaista ja kenen hermot katkiaa nopeiten mihinkin. Iskää se juoksutti tosiaan aina kantelemalla niitä pissapapereita, äitin nähen se repi kukkia ja minulta se varastaa alusvaatteita 8). Parsoni ei koirana todellakaan ole mikään lapanen, muttako ko se on hyvin omissa näpeissä, siitä saa mahtavan kaverin niin kotioloihin ja lenkeille, ko harrastuksiinkin. Ite aion alakaa poitsun kanssa juoksemaan, ja mahollisesti jokin muukin harrastus voisi olla hyvä. 

Joskus minä olin tämmönen ihan pieni mönkerö!

Summa summarum, pois en kyllä tuota vaihtaisi ja toivon mukaan se sulostuttaakin meikäläisen elämää vielä monen monituista vuotta (mikäli parsoni vaan on terve ja välttyy onnettomuuksilta, on elinikä pitkä, 13-14 vuotta). Vaikka vähintäänkin joka toinen päivä oon kyllä lahjottamassa tuota jolleki muulle. :------D Mutta onneksi on myös net hyvät päivät, kuten esim. eilen. Mukava ja hyvinkulukeva hihnalenkki mainion kaverin kans ja korvissa soi Metallica. Parhautta ko ei tartte yksin lenkkeillä. Jos pieni suuri koira kiinnostaa, on valamis panostamaan siihen ja tekemään töitä (niin kuin toki koiran ko koiran kanssa), suosittelen lämpimästi parsonia. Nämät on mahtavia persoonallisuuksia pienessä paketissa.

Tämä se vasta on mukavaa, kölliä jonku kainalossa! Äläkää tosin välittäkö tuosta emännästä, se kun on tosi
edustava nuot lenkkitamineet päällä.

Ja hei! Koirakavereita met myös kaivattais erittäin kovasti. Semmosia, joitten kanssa pääsis vähän painimaan ja jystämään sekä vaikka yhessä lenkille. Parsoni pärjää kyllä isompienki kavereitten kans, ainut ehto on vaan se, että leikkimieltä ja intoa pelata ja painia löytyy. Sosiaaliset ja leikkisät tapaukset omistajineen voivat ilimottautua! Jossain vaiheessa Ukko kyllä saa ihan ikiomanki kaverin, mutta millon, niin sitä ei voi vielä tietää.

Briefly in English: The Parson Russell Terrier. A small dog with a huge personality. I would say a big dog in a small package. My very own one, Ukko, is six months old today.