I know you wanna hold me so, boy, don't fight.

Puhuttiin tuossa pitkä pätkä fonetiikan tutkijakollegani O:n kanssa elämästä, asumisesta, parisuhteesta ja tulevaisuu'esta ja ko ei nyt ihan hirviästi vielä väsytä, aattelin rustailla ajatuksia ääneen tännekin. Tuoreessa parisuhteessa on aina omat pelekonsa ja ajatuksensa siitä, että jos se toinen ei ookaan juuri se oikia, mutta ite en ainakaan halua jäähä sen tuoreu'en vangiksi. Oon tuntenu oman miehekkeeni jo reilun vuojen, josta kohta 10 kk ollaan pietty enemmän ja vähemmän yhtä, enkä ees oikiastaan osaa sanoa missä kohin tapailu muuttui seurusteluksi (tästä johtuen meillä ei oo ees mitään "vuosipäivää", pitäisi varmaan sopia semmonen? :D), koska eri paikkakunnista johtuen homma oli alusta asti hyvin tiivistä ja vietettiin vapaa-aika enemmän tai vähemmän yhessä. 

Koska kuluneet aika monta kuukautta  ollaan käytännössä asuttu yhessä, melekeen koko kesän minä pyörin ensin kolomen jiin kaupungissa, sitten lintukodossa ja sitä ennen oltiin koko talavi/kevät yhessä Oulussa tai kotohuudeilla, ei yhteen muuttaminen nyt lokakuun alussa muuttanu oikiastaan yhtään mitään, enkä ite ainakaan osannu ajatella sitä mitenkään valtavana tai suurena askeleena, pikemminkin elämää helepottavana tekijänä ja loogisena jatkumona asioille. Nytkin ollaan itte asiassa oltu vähemmän tekemisissä ko mitä esimerkiksi kesällä, josta suurimman osan vietin ns. toisen nurkissa pyörimällä. :D Toki tilanne korjaantuu tästä, kunhan se normalisoituu erinäisten juttujen osalta, kyllähän sitä toista ihan tosissaan kaipaa tänne. En minä toki tätä kaikkia tilaa ympärilleni yksin tartte, vaan yhessä. En tiiä kuinka kauan ihimisten pitäisi jonku normin mukaan seurustella ennenkö net voi muuttaa yhteen, enkä oikiastaan välitäkään tietää. Toki jos en parisuhteestani olisi kovin varma, tuskin muuttaisin toisen ihimisen kanssa yhteen, mutta tässä hommassa kyllä ajattelen olevani toisen kanssa maailman tappiin asti. No, mistä minä sen voin tietää, varsinki näin lyhyen ajan jäläkeen? Niinpä, en voikaan tietää, mutta en jaksa tehä siitäkään numeroa ja ajatella asiaa alituiseen tai jättää asioita tekemättä ja päätöksiä päättämättä sen takia, ettäkö methän voijaan joskus erota. Tuskin se kovin hyvä parisuhe sellainenkaan olisi. Jos nuin ajattelee, ei voi ikinä koskaan tehä mitään, ko eihän kymmenen vuojen yhessäolokaan vielä tarkota sitä, etteikö voitaisi erota tai jotain muuta. Elämä saattaa kulijettaa vaikka ja minne ja tulevaisuus on (onneksi) meiltä salattu, mutta ei minulla ole tällä hetkellä mitään, mitä toisesta ihimisestä kaipaisin ja jota ei tuossa äijässä olisi. Ei se ole semmonen niinkö mies olisi, jos olisin saanu sen ite alusta asti jostain muovailuvahasta vääntää ja istuttaa siihen kaikki ajatukset ja teot, mutta sellainen ei luojan kiitos ole mahollistakaan. Se on ihan oikia, omilla aivoilla ajatteleva ihiminen omine piirteineen, niin hyvine ko huonoineen. 

Kokonaisuuessaan semmonen paketti, että sen kanssa voin keskustella, elää ja olla. Jakaa asiat, niin ilot ko surut ja tarvittaessa olla eri mieltä. Halutaan elämältä samanlaisia asioita ja pääpiirteittäin suuntaviivat on samat. Ja koska meikäläisen elämä on kuitenki vaiheessa, joka ei ole mitenkään pysyvä (luojalle kiitos vaan siitäkin, melekonen painajainen se olisiki olla opiskelija lopun elämäänsä), on mielestäni vain järkevää käyä sen toisen osapuolen kanssa keskustelua myös tulevasta. On net asiat ehkä nyt vielä vähän kaukaisia, eikä elämää voi kauhiasti etukäteen suunnitella, mutta kyllä asioista on silti hyvä _puhua_. Miettiä, että mitä sitten joskus kun. 

Oon miettiny omia asumis- ja elämiskuvioitani jo siitä asti, ko aloin opiskella ja elämässä ei ollu vielä toisesta osapuolesta halaistua haisuakaan. Että mitä sitten ko valamistun? Eikä net ajatukset ole kauhiasti siitä muuttunu, eikä vastapelurin kanssa onneksi tarvitsekaan. Ollaan mietitty erilaisia vaihtoehtoja ja ainakin se on varma, että Oulun seu'ulle ei kummallakaan ole minkäänlaista hinkua, mikä on vaan hyvä. O:llekin tuossa pohiskelin ääneen, että en tiiä, mitä tekisin, jos meikäläisen kumppani haluaisi palavasti jäähä Ouluun. Tosin totesin samaan henkäykseen, että tällainen ajatus on aika absurdi, ko sellainen ihiminen tuskin haluaisi viettää meikäläisen kanssa juhannusta jumalan selän takana telttaillen ja tästä taas vejän törkiän johtopäätöksen, että tuskin seurustelisin sellaisen ihimisen kans. :D Mutta olisi se melekonen dilemma, vaatisi aika kauhiaa sopeutumista jäähä tänne loppuelämäksi. Vaikka kaippa sitä pystyisi siihen, jos toista ihimistä oikiasti rakastaisi ihan tosissaan. Mutta asuin- ja työpaikka on kuitenkin loppujen lopuksi aika isoja juttuja ihimiselle, ja niitä täytyy miettiä tarkkaan. En tiiä, voisinko oikiasti olla parisuhteessa, jos minun täytyisi elää ja asua paikkakunnalla, josta en välittäisi paskankaan vertaa ja työpaikka olisi sellainen, etten viihtyisi siellä. Toisaalta uskon, ettei minua kunnioittava ja rakastava ihiminen sellaista vaatisikaan, vaan olisi myös omasta puolestaan kykeneväinen tekemään kompromissejä, jotta voitaisiin löytää molempia osapuolia tyydyttävä ratkaisu.

Asia, missä en usko itse olevani kykenevä kovin palijon joustamaan, olisi asuminen kerrostalossa. Olen viimisen päälle omakotitaloihimisiä, enkä usko, että meikällä voisi pitkässä juoksussa olla kovin palijon yhteistä ihimisen kans, joka haluaisi asua kerrostalossa, ehkä jopa lopun elämäänsä. Oon tämmönen ihiminen, joka tekee itte, laittaa paikkoja ja tykkää kotona touhuilusta, leipomisesta, siivoilustakin, kunhan sitä ei oo kohtuuttoman palijon. Minulle on ollu pienestä asti selevää, että haluaisin joko vanahan puutalon, tai sitten jos rakentaisin uuen, se olisi hirsitalo. Mutta puuta kuitenkin. Pienenä haaveilin sellaisesta vanahasta talosta, jossa on jumalattoman kokoinen leivinuuni talon sydämenä. Vanhassa talossa vaan on sellainen henki ja tunnelma, jota ei voi uuteen saada. Jotenkin se vain kiehtoo. Siitä, kuinka järkevää se on tai onko se järkevää ensinkään, en osaa sanoa, mutta omasta mielestäni  uuden elämän antaminen vanahalle on hyvä juttu. Vanahalla on tarinoita, joita se meille kertoo. Oon aina ollu vähän tämmönen, keränny kämppään vanahat räsymatot, äitin vanahat vaatteet ja kengät, teheny mummolassa löytöjä ja näin. 

Keittiön matolla on tarina, se on elänyt äidin ja iskän ensimmäisessä asunnossa ja nyt sillä on jatkumo, se on täällä meijän kotona. Eteisen kaapissa on ruskiat kumisaappaat vuosimallia seittemänkymmentä jotain, niissä lukee Nokia, hand made in Finland. Pitävät edelleen vettä. Laatikosta löytyy haarukka, joka on kerätty talteen äidin mummolan raunioista, ko se paloi lähes maan tasalle. Vaatekaapissa roikkuu monta mekkoa, jotka on tehty aikaan, jolloin vaatteiden oli tarkotus kestää kulutusta, eikä suosia käytä, heitä roskiin ja osta uusi -kulttuuria. Tulevaisuutta minulla on oottamassa puusta papan tekemät pirtin pöytä sekä sänky. Mäntyä, lakatut. Kaipaavat ehottomasti uutta pintakäsittelyä, mutta siitä huolimatta net tulevat aina olemaan papan tekemät, puusta, ja periaatteessa ikuiset. Olin ihan haltioissani, ko elämän ehtoopuolella oleva tuttavani kertoi hänen keittiönpöytänsä olevan vanahempien perua, moneen kertaan elämän eri virtojen mukana väriä vaihtaneet, puinen pöytä ja nelijä tuolia. 

Ehkä tuo minun itte tekemäni laatikostokin löytää joskus tiensä meikäläisen lapsen kotiin? Tai sitten ei, ei voi tietää, ehkä se minun jäläkikasvu haluaa vaan Ikeaa ja kaikkea uutta, mutta aina sopii haaveilla. Tai ehkä mulla ei ole ees jäläkikasvua, mistäs sitäkään ikinä tietää. 

Ei voi tehä kellon tarkkaa aikataulua siitä, kuinka palijon on jäläkikasvua ja koska net syntyy ja mitä kaikkia täytyy mihinki määräaikaan mennessä omistaa (jokaisella kunnon kolomekymppisellähän on talo järven rannalla, autot, veneet, kesämökit, pelit ja vehkeet vai miten se meni, tässähän tulee kiire), mutta aina sitä voi jotaki ajatuksia elämästä olla ja sitten voi omalla toiminnallaan koittaa pyrkiä niitä asioita kohti. Sehän on vaan tervettä. Elää päivän kerrallaan, tässä hetkessä, mutta sitä unohtamatta, että jokaista päivää seuraa aina uusi, jos vaan suuremmat voimat suo. Ei mitään sitten kun -elämää, mutta ei myöskään sitä peläten, että voi olla huomenna jo kuolllut tai yksin. 

Mutta joo, tästä tuli yllättävän pitkä avautuminen vähän kaikesta, nyt meisi lähtee pyrkimään kohti sänkyä ja unia.