No hope, no love, no glory, no happy ending.

Tulinpa tuossa ajatelleeksi, etten oo tainnu koskaan esitellä teille säälittävän surkiaa tuherrusharrastustani. Pienoinen tutkimusmatka koneen syövereihin osoitti, että minulla on skannattuna melekeen kaikki "aktiivisen" lyijykynätaiteilukauteni teokset, joten voin vaikkapa esitellä net teille. 

Aluksi lähen kuitenki pohojustamaan tätä juttua hieman ja ensimmäisellä kerralla pääsette nauttimaan hieman erilaisesta taiteesta. Mutta asiaan. Se, joka väittää, että minä osaan piirtää, puhuu läpiä päähänsä. En minä osaa, en suinkaan. Ihimiseni ovat aina vaan suurin piirtein sinne päin, vähän näköisiä ja niitä kaikkia riivaa se vaiva, että niitä pitäisi kattoa hieman vinossa, koska olen piirtänyt net paperille sen olessa hieman kenossa taaksepäin. Jos minulle annetaan tyhyjä paperi, en välttämättä saa mitään aikaiseksi. Mallista voin kopijoida, sehän on vaan näkemänsä siirtämistä paperille, mutta oma tuottaminen on aikalailla nolla. Eli siis, minä osaan jäljentää. Laittaa paperille viivoja niin, että niistä syntyy järkevä kokonaisuus. Kai se on taito sekin.

Oon aina tykännyt piirtää. Tykkäsin siitä jopa niin palijon, että tarina tietää kertoa minun laittaneen pienenä kamarin seinät uusiksi ja ko äiti on sitten kauhistellut tapetteihin syntynyttä taidetta, minä oon kuulemma vaan ilimottanu "Mutta äiti, minusta tämä on näin palijon parempi!". Iskä kutsui näitä meikäläisen pääjalakasia hemmoja hattivateiksi. Kuusivuotiaana oon ilimottanu, että minusta tulee isona taiteilija. Mitä se sitten ikinä meinaakaan. No, niin taiteellinen en oo, että oisin tämän toteuttanu, mutta ehkä oon henkisesti taiteilija? Itte tekeminen ja luominen on edelleen kivaa hommaa. Kun tulin isommaksi, jossain vaiheessa päätin varmaankin, että en osaa piirtää. Tätä kesti kauan, enkä varmaan koulun kuvaamataidon tunteja lukuunottamatta pahemmin piirrellytkään. Sen sijaan innostuin maalaamisesta. Maalasin öljyväreillä ja vesiväritkin olisi olleet ihanat, mutta ah niin vaikiat. Tätä kesti jonkin tovin. Sain aikaiseksi jotain ja kävin muutamilla kansalaisopiston kursseilla maalaamassa. Aikuisten ryhmän vetäjä oli kuitenkin niin erikoinen tyyppi, että innostus maalaamiseen lopahti ja nykyään en ole koskenut öljyväreihin moneen vuoteen. Tässä vaiheessa myös valokuvaaminen alako vallata alaa näiltä hommilta ja ensimmäisen digikamerani taisin ostaakin niihin aikoihin, ko olin menossa yläasteelle. 

Viisitoistavuotiaana sitten jostain syystä päätin, että haluan kokeilla piirtämistä lyijykynällä. Oletukseni oli, etten osaa. Ensimmäiset harjoitelmani tein ruutupaperille. Kas kummaa, aivan yllättäen sain tehtyä jotain, mikä muistutti etäisesti esikuvaansa. Tästä sisuuntuneena piirsin lisää, ja yhtäkkiä huomasin, että se onnistuu mainiosti. Vetäisin tällaisen kyvyn ikään kuin hatusta. Yhtenä päivänä vaan päätin alakaa piirtämään ja seuraavana osasin. 

Hirveästi en ole koskaan reenannut. En ole piirtänyt tavoitteenani tulla paremmaksi. Olen vaan piirtänyt, jos siltä tuntuu, ja se näkyy tuotteliaisuudessani. Nykyisin saattaa mennä vuosi, etten piirrä yhtään ainuttakaan kuvaa, kunnes sitten iskee pakottava tarve piirtää jotain. Sitten ko saan tämän tarpeen täytettyä, voin aivan hyvin olla seuraavan määrittelemättömän ajan tyytyväisenä. Tai saatan piirtää lisää seuraavana päivänä. Tämä on hyvin kausittaista. Kun piirrän, piirrän usiamman tunnin putkeen. Ja se on aivan käsittämättömän mukavaa, koukuttavaa ja euforista. Joskus piirrän jotain jonkun pyynnöstä, mutta en koskaan niin, että tuntisin pakkoa piirtää. 

Lopuksi taidenäyttelyn osa yksi; lapsuuden kaihoja.

Minusta näissä on kyllä jotain käsittämätöntä svengiä, ei ihime että halusin tehä näitä seinät täyteen. Ihan ovat näköisiä! Huomatkaa sitä paitsi se, että toisella hyyppärillä on käjet, nenä ja suukin.

Tukka pystyssä ja elämä eessä. Piirtämisen liittyvistä oivaltamisen hetkistä on suurin ollut se, kun tajusin, että ihimisen käjet voi piirtää myös suoraan alaspäin, eikä niiden  tarvitse aina sojottaa sivuille. Näillä kavereilla niitä käsiä ei tosin ole vielä ollenkaan.

Kuusivuotiaana en vielä ihan osannut kirjoittaa omaa nimeäni, enkä ikääkään, mutta osasin esittää näin taiteellisen näkemyksen kukkaniitystä.