Oon aina pyrkiny ajattelemaan niin, että elämässä ei
kauhiasti pijä katua mitään. Enkä minä kyllä kauhiasti kadukaan. Tietenki
asioita oisi aina jäläkeen päin katottuna voinu tehä toisin ja jos saisi
mahollisuuen mennä aikakoneella takaisin, toki ehkä muuttaisin jotain juttuja.
Mutta ko se ei ainakaan tietääkseni ole mahollista, on mielestäni palijon
tärkiämpää antaa maholliset virheet ja mokat itelleen anteeksi ja pyrkiä
kattomaan mieluummin toiveikkaasti eteenpäin, ko tuijottaa katuvana
menneisyyteen. Virheistä jos mistä sitä oppii. Kliseistä, mutta totta.
Toki hetkellinen katumus on täysin normaalia ja esimerkiksi
sitä, että tulee loukanneeksi toista ihimistä, on syytä katuakin. Mutta
pointtini on se, että siihen katumukseen ei pijä jäähä kiinni. Tehtyä ei saa
tekemättömäksi, eikä tekemätöntä tehdyksi. Silloin on syytä keskittyä
korjaamaan maholliset vahingot. Pyytää anteeksi ja toisaalta antaa myös
ittelleen anteeksi. Ja yrittää jatkossa elää niin, ettei tämmösiä tilanteita,
joista seuraa väistämätöntä katumusta ja pahaa mieltä, enää pääsisi syntymään. Mikä
on tietysti lähes mahotonta, koska kaikkihan met ollaan joskus vähän hölömöjä,
eikä kukaan pysty elämään täy’ellisen virheettömästi.
Kultainen keskitie olisi tässäki asiassa se kaikista
parhain. Elää niin, ettei tarvitse katua ja hävetä omia tekemisiään, mutta
toisaalta niin, ettei kaduta sekään, että jätti joskus jotain, mikä olisi
pitänyt tehä, tekemättä. Siinäpä vasta taito; osata pelata sopivassa suhteessa
järjellä ja tunteella.
Briefly in English: Advent calender, 14. hatch. "Something I regret".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti