Sattumalta juuri tämä otsikko osui kuuennelle päivälle. Ensin ajattelin kirjottaa siitä, ko tajusin päässeeni opiskelemaan logopediaa, mutta tänä aamuna, ko pakkasaurinko leikittelee lumisten puitten oksilla ja värjää naapuritalon seinän oranssiksi, päätinki, että kirjotan jostaki ihan muusta.
Nimittäin sinivalakosesta hetkestä. Ittepäisyyspäiviä takaperin, oli yksi, jolloin oli lunta, ihan kinoksiksi asti. Oli myös kova pakkanen. Kirkas kuutamo ja tähtitaivas. Oli pieni lämmin mökki, takkatuli ja hyvää seuraa. Kirpakan pakkasen keskellä lämmitti ulukosauna, minttukaakao ja hyvien ihimisten seura ja läheisyys. Syötiin käristystä ja pottumuusia. Patteriradiossa soi suomalaiset hitit ja kynttilänvalossa maailma oli mitä parhain paikka elää.
Sen hetken kruunasi kuutamokävely kirpakassa pakkasessa. Hankien keskellä, kun ylle kaartui kirkas ja kuulas tähtitaivas. Silloin kylymiin sormiin tarttui toiset, lämmittävät sormet. Se hetki, ainut kerta, ko olen koskaan kävelly käsi käjessä jonkun kanssa. Siellä, ko vaan kuutamo ja tuhannet ja taas tuhannet tähet sekä luminen mettä todisti, se tuntui soveliaalta.
Siihen kuluminoitui koko itsenäisyyspäivän sanoma. Onni siitä, että on saanut syntyä kauneimman tähtitaivaan alle, parhaimpaan paikkaan maailmassa, Suomen Lappiin. Rakkaus sitä kauneutta ja talavisen luonnon upeutta, tähtitaivaan äärettömyyttä ja illan hilijaisuutta kohtaan. Ilo siitä, että on oma kotimaa, ja suunnaton lämpö sen takia, että sai jakaa sen hetken jonkun toisen kanssa.
Luonnon eessä, pienenä ja jotenki palijaana ihimisenä, aistit kaikista herkimmillään. Se, hetkistä kaunein.
Briefly in English: My advent calender, the sixth hatch. "The one moment". Happy Independence Day, Finland!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti