Pelekään yksinäisyyttä. Sitä, että kaikista toiveista ja
positiivisuuesta huolimatta löy’än itteni yksin vielä kymmenen ja
kahenkymmenenkin vuojen päästä. Sitä, etten pystykään täyttämään kaikkia
toiveitani. Etten voisi perustaa perhettä tai saaha lapsia. Etten saisi
rakastaa.
Tietenki pelekään myös sitä, että läheisille ja rakkaille
ihimisille sattuisi jotain. Sitä, että pidän kaikkia ja kaikkea ympärilläni
niin itestäänselevyyksinä, etten tajua kertoa, kuinka palijon rakastan ja
välitän ja jätän asioita kertomatta tai sanomatta sen takia, ko luotan siihen,
että aikaa on. Vaikka ikinä ei voi tietää, jos sitä ei enää olekaan ja se voi
loppua heti huomenna. Tai vaikka tänään.
Luin tuossa aamun Lapin Kansasta jutun siitä Hyvinkään
ampumistapauksesta ja jotenkin tuli käsittämätön ja hirviän paha olla. Jotenkin
kaikki asiat ympärillä nyt vaan kehottaa kertomaan kaikille, kuinka tärkeitä
net on. En toki elä missään pahan pelossa jatkuvasti, enkä kulije kadulla
miettien, että minä hetkenä hyvänsä joku auto voi kurvata päälle tai mitään
tämmöstä, mutta välillä asiat pistää miettimään tätä elämän haurautta.
Ja vahavistaa minun käsitystäni siitä, että sillonko siltä
tuntuu, pitää toimia, eikä aikailla. Ja niin minä kyllä aijonkin ja olen tässä
viime aikoina jo tehenytkin. Ei se onni tule käskemällä tai oottamalla, vaan
sitä kautta, että ite toimii elämässään oikein ja suhtautuu positiivisesti
itteensä, asioihin ja ihimisiin ympärillä ja elämään yleensä. Antaa väärien
asioitten ja ihimisten mennä ja keskittyy siihen, mikä on tärkiää. Tulee
kulutettua niitä korvaamattomia tunteja elämässä usein ihan turhaan. Ja ko
niitäki meillä kaikilla on vaan rajallinen määrä, eikä ainuttakaan saa takaisin
enää sittenkö se on menny.
Mutta jotta tämä ei liikkuisi pelekästään näin syvällisissä
vesissä, kevennettäköön ja voisin mainita, että pelekään myös hämähäkkejä, jossain
määrin ahtaita paikkoja ja kotona yksin olemista. Ja karhuja. :DDDDD En
suinkaan niitä tölökkiin pakattuja, vaan mettässä tallustelevia nallukoita. En
tiiä mistä tämä kumpuaa, mutta näjen säännöllisin väliajoin karhuihin liittyviä
painajaisia ja välillä mettässä liikkuessakin alakaa ahistaa ajatus siitä, että
jossain tuolla puskassa saattaa olla nallekarhu kattelemassa minua. Ei sillä
että sillä mitään asiaa varmaankaan minulle olisi, mutta monesti kesällä
juoksulenkilläki kuulokkeet päässä mettässä tuli semmone ahistava olo, että
minä en kyllä ole yksin täällä.
Myös iltasella Oulun pimeillä kaduilla pelottaa joskus. Joku
on tainnuki kerran sanoa, että karhujen pelekääminen ja niistä painajaisien
näkeminen tarkottaa sitä, että pelekää miehiä ja meikän kohalla se on kyllä
toisaalta ihan totta, en läheskään aina tunne oloani kovin kotoisaksi täysin
vieraitten miehien seurassa.
Ja hämähäkit, pakko vielä palata niihin. Muuten minua
voisiki aina sillon tällön luulla vaikka äijäksi, muttako hämähäkki ilimaantuu
paikalle niin kilijun niinkö pikkutyttö ja muutenki hepuloin niinkö joku
hölömö. :-----D Mutta hei, jokaisella meistä on heikot kohtamme! Sitä paitsi
tiijän miehiä, jokka pelekää kaikkia ötököitä palijon pahemmin ko minä… Olokoon
tämä minun puolustukseni. :)
Briefly in English: 20. hatch of advent calender. "I'm afraid of".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti