Meikäläinen on hirviän herkkä itkemään. Itken niin ilosta ko
surusta, itken ko on käsittämättömän hyvä olla ja itken, jos tekee pahaa.
Saatan itkiä musiikkia kuunnellessa, elokuvia kattoessa tai kirjaa lukiessa.
Itken, ko toisilla ihimisillä itkettää ja itken onnesta myös toisten ihimisten
puolesta.
Saatan alakaa itkiä, jos joku sanoo jotain loukkaavaa. Itken
myös turhautumista enkä juuri koskaan tappele iliman, ettei tulisi itku. Joskus
saan itkupotkuraivareita. Itken silloin, ko tuntuu, ettei mikään onnistu.
Pelekkä ikävien asioitten miettiminen saattaa alakaa itkettää.
Mutta minusta itku puhistaa. Eikä siinä sinänsä ole mitään
hävettävää. On ihan ok näyttää tunteensa. Vaikka välillä vähän vituttaakin,
että kaikki paska ja paha olo useimmiten purkautuu itkuna.
Minun on esimerkiksi äärimmäisen vaikia selittää hankalia ja
vaikeita tai pahalta tuntuvia asioita iliman, että alan pillittää. Eikä
todellakaan se, että joku sanoo ettei tässä ole mitään itkettävää tai että
lopeta tuo itkeminen, auta asiaa.
Minä itken palijon, ja minkäs teet. Jos en siitä surusta tai
pahasta mielestä, niin sitten onnesta. Toki onnesta ja hyvästä mielestä itkeminen on huomattavasti palijon miellyttävämpää, ko se pahan olon purkaminen itkuna. Muttako pahan mielen takia saa hieman itkettyä, niin useimmiten se helepottaa heti sen jäläkeen ja on taas astetta helepompi ajatella selekiästi ja järkevästi.
Briefly in English: 18. hatch of advent calender. "This makes me cry".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti