Minä en kuulu kirkkoon. Erosin kohta kaksi vuotta sitten.
Mutta se ei toki tarkota, etteikö minulla olisi uskoa johonkin. Ateisti en ole,
ko uskon minä. Johonkin. En siihen perinteiseen kristillisesti määriteltävään
jumalaan, enkä välttämättä mihinkään muuhunkaan minkään ”uskonnon” jumalaan.
Mutta Johonkin. Koska minusta ajatus maailmasta ilman mitään suurempaa olisi
liian kylymä. Ei kait met sattumalta täällä olla kuitenkaan, vaikka pitkälti kai
ollaankin. Ehkä minä haluan hieman naiivisti ajatella, että joku merkitys tällä
meikäläisenkin elämällä on. Ei se ehkä ole ennalta määrätty, eikä sitä kukaan
tietoisesti ohojaile. Itte minä ratkaisuni teen. Mutta siltikin, ehkä sitä
jonkinlaista suurempaa jelppiä jostain aina välillä saa. Vahavistusta
niille oikeille päätöksille ja valinnoille. Ja toisaalta tilaa tehä
virheitäkin.
Ei se minun uskominen minusta päälle päin mihinkään näy, eikä
se tule joka päiväisessä elämässä mitenkään esiin. Minä en koe tarvetta esitellä
omaa ajatusmaailmaani tämän suhteen kellekään, enkä varsinkaan tyrkyttää omaani
kellekään muulle. Enhän minä sitä itekään useimmiten ees ajattele. Minä en
myöskään tarvitse omaan ”uskooni” mitään välikäsiä. Kenenkään muun ei minun
puolestani tarvitse mitään anteeksiantoa pyy’ellä, eikä minun tarvitse mennä
kirkkoon tai laulaa virttä saadakseni yhtey’en johonkin suurempaan. Ei sillä,
ettenkö tykkäisi kirkossa käyä. Ja laulaa. Jopa sellaisiakin lauluja, joissa
puhutaan uskomisesta. Ei minun tarvitse kumarrella ketään tai viedä uhurilahajoja,
ei syyttää ketään toista vääräuskoiseksi tai huonommaksi, eikä varsinkaan
tappaa ketään sen takia tai väkipakolla käännyttää omaan, parempaan
näkökantaani. Minä en koe, että minun tarvitsee ketään pelastaa. Minä uskon,
että se, että minulla on omasta mielestäni välit kunnossa tuonne yläkertaan
(tai missä se Jokin ikinä onkaan), riittää. Jokainen huolehtii omista
väleistään itte. Jos ei viitti kovin usein soitella, tai jos soittelee vaikka
joka päivä ja moneen kertaan, niin fine by me. Saa myös soitella ihan omaan
tyyliin, tai lähetellä vaikka pullopostia. Jokainen tyylillään. Kunhan ei
minulle tule toitottamaan, että minun tapani olisi väärä ja jonkun toisen tapa
parempi. En minäkään mene oman tapani paremmuutta tämän asian suhteen
tuputtamaan kellekään muulle. Enkä
missään tapauksessa, ikimaailmassa, oikeuta omalla uskomisella tai
uskomattomuuellani jotain, mikä ei ole moraalisesti oikein.
Ja ai niin, minun ajatuksissani se Jokin hyväksyy minut
juuri tällaisena ko oonkin. Kaikkine vikoine ja virheineni. Eikä se minua
palakitte, vaikka eläisin elämäni kuinka hyvin tahansa, eikä myöskään rankaise,
vaikka tekisin väärin. Ihan ittehän minä omassa elämässäni näen seuraukset
siitä, miten elämääni elän. Jo siinä on rangaistusta tai palakkiota ihan
kyllikseen.
Vaikia aihe kirijottaa. Sanoitpa mitä tahansa, aina sen voi
vääntää johonkin suuntaan ja lukia rivien välistä jotain, mitä en ehkä
tarkottanutkaan. Mutta yritetään kuitenki elää toistemme kanssa ja olla
vetämättä herneitä nenään ja hyväksyä muidenkin näkökannat asioihin.
Yleensäkään mihinkään asiaan ei ole olemassa absoluuttista totuutta ja sitä
tietä, mikä on juuri Se Oikea, joten helevetin usein met ihimiset tapellaan
ihan turhista asioista. Tämä on vaan se, mikä on se meikäläisen poloku, menkää
tet muut omaa reittiä, jos ei kiinnosta seurata. Ihan vapaasti. :) Tämä siksi, että
yleensä uskosta ääneen puhuminen on vähän sama, ko työntäisi jauhelihassa
uitetun kätensä näläkästen leijonien häkkiin.
Briefly in English: The seventh hatch. "My faith".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti